Kia orana

Kirsi:

Tulipahan sitten vietettyä Uudessa-Seelannissa yksi ylimääräinen viikko. Olen varmaan tullut jotenkin vanhaksi, kun Tongalla alkoi tuntua, ettei ajanvietteeksi riitäkään se, että makaa ketarat ojossa rannalla. Tuntuikin ihan perustellulta lyhentää Cookinsaarten ketarat ojossa-aikaa ja viettää sen sijaan lisäviikko Uudessa-Seelannissa. Niinpä vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri pohjois-saarta, joka ekalla pätkällä jäi hiukan vähemmälle huomiolle. Eihän siellä myöskään ole yhtä paljon nähtävää eikä yhtä hienot maisemat kuin etelä-saarella, mutta tulipahan katsottua sekin.

Tuli todistettua muuten vääräksi sekin väite, ettei kukaan tule hakemaan ihmistä kotoa töihin. Kävimme nimittäin katsomassa paikkaa, jossa Taru sormusten herrasta-elokuvat on kuvattu. Nehän on kuvattu Matamata-nimisessä pienessä kaupungissa, joka nykyään tituleeraa itseään Hobbittoniksi. Kuvauspaikka itsessään on jonkun maajussin mailla ja nykyäänhän siellä on kahvila, matkamuistokauppa ja bussiajeluja kuvauspaikoille eli ihan kunnon turistirysä. Maajussilla onkin käynyt oikein kunnon tuuri. Oli nimittäin muutama vuosi sitten juonut päiväteetään keittiössään, kun ovelle koputettiin ja kysyttiin, olisiko mahdollista lainata lammasfarmin maita sen verran, että kuvataan pari elokuvaa. Ei tainnut kaveri tietää mihin suostui, mutta melko varmaksi voi sanoa, että jokusen dollarin on tuosta sopimuksesta tienannut. Olenkin nyt ajatellut, että työnteon sijasta voisin itsekin alkaa odotella, josko joku tarvitsisi minunkin maitani johonkin pieneen elokuvaprojektiin. Tero tosin muistutti, ettei minulla ole mitään maita, mutta mielestäni tuollaisen pikkuseikan ei saa antaa lannistaa.

Ja sitten blogin pakollinen intialaisten parjausosuus. Olimme Aucklandissa kaksi yötä hotellissa ja koska suhteeni intialaisiin on alkumatkasta ollut varsin... lämmin, niin ei varmaankaan pitäisi hämmästyä tippaakaan, että hotellin jokaikinen työntekijä oli Intiasta. Eikä liene yllätys, että jotain meni pieleen. Ostimme nimittäin respan kaverilta nettitunnarit hintaan $10/200MB ja ajattelimme, että sehän riittää hyvin kahdeksi päiväksi sähköpostien lukemiseen ja Facebookin käyttöön. Silti tunnuksista loppui virta jo seuraavana aamuna. Tero hiukan tutkiskeli asiaa ja ihmetteli, kun tietokoneen mukaan olimme käyttäneet vain 60MB, mutta eihän siinä auttanut kuin ostaa uudet tunnarit, jälleen hintaan $10/200MB. Ikävä kyllä toisena iltana niillä tunnareilla ei ehtinytkään tehdä paljon mitään ennen kuin koko talosta katkesi langaton verkko, jota kukaan ei juuri siihen hätään tietenkään korjannut. Tästä suivaantuneena reklamoin lähtöaamuna respaa, että mitä hittoa, kun ei naamakirjaankaan pääse vaikka juuri oli hyvin merkittävä keskustelu Paukin kanssa menossa. Lopulta tietenkin vaadin tunnareista maksetut rahat takaisin. Respan ystävällinen setä palautti rahat käyttämättömästä datasta ja laittoi sitten jo kertaalleen myymänsä 200MB:n tunnarilapun tyynen rauhallisesti uudelleen myyntiin. Alkoi valjeta miksi meidän tietokoneemme oli nettifirman kanssa hiukan eri mieltä kuluttamamme datan määrästä. Mitä sitten jos edellinen asiakas oli kuluttanut tunnuksilta jo 140MB, tietenkin ne voi silti myydä seuraavalle asiakkaalle täyteen hintaan. Tyhmä tulee huijatuksi.

