Loppulausunto

Tero:

Päätelläämpäs tämäkin, että voi sitten rauhassa aloittaa seuraavan suunnittelun.

Kotiinpaluu ei sitten sujunutkaan ihan ennalta suunniteltujen kuvioiden mukaisesti. Eikä oikeastaan ihan lähellekkään. Heti ensimmäisenä iltana piti alkaa kuumeilemaan oikein kunnolla. 5 päivää myöhemmin sainkin sitten sairaalasta Denguekuume-diagnoosin. Kyllä Suomessa on tosi vaarallista, kun näköjään heti tulee kipeäksi jahka kantapäät koskettaa kotimaan kamaraa. Paskat hyttyset. Kuume oli kyllä tosi mielenkiintoinen sairastaa. Käytännössä sitä ei huomannut kuin mittarista. Muuten olo oli kutakuinkin epänormaalin normaali. Tai noh, niin normaali kuin yleensäkkin.

Jälkikäteen tietysti kun reissua pohdiskelee, niin ei ehkä kokonaisuutena ollut kuitenkaan niin mullistava kokemus kuin ensimmäinen rtw-matka. Jonkin verran ensimmäisen reissun jälkeen mietin, että mitä tekisin toisin ja mitä kannattaisi suunnitella eri tavalla. Nyt jälkeenpäin kun katsoo niin näemmä tuli toisella kertaa tehtyä lähes kaikki samat virheet kuin ekalla kertaakin. Tyhmä ei näemmä opi. Mieleen tulee eräästä kirjasta lukemani kommentti: "ensimmäinen maailmanympärimatka on pelkkää turhamaisuutta, mutta toinen on jo silkkaa typeryyttä". Niinhän se on.

Aika paljon ollaan juteltu, että mikä olisi sellainen optimipituus reissuille. Tokihan sekin riippuu tietysti reissunlaadusta ja kohdemaista, mutta Kirsille piisaisi maksimissaan kolme kuukautta. Ekan pitkän reissun (6kk) jälkeen mietin aivan samalla tapaa. Nyt taasen viiden kuukauden jälkeen tuntui, että tultiin ihan liian aikaisin kotiin. Pidempäänkin olisi viihtynyt ja varsinkin Aasian osuus jäi aivan liian lyhyeksi.

Kokemuksia tuli kyllä roppakaupalla ja uusia paikkoja nähtyä. Itselle ainakin Tiibet oli ehdottomasti se reissun kovin juttu. Sinne pitää päästä uudestaan. Mielellään tietysti vielä pidemmäksi aikaa. Nicaragua jäi myös ensivaikutelman jälkeen kiinnostamaan todella paljon. Ehkä joskus vielä sinnekkin. On se vaan niin perseestä, kun on järjettömästi paikkoja jonne pitäisi päästä ja aivan liian vähän aikaa sekä rahaa. Reissun pettymyksiin lukeutuu ainakin Costa Rica, koska luonto ei vastannut ollenkaan omia käsityksiäni, enkä ole vieläkään toipunut kilpikonnaretken aiheuttamista traumoista.

Matkallahan tuli tietysti opittua taas kerran tosi paljon itsestä sekä toisesta. Nyt ainakin olen melko varma, että tyynenmeren saarille taikka karibian laivoille tuskin enää toista visiittiä tulee. Sellainen täydellinen mitääntekemättömyys ei vaan kyllä tähän päähän sovi. Alkaa nimittäin käymään hermojen päälle, kun ei ole mitään järjellistä, eikä edes järjetöntä tekemistä.

Kirsikin pärjäsi odotuksiin nähden reippaasti paremmin. Hetkittäisiä kiukunpuuskauksia lukuunottamatta perheen sisäinen keskusteluyhteyskin tuntui säilyvän lähes koko matkan. Onhan se kuitenkin niin, että jos nainen kertoo alle tuhat kertaa 5kk:n aikana lähtevänsä kotiin, niin se ei vielä ihan hirveästi tarkoita. Mutta sitten taas jos mies sattuu kerrankin vastaamaan tähän täysin viattomaan kotiinlähtöuhkaukseen, että ”selvä homma, mä varaan sulle lennot”, niin se ei taasen käy päinsä ollenkaan. Koska sehän tarkoittaa aivan selkeästi ja pelkästään sitä että mies on kusipää ja haluaa että nainen lähtee kesken reissun kotiin. Helppoa eikö?

