Tappajahai

Kirsi:

Harvoin on joutunut itseään kovinkaan paljon motivoimaan matkalle lähtöön, mutta tällä kertaa lähtemisestä oli kyllä todella vaikea innostua. Vähän kuin töihin meno maanantai-aamuna. Uskoisin, että päätös lähteä oli kuitenkin oikea, vaikkakin tunnelma Empun menettämisen jälkeen on ymmärrettävästi ajoittain ollut melko vaisu. Kun muutenkin kurjaan fiilikseen vielä yhdistää sen, että lentää Atlantin yli kahdesti viikon aikana niin jetlag ja kellon sekoittaminen kyllä varmistavat, että muutama päivä menee takuuvarmasti kunnon alavireessä. Tuskinpa tunnelma kotonakaan kuitenkaan sen parempi olisi ollut, joten yhtä hyvin voimme muistella menetettyä ystävää lämpimämmissä oloissa. Terokin alkoi kotona ollessa uhkailla, että jos ei reissuun lähdetä heti uudestaan niin menee töihin. Kuulosti sen verran pahalta mielenhäiriöltä, että kasasin äkkiä rinkkani tuollaisen tilanteen välttämiseksi.

Tero teki taas kotona sen minkä parhaiten osaa eli selaili vähän lentoja netistä ja ilmoitti, että kun maanantaina lähdetään niin päästään alle 400 eurolla Meksikoon. Se on kuitenkin edes suunnilleen alkuperäisen suunnitelman mukaisella reitillä, joten sinnehän me sitten lensimme. Terohan on jo aiemmin Meksikossa käynyt, joten Playa Del Carmen oli tuttu paikka, joka markkinoitiin minulle kertomalla, että siellä se kuuluisa guacamole-paskatautikin on sairastettu. Kukapa ei tuollaisen tiedon jälkeen innolla lähtisi katsomaan mitä paikalla on tarjottavana. Onneksi kuitenkin kävi ilmi, että sentään jotain parempaakin kuin paskatauti, vaikkei tuo Carmen nyt ihan ykkösrantakohteeksi kyllä kohoa. Aika monella rannalla on tullut tälläkin matkalla käytyä ja Carmenin ranta on niistä ylivoimaisesti turistisin. Uimaankaan ei oikein tehnyt mieli, kun vesi oli kylmää ja aallokko oikeasti todella kova. Hyvin me kuitenkin pari päivää maltoimme täyteen tuupatulla rannallakin maata. Naapurituolin pappa tosin oli melkein Teron sylissä, kun tuolit oli laitettu 20 sentin päähän toisistaan, mutta hyvin Tero kuitenkin sinnitteli. Mahdollisesti, koska tarjoilija toi oluen aina kun kättä vähän heilautti. Onhan tuollaisessa turistipaikassa tietenkin se hyvä puoli, ettei pahemmin tarvinnut asioilla päätään vaivata. Palveluita kun oli tarjolla ihan joka lähtöön, joten sen kun vaan möllötteli. Löysimme mm. ravintolan, josta sai parasta vastapuristettua mehua ikinä. Mango-appelsiinimehua tuli juotua vähintäänkin riittävästi. Hintakin oli kohdillaan, kun litran tonkka maksoi hiukan alle 2e. Veikkaan kuitenkin, että oikean Meksikon kanssa Playa Del Carmenilla on äärettömän vähän tekemistä.

Päätimme, että kun kerran lähistöllä ollaan niin käydään sitten saman tien Belizessä. Kovin tarkalla suunnitelmalla ei kuitenkaan lähdetty liikkeelle, kun vielä bussimatkalla Belizen rajalle mietimme mihin päin maata menemme. Tulimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että kun maailman toiseksi suurin valliriutta on aivan vieressä niin ehkä sinne on pakko mennä snorklaamaan. Siispä pari tuntia veneilyä San Pedro-nimiseen pieneen kaupunkiin Belizen rannikolle. Erittäin hyvä päätös. Jopa Tero piti kyseisestä kaupungista vaikkei se muistuttanut kehitysmaata millään tavalla. Paikkaa ei  todellakaan ollut koolla pilattu. Asukkaita 8000 ja katujakin kaupungissa kokonaiset kolme kappaletta. Todella kaunista rantaa, turkoosinsinistä vettä ja mukavan karibialainen tunnelma. Belizeläiset tuntuivat myös olevan todella ystävällistä väkeä, joten mukavastihan tuollaisessa paikassa neljä päivää meni.