Cookin saarilla tuli taas pieni majoituskonflikti. Olimme valinneet erittäin halvan (ei Teron, mutta minun mielestä) majoituksen, joka osoittautui juurikin hintansa arvoiseksi. Paikka sinänsä olisi voinut olla ihan ok, jos joku olisi joskus vaivautunut siivoamaan siellä. Ja mikäli meillä olisi ollut oma vessa, jota olisin voinut desinfioida mielinmäärin. Tai mikäli yhteisen vessan olisi joku vaivautunut joskus siivoamaan. Tai mikäli suihkussa olisi tullut lämmintä vettä. Tai mikäli emme olisi olleet dinosauruksia verrattuna kaikkiin muihin asukkaisiin. Mutta siis muuten ihan ok paikka. Oli kyllä hienoa ensimmäisenä iltana huomata, että jokainen hotellin muu asukas on alle 25v. ja jokainen niistä aikoi olla kännissä ympäri vuorokauden. Niinpä sitten aikani katselin ja kuuntelin, kun 21-vuotiaat tytöt kertoivat tarinoita siitä miten kännissä olivat milloinkin olleet ja mihin sammuneet ja totesin, ettei todellakaan ole se majoitus, johon minä aion jäädä. Pahinta oli, että se kauhea huuto ja mekastus jatkui pitkälle yli yhdeksään illalla ja kun minä kesken unieni lähdin vessaan nukuttuani jo useamman tunnin niin joku teinityttö tuli kysymään lähdemmekö mekin rannalle. Jaa niin kuin yöllä, kesken unien? En keksinyt yhtään syytä miksi kukaan menisi rannalle keskellä yötä. Voitteko kuvitella miten vanhaksi tunsin itseni? Aivan kuin olisin ollut 65-vuotias jo hieman harmaantunut rouva, joka flanellipyjamassaan ja unimyssy päässä kömpii vuoteestaan vain kuullakseen käsittämättömiä ehdotuksia nuorisolta. Onneksi emme alunperinkään ajatelleet viipyä tuossa kauheassa paikassa kuin 3 yötä ja siitäkin jätimme yhden pois, koska olin niin kauhistunut. Uusi majoituksemme on Teron mielestä luonnollisesti sairaan kallis, mutta minun mielestäni täydellinen. Ja rannalla kun asuu niin saattaa jonain aamuna löytää sänkynsä vierestä reitiltään hieman eksyneen ravun.

Rarotonga on ihan tyypillinen Tyynen valtameren paratiisisaari, jossa päivän suurin urakka on maata rannalla. Edes aamupalaa ei tarvitse itse jaksaa valmistaa, koska ihana emäntämme kattaa sen valmiiksi verannallemme. Tosin olisi mahdollisesti voinut varoittaa, ettei ole keittänyt kananmunia, jotta en olisi reteästi kopauttanut raakaa kananmunaa pöydän reunaan "kyllä se ihan varmaan on keitetty"-lausunnon saattelemana. Vaikea tälläisestä paikasta on olla pitämättä kun on rentoa, lämmintä ja  todella kaunista. Pidän tästä paikasta jopa enemmän kuin Tongasta, jossa tunnelma oli ehkä hieman turhan nukahtanut ja laiska. Vaikkei näitä Cookilaisiakaan oikein kovin ahkeraksi voi mainostaa niin jotenkin tunnelma on silti pirteämpi kuin Tongalla. Osansa tietenkin varmaan tekee sekin, että turisteja on enemmän niin ei tunne olevansa aivan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Täällä, kuten Tongallakin, on muuten hauska hautauskulttuuri. Kirkkoja on paljon, mutta sehän ei tietenkään tarkoita että kirkon ympärillä olisi hautausmaa. Ilmeisesti haudan voi kaivaa lähes mihin vaan. Niinpä esimerkiksi keskellä hotellimme pihaa, aivan takaovemme edessä, on neljä hautaa. Onhan se ehkä länsimaalaisiin hautausmaihin tottuneen mielestä hiukan omituinen paikka, mutta siinäpähän ovat.