Noh väitän kuitenkin, että Kirsin maailma avartui huomattavasti eikä pelkästään maantieteellisesti. Joskus se tosiaan edellyttää menemistä todella paljon pois omalta mukavuusalueelta. Hetkittäin se saattoi tuntua jopa raskaalta, mutta väitän Kirsinkin kokemusten olevan reippaasti plussan puolella. Joskus se pieni epämukavuus vaan tosiaan kannattaa kestää. Loppumatkasta ei Kirsiäkään enää haitannut, vaikkei suihkusta tullutkaan kiehuvaa vettä, eikä ollut sweet&sour chickeniä ruuaksi. Hyvin siis meni ja seuraavalla kertaa rinkka menee varmasti paljon mielummin selkään. Hauska esimerkki tosiaan, kun ennen reissua mietittiin että sänkymme menee vaihtoon ihan heti kun tullaan reissusta kotiin. En osaa edes sanoin kuvailla miten hyvältä se oma sänky tuntuikaan, kun tultiin kotiin. Kohta ollaan pari kuukautta siinä jo nukuttu, eikä puhettakaan sänkykaupoista. Ehkä sekin on vaan tottumuskysymys, kun mikään ei enää nykyään riitä.

Katsotaampas sitten hiukan taulukoita, että mites se reissu sitten menikään. Budjetista mentiin heittämällä pitkäksi, johtuen lähinnä pikakomennuksesta Suomeen ja takaisin reitille. Osansa teki varmasti myös ylimääräinen autoiluviikko Uudessa Seelannissa ja myös muutkin reissun varrelle suunnitellut kalliimmat maat. Vaikka joistain majotuksista jonkin verran keskusteltiinkin, niin yllättävän halvalla kuitenkin päästiin alkumatkasta, kunnes sitten loppua kohden alkoi reissuväsymys painamaan ja piti perhesovun merkeissä hieman petrata.

Julkisissa kulkineissa vietimme melko tarkasti 320h ja 40min. Lentokoneessa tuli istuskeltua 118h27min, junassa 87h53 ja bussissa 62h45min. Olihan sitä siinäkin. Majoituksesta maksoimme keskimäärin 35,05e/yö joka on hitosti enemmän kuin reissuilla yleensä. Hauskaa tosiaan, että tuolla keskimääräisen yön hinnalla olisi nukkunut Nepalissa viikon ja vähän päälle. Sitten taas esim Cookin saarilla sillä ei olisi saanut edes yhdelle hengelle telttapaikkaa.

Päivässä käytimme rahaa keskimäärin 93,02e/vrk. Tämä sisälsi majoituksen, tekemiset, näkemiset, syömiset, juomiset sun muut. Osa auton vuokrauksistakin on sisällytetty tähän, kuten myös Tiibetin matka. Rahaa meni kuitenkin kutakuinkin aika paljon. Reissun kokonaiskustannukset kohosivat nimittäin 28900,67e:oon. Ja se on paljon se. Summa sisältää aivan kaiken mahdollisen, rokotuksista matkaopaskirjoihin.Toisaalta maksaa se Suomessakin kärvistely ja ehkä oli kuitenkin mukavampaa olla maailmalla.

Luonnollisesti pitää tuotakin summaa verrata viime reissun kustannuksiin. Rahaa ei sitten kuitenkaan palanut nuppia kohden kuin noin tuhat euroa enemmän. Ero tuntuu jotenkin aika pieneltä, varsinkin koska ensimmäisellä reissulla tuli toisinaan aika paljonkin nuukailtua. Ehkä se on sitten vaan se alkoholin kanssa puuhastelu mihin ne eurot hupenee. Toisaalta parempaa sijoituskohdetta saanee hakea.

Mites se keskivartalo sitten kehittyikään? No minäpä kerron. Reissun jälkeen totesin laihtuneeni kilon verran, mutta kummastusta herätti housujen kutistuminen. Eikä muuta kuin työsuhdemittanauha esiin ja testaamaan. Vyötärön ympärys oli kasvanut vaivaiset 7cm. Hitto mikä läski. Tietää taas, miksi hikoilla suolijärvellä ensi kesä. Mielenkiintoista tietenkin, että ensimmäisellä reissulla tuli ehkä vietettyä hieman enemmän epäterveellistä ja hetkittäin jopa paheellista elämäntapaa, niin laihduin kuitenkin kolme kiloa. Seuraavaksi kun joku kysyy vinkkejä laihdutukseen taikka elämänhallintaan, niin ei muuta kuin rinkka selkään, pullo kouraan ja maailmalle.