Varasimme tietenkin snorklausretken valliriutalle. Ajelimme oppaan kanssa veneellä riutalle, vene parkkiin ja sitten vaan hyppy oli laidan. Vesi tosin oli mielestäni sen verran kylmää, että "hyppy" oli tapauksessani enemmänkin varpaiden liottelua veneen laidalla istuen, kunnes opas uhkaa tuupata vauhtia ellen pian mene veteen. Oli kyllä mahtava kokemus. Suhteellisen kaukana Cookin saarten snorklailusta kun siellä lilluimme vedessä tunnin ja näimme viisi kalaa, joista niistäkin yksi puri minua. Tällä kertaa ei nimittäin tarvinnut kuin kurkata veneen alle, jossa puoli metriset kalat ihmettelivät meitä. Pääsimme myös vihdoin näkemään merikilpikonnia, tällä kertaa ihan oikeasti eikä vain pimeässä punavalon loisteessa kilpikonnan juostessa karkuun. Aivan mieletöntä kellutella katselemassa kun kilpikonna syö pohjassa ja käy välillä pinnalla vähän hengittelemässä. Jotenkin erikoista, että kaloja tai kilpikonnia ei lainkaan pelota ihmisten läheisyys. Päinvastoin, tuntuvat tulevan oikein ottamaan selvää mikä ihmeellinen siihen yläpuolelle ilmestyi. Snorklausretken ensimmäinen osuus oli siis varsin mukava. Toinen ei niinkään.

Veneilimme nimittäin uuteen paikkaan katsomaan haita. Opas heitteli muina miehinä haille ruokaa laidan yli ja kehotti meitä hyppäämään veteen haiden joukkoon. En mennyt. Eivätkö ne ole nähneet sitä elokuvaa?! Opas tietenkin selitti kuin pikkulapselle, että se elokuvan hai oli robotti. Olen kyllä asiasta tietoinen, olenhan päässyt tutustumaan kyseiseen robottihaihin Universalin studiolla. Muistan kuitenkin myös, että ainakin surffarit ovat hyvinkin silloin tällöin kelvanneet hain ruuaksi. Olkoonkin miten vaaraton lajike tahansa niin jos veneen vieressä on kuusi 1,5 metrin mittaista melko nälkäisen oloista haita niin minä en mene sekaan. Kaikki raajani ovat toistaiseksi olleet tarpeellisia enkä ajatellut luopua yhdestäkään. Tero meni. Ja tuli takaisinkin. Sanoi vielä tullessaan reteänä, että "ne oli ihan pieniä".

Aluksi oli myös hauskaa, kun opas iloisena osoitteli meille pohjassa uivia lituskaisia kaloja, että "katsokaas kun tuolla on stingray". Kala näytti mielestäni epäilyttävästi tutulta ja muistelin erään kuuluisan miehen kuolleen sellaisen pistoon, mitä Tero ei tietenkään uskonut. Myöhemmin hotellilla googlasin asiaa hieman ja totesin olleeni tälläkin kertaa oikeassa. Krokotiilimies Steve Irwin todellakin kuoli kyseisen rauskun pistoon. Ilmeisesti kyseinen kala ei kuitenkaan yleensä ole mitenkään vaarallinen, mikä lohduttaa suuresti jos sattuu uimaan sellaisen lähellä.