Mikään koiranvihaajan lomakohde tämä ei kuitenkaan todellakaan ole, koska täällä on aivan uskomattoman paljon koiria. Mikä parasta, olen kerrrankin saanut Terolta luvan silittää eläimiä. Oikeastaan tarkalleen ottaen sain luvan silittää kahta hotellissamme asuvaa koiraa, mutta laajensin luvan itsenäisesti koskemaan kaikkia saaren eläimiä. Aika onnellisilta nämä paikalliset koirat vaikuttavat. Elävät ihan omaa elämäänsä, juoksevat vapaana kaduilla ja rannoilla ja uivat turistien kanoottien perässä. Naapurin koirat nukkuvat terassillamme päiväunia, istuvat vieressä kerjäämässä, kun syömme ja tulevat kanssamme rannalle. Ei tarvinnut olla yksin, kun koira otti vieressäni aurinkoa ja tuli kanssani uimaan. Voiko ihananpaa olla? Suomessahan ihmiset saisivat halvauksen, jos joku veisi koiran rannalle, mutta hyvin ne näyttävät ainakin tämän saaren suosituimmalle rannalle mahtuvan.

Sen sijaan minulla on ollut vaikeuksia mahtua rannalle merimakkaroiden kanssa. Merivesi on onneksi täällä aivan äärettömän kirkasta, koska muuten en osaisi väistellä noita hirvityksiä. Merimakkarahan näyttää aivan kakalta, joka vain makaa paikallaan merenpohjassa. Melko nopeasti tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei pohjassa mitenkään voi olla niin paljon kakkaa, joten tutkin tilannetta hiukan ja tökin muutamaa saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Lopulta minulle kerrottiin, että kyseessä on vain harmiton merimakkara, joka ei tee mitään vaikka sen päälle astuisikin. En kyllä aio astua. Ajoittain on tuntunut, että tuo maailman suurin valtamerikään ei ole riittävän iso sekä minulle että makkaroille.

Jatkoimme täydellisen snorklauspaikan metsästystä Cookinsaarilla, kun Tonga oli siinä mielessä Terolle pieni pettymys. Ei tämäkään kuulemma täydellinen paikka ole, mutta mielestäni meno on ollut paikoin kuin suoraan Nemoa etsimässä-elokuvasta. Todella hienoa lillutella jonkun korallin päällä katselemassa mitä kalat tekevät. Niitäkin tuntuu välillä kiinnostavan mikä valkoinen möhkö kodin yläpuolelle on parkkeerannut, joten käyvät hiukan ottamassa asiasta selvää. Aikani ojentelin kättäni kaloja kohti, kun vaikuttivat niin leikkisiltä ja kävihän siinä lopulta niin, että yksi kala tuli ja puraisi minua sormeen. Silloin ymmärsin, ettei Annun pelko purevista kaloista ole täysin aiheeton. Eihän tuollaisen pienen kalan purema tietenkään ole vaarallinen, mutta pieni hukkumisvaara voi aiheutua, kun unohtaa nousta pintaan ennen kuin alkaa innoissaan kertoa tapahtuneesta Terolle.