Mutta ole varovainen. Se saattaa olla hieman koukuttava yhdistelmä.

Kirsi:


Olipahan reissu mutta tulipahan tehtyä. Ei tuota reissaamista ihan kaikilta osin voi lomailuksi kutsua,  mutta vaikka paikoitellen oli vähän (ja välillä jopa paljon) raskasta niin kokemus oli kuitenkin aivan mieletön. Aika monta hienoa ja ikimuistoista kokemusta rikkaampana tultiin takaisin. Kun aloimme pitämään blogia niin ajattelin, että nytpä sitten kerron millaista siellä matkalla ihan oikeasti on, kunnes huomasin, ettei se mitenkään ole mahdollista. On niin paljon hajuja, makuja, ääniä ja kummallisia kokemuksia, joita ei mitenkään voi kuvailla. Epämukavuus on välillä aivan järjettömän suurta (ja muutaman kerran taisin uhota lähteväni kotiinkin), mutta toisaalta vastapainona on aivan uskomattomia paikkoja, joiden takia kannattaa istua 44 tuntia junassa ja kestää lattialle syljeksivää kiinalaista naapuria. Ja näin jälkikäteen ajatellen matkalla oli tietenkin tosi mukavaa. Aurinko paistoi koko ajan, koti-ikävä ei ollut koskaan, ruoka oli hyvää ja seura erinomaista. Jäkikäteen ajatellen.

Jonkinlainen tilinpäätös pitäisi saada aikaiseksi, mutta varsinkin alkureissusta tuntuu olevan niin pitkä aika, että piti oikein lueskella vanhat blogitekstit läpi ja verestää muistoja. Oikeastaan vasta nyt kotona alkaa vähitellen tajuta mitä kaikkea tuli tehtyä ja nähtyä. Viiden kuukauden aikana ehdimme käydä 19 maassa, joista 17 oli itselleni ja 11 Terolle uusia. Lentotunteja kertyi 118 ja -kilometrejä 92000 km eli periaatteessa kaksi kertaa maapallon ympäri. Keskiverto afganistanilainen "matkustaa" kuulemma elämänsä aikana viiden kilometrin säteellä kodistaan. Siinä on taas ihmisille suoduissa mahdollisuuksissa pieni ero. Kelloa siirsimme matkan aikana 20 kertaa, mutta yllättävän vähän tuli ongelmia aikaerorasituksen takia. Syvä myötätunnon osoitus kuitenkin jokaiselle, jonka mielestä kesä/talviaikaan siirtyminen on joka kerta hirveän raskasta ja sekoittaa kellon viikoksi. Ymmärrän tuskan, enkä pidä sitä lainkaan turhasta valittamisena. Enpä.

Kotiin ei ihan suhahtamalla risteilyn jälkeen päästy, kun kotimatka kesti viitisen päivää. Ensin piti tappaa pari päivää aikaa Puerto Ricossa, jossa luonnollisesti satoi koko ajan, joten käytännössä siis pelasin hotellissa kaksi päivää Angry Birdsiä. Puerto Ricosta lensimme Miamin kautta Los Angelesiin lennolla, joka oli mahdollisesti elämäni hirvein. Miami-LA välin lentäminen kestää 6h, josta ajasta n. 5h oli jatkuvaa turbulenssia, joten jouduin vähän väliä tönimään nukkuvaa Teroa varmistaakseni voiko kone todellakin tärinästä huolimatta pysyä ilmassa. Koska kyseessä oli yölento niin sammuttivat tietenkin valot, jotta ihmiset voivat nukkua. Ikävä kyllä ei nukuttanut, joten ajattelin että luen kunnes huomasin, ettei meistä kummallakaan ollut toimivaa lukuvaloa ja ettei asia suuremmin kiinnostanut lentoemoa, jonka vastaus tilanteeseen oli olankohautus. Niinpä sitten vain istuin hiljaa paikallani ilman ruokaa (ihan hirveä tilanne!) pimeässä kuusi tuntia ja mietin aerodynamiikkaa koneessa, jossa jalkatilaa oli niin vähän, ettei jalkoja voinut liikuttaa kirjaimellisesti lainkaan. Jos joku luulee, että Ryanairin koneissa on pieni jalkatila niin tervemenoa Spiritille katsomaan mitä pieni jalkatila oikeasti tarkoittaa. Losissa nukuimme yhden yön hotellissa ja jatkoimme seuraavana iltana yölennolla Lontooseen, jossa oli aikaa tuhlattavaksi yksi ilta (ehdimme ostaa tuliaisia, mutta emme teatteriin, koska olivat siirtäneet Piccadilly Circuksen pois entiseltä paikaltaan emmekä löytäneet sitä) ja heti aamulla Ryanairilla (tilavasti!) suoraan Tampereelle. Ainahan se suomalainen luonto näyttää kauniilta, mutta harvoin sentään niin kauniilta kuin koneesta katsottuna tälläisen pienen tauon jälkeen. Itkua pystyin kuitenkin pidättämään siihen asti, kunnes näin Annin hyppivän riemusta lentokentällä.