Meksikossa törmäsin muuten taas ilmiöön, joka on tässä pitkin matkaa jo surettanut todella paljon. Uudessa-Seelannissakin pistin saman merkille, näistä "huonommista" maista puhumattakaan. Kaupoissa nimittäin työskentelee varsin paljon vanhuksia, etenkin vanhoja miehiä. Jotenkin aivan sydäntäsärkevää, kun vanha ryppyinen pappa pakkaa asiakkaiden ostoksia kassalla sen sijaan, että viettäisi eläkepäiviä kotonaan. Suomessahan on kuulemma niin paska sosiaaliturva, että kaikki vauvasta vaariin kärsivät suunnattomasta puutteesta ja kurjuudesta, mutta ainakin meillä ihmiset saavat jäädä eläkkeelle. Jotenkin on tässä matkan aikana alkanut tuntua, että ihmisten pitäisi edes silloin tällöin vähän matkustella ja käydä katsomassa mitä tarkoittaa, kun ihmisellä ei oikeasti ole mitään. Asettuisi iso osa tästä suomalaisten "köyhyydestä" uuteen valoon. Voisi vaikka tulla mieleen, että Suomessa sentään on järjestelmä, jonka ansiosta ihan jokainen voi opiskella haluamansa ammatin, lasten kanssa voidaan olla kotona vuosia, työtönkin saa perustoimeentulon ja terveydenhuolto on ilmaista. (Vaikkakin jotkut kyllä kovasti valittavat miten paljon hoidossa käynnistä tai sairaalassaolosta joutuu maksamaan. Kyseisille ihmisille ojentaisin mielelläni laskun hoidon todellisista kustannuksista. Oikeasti se poliklinikkamaksu tai edes hoitopäivämaksu ei ole kovin suuri ellei sairaalaan joudu syystä tai toisesta jäämään pitkiksi ajoiksi.)

Tästä tulikin mieleeni ihana juttu, jonka rakas serkkuni kertoi käytyään Ghanassa. Kaikilla ihmisillähän ei nimittäin ole oikeasti juuri mitään materiaa, mutta elämäniloa ja asennetta voi silti olla hyvinkin paljon. Serkkuni oli tavannut vanhan ghanalaismiehen, joka ei ollut koskaan omistanut tai nähnyt peiliä. Luonnollisesti Kata oli antanut miehelle peilin, jotta tämä kuulemma parhaat päivänsä jo nähnyt ja muutamia hampaitakin menettänyt mies näkisi itsensä ensimmäistä kertaa peilistä. Pappa oli katsonut itseään, ilahtunut kovasti ja todennut olevansa oikein hauskan näköinen. Tiedän monia ihmisiä, jotka katsovat itseään pelistä kymmeniä kertoja päivässä ilahtumatta koskaan. Ehkä meillä olisi opittavaa monessakin asiassa.

Olemme Teron kanssa tässä vuosien varrella keskustelleet moneen kertaan kuninkaallisista, joista minä (ja aika moni muukin nainen) on kiinnostunut, mutta Tero ei niinkään. Kuulemma täysin turhaa porukkaa, joka ei työtäkään tee. Olen koittanut hyvin vuolaasti kertoa miten ahkerasti eri maiden kuninkaalliset edustavat ja markkinoivat maataan. Onhan sen pakko olla ihan oikeaa ja kovaa työtä. Belizessä alkoi kuitenkin tuntua, että teoriaani yritetään ihan tarkoituksella vesittää. Maahan on Britannian entinen siirtomaa, kuuluu Kansainyhteisöön ja rahoissakin komeilee kuningatar Elisabeth. Niinpä nuo Britannian kuninkaalliset käyvät täälläkin paiskimassa hommia. Erään viinakaupan ikkunaan olikin liimattu kuvia Prinssi Harryn edustusmatkalta ja kuvateksteissä kerrottiin, miten Harryn työpäivä kului maistellessa paikallista rommia. Yritäpä tämän jälkeen perustella miehelle, että kuninkaallisten työ on tärkeää. Itseasiassa tarkemmin ajatellen voi olla, että juurikin tämä romminmaistelu sai kuninkaallisten työn kuulostamaan Teronkin mielestä työltä, jolla on tarkoitus.

Tero:

Eikä siinä sitten auttanut kuin pakata rinkat ja palata reissulle. Aika haikeissa tunnelmissa tosiaan mentiin pari ensimmäistä päivää, kunnes sai taas juonen päästä kiinni. Aika viime metrejä tältäkin reissulta taas vedellään, joten eiköhän tämä tästä. Itse asiassa taitaapi olla viimeinen kuukausi huomisesta lähtien käsillä. Niin ne lomat taas kerran loppuu. Rahathan on loppuneet jo ajat sitten. Ainakin minulta, mutta onneksi on rikas ja kaunis tyttöystävä.

Jotenkin oli taas tässä reissun kuluessa alkanut matkakilometrit jälleen näkymään ulkoisesta habituksestani ja jotain oli selkeästi tehtävä. Belizessä päätinkin ison kirjan sanat mielessäni (opettaahan jo luontokin teille että pitkä tukka on miehelle häpeäksi ja naiselle kunniaksi) marssia parturiin, eikä mennyt kuin tovi kunnes kuontalo oli taas lähes ammattisotilas-kelpoinen. Paikallisista miehistä pitää kyllä todeta sen verran, että mikäli lähetyssaarnaajilla on ollut aikoinaan jonkinnäköisiä tulosvastuita niin aikalailla vituiksi on mennyt. Melkoisia pitkätukkahampuuseja yksi toisensa perään.

Toisaalta eihän tuollaisissa humanitäärisissä asioissa olekkaan juuri koskaan tulosvastuita. Eikä luonnollisesti voisikaan olla, sillä muutenhan niitä ei tehtäisi ollenkaan. Sekös valkoisen miehen syntistä taakkaa vasta lisäisikin. Jälleen kerran lempiaiheeseeni politiikkaan. Suosittelen perehtymään vihreiden ex-kansanedustaja Eero Paloheimon kirjaan "Tämä on Afrikka". Kirjasta löytyy hieno kuvaus suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen tuloksista ympäri Afrikkaa. Sinänsä mielenkiintoinen teos, että mies joka aikoinaan edisti kehitysapua eduskunnassa, pääsi oikeasti eläkepäivillään näkemään työnsä tuloksen ja totesi saman minkä monet jo tiesivätkin, mutta kukaan ei voi julkisesti sitä sanoa. Vituiksi meni.

Nopeana esimerkkinä mieleen tulee suomalaisten veronmaksajien varoilla rakennettu ammattikoulu Togoon. Upouudessa koulussa oppilaitakin on ollut melkein jatkuvasti. Nimittäin yhden kerran. Päivänä, jolloin ex-presidenttimme vieraili kyseisessä koulussa. Ennen sitä ja sen jälkeen on koulu seisonut tyhjillään. Vuosia.

Enkä muuten malta olla tässä yhteydessä mainostamatta kriisinhallintaorganisaatiota. Ihan vain esimerkkinä, että jotkut asiat voi tehdä toisinkin. Miljardin vuosittaisesta kehitysavusta lohkeaa nimittäin noin 600 000e kriisinhallintajoukoille Afganistanin kylien kehittämiseen. Voin kokemuksesta kertoa, että nämä hankkeet viedään johdetusti loppuun asti ja niiden käyttöä sekä kuntoa seurataan vielä vuosien päästä hankkeen luovuttamisesta paikallisille.

Sinänsä tietysti huono esimerkki, että eihän siitä tulisi mitään, jos kaikilta järjestöiltä alettasiin vaatimaan jotain realistista seurantaa eri hankkeista. Sehän ei ilmeisesti sopinut nykyiselle kehitysyhteistyöministerillekään (vihr), joka vastusti kyseisen avustussumman korottamista 450te:sta 600t:een euroon. Perusteena oli, että etteihän näitä sotilasorganisaation kautta voi jakaa. Niimpä. Onneksi ministeriössä oli kuitenkin tolkun virkamiehiä, jotka runnoivat korotuksen läpi. Eletäänkö toiveissa, että vihdoinkohan siihenkin ministeriöön on saatu joku järjen valo kaiken tämän rahan haaskauksen jälkeen?