Näin jälkikäteen mietittynä Aasia oli reissun antoisin osuus ja tarjosi juuri sitä mitä matkailu parhaimmillaan tarjoaa eli loputtomasti ihmeteltävää ja uusia kokemuksia. Kulttuurishokki on varmaankin ollut jonkinmoinen vaikkei sitä itse ehkä silloin tiedostanutkaan. Vaikka välillä olikin raskasta ja saattoi jopa kiukuttaa vähäsen niin onhan se hienoa, kun kaikki on totaalisen toisin kuin kotona, hygieniasta ja ruuasta paikallisiin tapoihin ja kieleen asti. Aasian viehätys perustui paljolti juuri siihen, että omista poikkeavat tavat, kulttuuri ja uskonto näkyvät niin vahvasti yhteiskunnassa, toisin kuin esim. Väli-Amerikassa, joka tuntui Aasiaan verrattuna todella länsimaiselta. Voi tosin olla, että Väli-Amerikkaan mennessä oli jo niin turtunut kaikkeen kummallisuuteen, ettei sitä enää noteerannut juuri mitenkään. Onhan se kuitenkin melkoinen tunne, kun on Kiinassa kielimuurin ympäröimänä ja viikon aikana näkee 15 miljoonan asukkaan kaupungissa alle 10 länsimaalaista ihmistä. Asettuu oma merkittävyys ihan uuteen perspektiiviin eikä paljon tarvitse kuvitella, että Suomi on tämän maailman mittakaavassa juuri mitään. Vaikka onhan se, ylivoimaisesti merkittävin ja hienoin paikka maailmassa.

Oli oikeasti todella hyvä ratkaisu aloittaa matka Aasiassa rypemisellä ja jatkaa kohti siistimpiä maita, vaikka meille tuntemattomasta syystä maailmanympärimatkat tehdään yleensä juurikin päinvastoin. Päädyimme tähän ratkaisuun tehtyäni tarkkaa tutkimustyötä eri maiden ilmastoista, lämpötiloista ja sadekausista ja todettuani, että myötäpäivään mennessä ei juuri sadekausien kanssa tarvitse taistella. Minähän en lomallani juuri sadetta siedä. Tai kylmää. Tai edes pilviä. Olisi muutenkin voinut 3,5 kuukauden matkustamisen jälkeen olla pinna hiukan piukeana, jos olisi joutunut siinä vaiheessa siirtymään Uudesta-Seelannista Aasiaan ja luopumaan vessanpytyistä ja ylipäätään kaikesta mitä ihmisen (naisen) siisteyskäsitys yleensä pitää sisällään.