Toisaalta enempihän rahaa meni pääministerin kaverille, kun piti tilailla vähän selvityksiä, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Sekään ei sinällään ole kovin paljoa, jos vertaillaan esimerkiksi tätä "huippu-urheilun muutostyöryhmän" loppuraporttia. Pari vuotta, 6 "ammattilaista", raportti yhteensä 40 sivua, josta tekstiä 18 sivua. Asiantuntijoiden arviot raportista: nollatutkimus. Hinta 2,5 miljoonaa euroa. Kukas tämän sitten tilasi? Edellisen hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin (r). Stefan tuntuu selvästi loistavan ministerin postista toiseen, kuten kaikki viime keväältä muistavat. Eiköhän tuostakin ryhmästä pian löydy joku "säätiön" kaveri, jolta voi vaikka ostaa puoleen hintaan asunnon?

Niin tosiaan sitä reissua. Venematka Belizeen kesti pari tuntia suuntaansa. Menomatkalla vetäydyimme paatin takaosaan, koska se oli pahoinvoiville paras paikka. Venematkalle luvattiin kestoa 80 minuuttia, snacks tarjoilu, vessa, elokuvaa ja lentokonemaista mukavuutta. Totta tosiaan. Jälkeenpäin itsekseni hieman mietiskelin, että jos mainoksessa luvataan ainoastaan viisi asiaa ja niistä mikään ei pidä paikkaansa niin pitäisiköhän käydä markkinointiosaston puheilla. En sitten kuitenkaan mennyt. Pääasia että päästiin perille, vaikka välillä ei siitäkään voinut olla ihan varma.

Menomatkalla muuten viereeni istui eräs amerikkalainen rouva, joka mainosti myöskin kärsivänsä tosi pahasta matkapahoinvoinnista. Ensin ajattelin, että ompas hienoa, kun ei tarvitse yksin oksentaa. Puolessa välissä matkaa olin valmis heittämään kyseisen rouvan veneestä pihalle. Minä tärisen penkillä naama valkoisena, sea-bandit ranteissa ja oksennuspussi käsissä odottelemassa siirtymistä toiseen hiippakuntaan, niin rouva pyytää yhtäkkiä kynää lainaksi. Tämä "pahoinvoiva" rouva oli alkumatkan lukenut kirjaa ja nyt päätti sitten vielä alkaa täyttelemään maahantulolappuja. Oli sen verran karkeaa vittuilua, että hetken luulin jo olevani piilokamerassa. Onneksi paluumatka oli sitten kuitenkin hieman rauhallisempaa kyytiä.

Belize oli kyllä tosi positiivinen yllätys. Vaikkakin hieman kallis, mutta muuten. Todella Karibialainen "lunki"meiniki. Autoja tällä meidän saarella ei juurikaan ollut, mutta golfkärryjä tietenkin aivan järjettömästi. Onkohan tämä golfkärryilmiö muuten sitä uusinta hottia matkustelevien amerikkalaisten keskuudessa. Jotenkin aivan järjetöntä tukkia pienet kävelykadyt noilla savuttavilla kärryillä. Ehkä sitten kun minäkin olen oikeasti lihava (lihavampi kuin nyt) niin ymmärrän. Vielä se tuntui kuitenkin hiton tyhmältä.

Selvittyäni venematkasta päätinkin palkita itseni oikein kunnon kännillä. Johan edellisestä kerrasta oli aikaa liiankin kanssa. Hyvin kuitenkin sujui. Vähän niinkuin pyörällä ajaminen, ettei sitä kai unohda vaikka ulkoisesta painostuksesta sitä joskus saatetaankin yrittää.