Ilmeisesti aasialainen erilaisuus kuitenkin vaati veronsa, koska muistan olleeni ikionnellinen päästessäni lepäilemään Uuteen-Seelantiin, jossa kaikki oli turvallisen samanlaista kuin kotona. Hiljaisuuskin oli kaiken Aasia-melun jälkeen mykistävä. Tuttuus tietenkin ikävä kyllä aiheutti sen, ettei ollut juuri mitään ihmeteltävää, paitsi se, että vesi menee väärin päin viemäristä alas. Ja uskokaa tai älkää, mutta sitäkään ilmiötä ei kovin kauaa jaksa kummastella. Uusi-Seelanti oli kyllä ylivoimaisesti hienoin paikka koko matkalla. Ei ollut oikein mitään mistä voisi valittaa, kun ruoka oli kunnollista, vessat ja suihkut toimivat, karavaanarielämä oli todella hauskaa ja auto toi vapauden tulla ja mennä oman mielen mukaan. Puhumattakaan ihan uskomattomasta luonnosta. Suosittelen! Muita kohokohtia matkalla olivat Karibian risteily, joka tuli tarpeeseen, koska reissuväsymys oli matkan lopulla jo melkoinen, ja Tiibetissä vietytty viikko. Tiibetin matkustusluvan saaminen oli niin mieletön onnenkantamoinen, että jo sen takia kokemuksen arvostaa aika korkealle, mutta onhan siitä muutenkin vaikea keksiä yhtään mitään pahaa sanottavaa. Paitsi uskomattoman kylmät hotellihuoneet. Niin, ja reissun huonoin majoitus-tittelikin menee Tiibetiin, pieneen rajakaupunkiin, jossa hotellihuone oli niin umpihomeessa, että silmät vuotivat vettä ja hengittäminen sattui. Sinne kun olisi vienyt suomalaisen homemittarin niin varmasti sekä mittari että mittaaja olisivat poksahtaneet rikki.

Entäpä sitten reissun pettymykset? Ylivoimaisesti suurin pettymys oli Costa Rica, jonka suhteen odotukset olivat todella korkealla, mutta eipä siinä loppujen lopuksi ollut oikein mitään erikoista. Ei edes se paljon kehuttu luonto. Olisi ehkä sittenkin pitänyt osua paikalle sadekaudella. Panama oli vähän samanlainen, melko yhdentekevä, kokemus, mutta sen suhteen ei ollut juuri odotuksiakaan niin ei päässyt pahemmin pettymään. Yllätyin sentään maan moderniudesta. Reissun töykeimmät ihmiset löytyivät kuitenkin Panamasta. Ehkä vähän kyseenalainen kunnia, mutta kunnia kuitenkin. Puerto Ricolta en myöskään odottanut mitään, mutta siellä viettämämme 3 päivää tuntuivat suunnilleen elinkautiselta vankeudelta (siltä oikealta elinkautiselta, ei Suomen pilipalielinkautiselta) ja varmastivat, etten ole ihan lähitulevaisuudessa menossa takaisin. Muuten suurilta pettymyksiltä vältyttiin, joten ihan hyvällä prosentilla maavalinnat onnistuivat. Hyttyset sen sijaan eivät matkan aikana ainakaan parantaneet sijoitustaan suosikkieni listalla. Kyllä se dengue ihan oikeasti pilaa loman. Ja jossain tapauksissa kotiintulonkin.

Mukavasti arjesta irrallaan tuollaisella matkalla kyllä on. Tero on kantanut päävastuun oikeastaan kaikesta muusta paitsi majoitusten varaamisesta (ja noin tärkeää tehtäväähän ei voi Terolle luovuttakaan ellei halua nukkua jossain luolassa tai rotankolossa). Minun ei tarvinnut koko matkan aikana kantaa edes hotellihuoneen avaimia mukana ja rahaakin käytin peräti kerran, kun Tero huolehti tälläiset käytännön asiat. Meikkiä taisin käyttää koko aikana kolme kertaa ja kun joka paikassa shortsit, toppi ja sandaalit ovat oikein hyvä asu niin ei paljon tarvinnut ulkonäköasioilla päätä vaivata. Suunnilleen kaksi kertaa kuukaudessa tuli käytyä verkkopankissa katsomassa minkälaista tuhoa tilillä on saatu aikaiseksi, mutta sen suurempia ponnistuksia ei tarvinnut raha-asioiden hoitamiseksi tehdä. Tuntuivat katoavan tililtä ihan ilman ponnistelujakin. Pyykkiä pesimme itse ehkä n. 5 kertaa ja miksi toisaalta olisimme pesseetkään, kun paikalliset ystävämme hankkivat elantonsa pesemällä pyykkimme maasta riippuen 1-10 eurolla. Pesumenetelmästä ei aivan täyttä varmuutta ole, mutta tiettävästi konepesulla mentiin vaikka Tero on kuulemma kerran nähnyt pikkupoikien pesevän länsimaisen turistin likaiset vaatteet levittämällä ne maahan ja hakkaamalla sen jälkeen ahkerasti kepillä. Hauskaa oli kuulemma ainakin pojilla.

Sitä ei oikeasti Suomessa aina ihan tajuakaan miten yksinkertaisesti ihmiset joissain maissa elävät. En nyt tarkoita niitä köyhiä, jotka etsivät ruokansa kaatopaikalta vaan sitä ns. tavallista kansaa, jotka asuvat pienissä taloissaan, viljelevät pientä maatilkkua ja elävät hyvin yksinkertaisesti mitä tulee kaikkeen materiaan. Joka kerta jaksoi ihmetyttää miten kyseiset ihmiset ovat silti niin onnellisen ja tyytyväisen näköisiä, aivan kuin eivät osaisi kuvitellakaan, että jotain puuttuu. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta katsottuna tietenkin puuttuu paljonkin, kun ei ole autoja, iPadeja, tietokoneita ja sisustussuunnittelijan ohjeiden mukaan sisutettua kotia. On oikeasti vaikea edes kuvailla miten paljon onnellisemmalta ihmiset näyttivät Tiibetissä tai Myanmarissa kuin Suomessa tai Uudessa-Seelannissa. Ikävä kyllä näyttää siltä, ettei meidän hyvinvointiyhteiskuntamme tuotakaan onnellisia ihmisiä. Ehkä meillä on jo aikaa sitten menty sen rajan yli, jossa ihmisen perustarpeet on tyydytetty ja nyt juostaankin tyytymättömänä jonkun sellaisen perässä mitä ei alkuunkaan tarvita tai mikä ei lisää onnellisuutta lainkaan.

Vessapaperista on kyllä kerrottava. Ei nimittäin ole itsestäänselvää, että pylly pyyhitään joka paikassa siihen pumpulinpehmeään kolmekerroksiseen ultraimukykyiseen paperiin, johon on painettu vaaleanpunaisia sydämiä. (Hetken voisi miettiä sitäkin miten turhamaista ja turhanpäiväistä on haluta pyllyn pyyhkimiseen mahdollisimman kaunista paperia.) Jos paperia on ylipäätään ollut tarjolla niin taso on vaihdellut yksikerroksisen neljä senttiä leveän harmaan hiekkapaperin ja kreppipaperin välillä. Muistattehan sen kreppipaperin, josta ala-asteella askarreltiin vaikka mitä? Eikä muuten tullut edes iloisissa väreissä vaan ihan harmaana vaan. Tietenkin on pieni mahdollisuus, ettei kyseistä paperia ollutkaan tarkoitettu pyyhkimiseen vaan askarteluun. Mahdollisesti joissain maissa vessaan ei otetakaan kirjaa vaan askarteluvälineet. Siinä olisi bisneksen paikka, kun alkaisi viedä aasialaisille Lambia. Jos vaikka suostuisivat luopumaan huljukupeistaan ja vapauttaisivat samalla vasemman kätensä muihinkin toimiin kuin pyllyn pesemiseen.

Tero oli reissuun lähtiessä varovaisesti sitä mieltä, että en välttämättä pärjää matkalla kovinkaan hyvin. Ilmeisesti kuitenkin pärjäsin päätellen saamastani vähäisestä negatiivisesta palautteesta. Onhan se nyt silti välillä aavistuksen rasittavaa kun kaikki ns. normaalit asiat otetaan pois. Ruokana onkin yhtäkkiä jotain minkä nimeä saatika sisältöä et tiedä, vessan virkaa toimittaa pelkkä lattiassa oleva reikä, lämmitystä ei ole, lämmintä suihkuvettä on käytettävissä joskus ja jouluna, sähköä on tarjolla öisin, huonekavereina voi olla kaikkea liskosta hämähäkkiin ja rapuun, kukaan ei ymmärrä mitä puhut ja rahayksikkö vaihtuu niin usein, ettei käytössä olevan valuutan kurssista tai tavaroiden arvosta ole välillä harmaintakaan aavistusta. Yllättävästi sitä vaan kuitenkin kaikkeen tottuu ja (jälkikäteen) saattaa jopa naurattaa, kun löytää itsensä istumasta vierekkäisiltä rei'iltä tiibetiläisen oppaan kanssa.

Kannattiko? Kannatti.