Iltasella sitten pääsin tietysti saatille, kun piti taluttaa Kirsi kämpille. Eli sekin asia oli sitten hoidettuna jo hyvissä ajoin pois ja eikun viettämään keskenäni laatuaikaa kylille. Mahtavaa oli taas kerran ja harvoin on seurakin yhtä harvalukuista sekä mielekästä. Väitän, ettei kyseisessä kyläpahasessa ja sen ympäristöseudulla ole yhtään soittoruokalaa, jossa ei olisi tuona iltana kummasteltu yksinäistä valkoista mongertavaa miestä, joka juo kaikki mitä sille eteen tarjoaa. Tuli muuten huomattua taas kerran, että on sangen universaali ilmiö, että ihmiset kuvittelevat jotenkin osaavansa laulaa, kun telkkarissa lukee sanoja ja taustalla soi musiikki. En sitten tiedä mistä sekin johtuu, mutta kyllä se pääsääntöisesti melko paskaa kuitenkin on. Johtuisikohan sitten anniskeluravintolan akuustiikasta taikka jostain. Ei kuitenkaan ennakkoon nautitusta alkoholista. Siitä olen varma.

Luonnollisesti koska olin hirveän kaukana kotoa, eikä oikein kielikään taitu niin sain seurakseni uskomattoman sankarin. Noin 2 minuutin yksipuolisen keskustelun jälkeen kaveri esitteli itsensä minun henkivartijakseni ja kertoi varmistavansa ettei minulle vaan illan aikana satu mitään. Kiitin herraa kunniasta ja kehoitin kauniisti painumaan v*****n. Kerroin, että vietän hyvin mielelläni iltani saaren parhaassa seurassa ja seurani oli sitä juuri ennenkuin saavuit paikalle. Mökötin siis yksinäni terassilla. Sitkeästi mies vaan seurasi mukana ja aina ennen kuin mentiin seuraavaan kippolaan, kaveri kävi ihan tosissaan varmistamassa tilanteen. Sama tilan varmistaminen tapahtui myös poistuessani  miesten huoneeseen.

Jos ei heti aluksi, niin viimeistään 5 minuuttia tapaamisemme jälkeen tämä 150cm pitkä, isopäinen ja ylipainoinen järkäle kävi hyvin rasittavaksi. Noin kahden tunnin perässä kävelyn jälkeen kaveri alkoi vielä tivaamaan olutta palkkioksi, koska oli suojellut minua lähes tyhjiltä ravintoloilta ja kaduilta koko illan. Luonnollisesti tarjosin oluen kaverille ja totesin, että nyt olisi sitten syytä lähteä käsivarren kantoalueen ulkopuolelle. Johan menikin tosiaan vartti kunnes olisi tarvittu taas olutta. Tällä kertaa sitten ns "poistinkin varmistimen" tarkoittaen tapauksessani lähinnä tuimempaa ilmettä, tiukempaa etukenoa, sisäänvedettyä vatsaa, levitettyjä hartioita ja kovempaa ääntä. Kaveri toimi kuitenkin loistavana esimerkkinä siitä, että joskus tyhmempikin tajuaa jotain. Poistui siis näköalueelta ja laatuaikani sai jälleen jatkua ilman turhia häiriötekijöitä.

Nyt olemme siis kuitenkin palanneet jälleen tänne Meksikoon ja ylihuomenna matkaamme täältä Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan. Johan sitä on siinäkin.

Ai niin, kaikille Perussuomalaisille lukijoille tiedoksi, että aivan turhaa nillittää ettei maahanmuuttajien integraatio olisi mitenkään onnistunut. Väärässä olette. Taas kerran. Kuuntelimpa nimittäin tässä yhdellä bussimatkalla hieman Ylen Puheelta tullutta keskustelua maahanmuuttajien ennakkoluuloista. Studiossa oli keskustelemassa somalialainen, iranilainen, virolainen, venäläinen sekä kurdipakolainen. Herrojen piti sitten lähetyksen lopuksi kirjoittaa lapulle eniten vihaamansa vähemmistöryhmä, joka pitäisi karkoittaa Suomesta. Voittajaksi "selviytyi" sitten, kuinkas muutenkaan,  suomenruotsalaiset. Mielestäni integraatio suomalaiseen yhteiskuntaan on sujunut täydellisesti ja tätä vain korostaa tämän vähemmistöryhmän poliittisen siiven puheenjohtajan viimeaikaiset lausunnot.

Jokohan se politiikka taas tältä erää riittäisi?