Matkan puolivälikin tuli ylitettyä kunniakkaasti. Alkumatkasta olemme nähneet 7 maata (+ Tiibetin, joka ON maa), lentäneet 13 lentoa ja istuneet junassa (mielestäni hyvin tuskalliset) 88 tuntia. Mukavasti tässä matkustaessa on tipahtanut kelkasta mitä tulee ajan kulumiseen. Ensin unohtuivat päivämäärät, sen jälkeen viikonpäivät ja lopulta meni sekaisin siitäkin mikä viikko on. Eikä tuollaisilla asioilla nyt tietenkään niin väliä olekaan, kunhan muistaa olla lentokentällä oikeana päivänä. Cookin saarille lennettäessä ylitettiin päivämääräraja ja menin vielä enemmän sekaisin. Onhan se nyt todella kummallista, että elää saman päivän kahteen kertaan. Tai, että katsoo lentokoneessa näytöltä missä kone lentää ja tietyn pisteen jälkeen toteaa palanneensa eiliseen. Aiemmin oli sentään jotenkin hanskassa se paljonko Suomessa ollaan meitä jäljessä (ajassa... ja ehkä vähän älykkyydessäkin), mutta nyt on senkin suhteen ongelmia. Onneksi tämä reissu pian loppuu. Toivottavasti ennen kuin ehdin tipahtaa kärryiltä ihan kokonaan. Ensin täytyy kuitenkin mennä Los Angelesiin. Tero muistutti minua Malesiassa 1,5kk sitten, että sieltähän saa sitten Ben&Jerryä ja mielestäni en ole juurikaan säälittävä, vaikka olen siitä asti suunnitellut mitä kaikkea makuja ehdin neljän päivän aikana syömään.

Tero:

Reissun kyseenalaisin maapiste saavutettu. Cookin saaret. Vaikka juuri Tongalla uhosin, etten tule enää koskaan tälläiseen paikkaan ja eipä mennyt kuin vähän yli viikko ja samat ongelmat jälleen edessä. Ihan helvetin tylsää. Ei yhtään mitään tekemistä. Tälläistä ajankulun ongelmaa ei sinällään yleensä poikain kanssa reissatessa juuri pääsekkään syntymään, koska onhan täysin ok, että vähäkin joutoaika käytetään humaltumiseen, krapuloimiseen taikka muuten vaan alkoholista keskustelemiseen. Siinä ajankulua meikäläisen makuun. Eikä käy aika tylsäksi. Raskaaksi ehkä, muttei missään tapauksessa tylsäksi.

Täällä kun ei oikeastaan voi kuin uida, snorkalata, nukkua ja syödä. Ja tietenkin viettää uskomattoman romanttista parisuhdeaikaa. Tappavan tylsänä realistina pitää kuitenkin todeta, että mikäli viettää 5kk toisen kanssa koko ajan yhdessä ollen ja lähes koko ajan ainoastaan kahden, niin väitän, että tämänkin reissun romanttisimmat hetken ajoittuvat täysin muualle kuin sellaiseen paikkaan, jossa sille ehkä olisi "täydelliset" puitteet. Ennemminkin hetkiin ja paikkoihin, jotka ovat tulleet täysin yllättäen, eivätkä mahdollisesti enää koskaan toistuen. Hetket, jotka kumpikin muistaa ennemmin kuin mitään muuta koko reissulta. Vaikka se olisikin toisen kiltti sana keskellä pakastimen kylmää hotellihuonetta Tiibetissä, vaikka se olisikin vain pieni halaus keskellä vatsatautia linja-autossa Tongalla tai vaikka se olisikin vain pieni suudelma mt Cookin juurella ihastellessa eteläistä tähtitaivasta. Niin silti se on jotain korvaamattomampaa ja paljon erikoisempaa kuin toinen toisesta erottamattomat päivät keskellä turistirysää.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka Uusi-seelanti herättääkin allekirjoittaneessa nykyään negatiivisia konnotaatioita, niin oli ehdottomasti järjen voitto muokata matkasuunnitelmaa siten, että tämä saarilla maleksiminen jäi vähemmälle ja autoilimme vielä ekstraviikon pohjoissaarella. Tällä kertaa päätimme testata miltä tuntuu matkustaa henkilöautolla ja nukkua leirintäalueiden "cabineissa". Isommat kuin Japanin kapselihotellit, mutta pienemmät kuin eteiseni. Hyvin kuitenkin mahduttiin ja taloudellisesti ajatellen tulos oli ehkä sitten kuitenkin +/-0. Ehdottomasti kuitenkin ennemmin suosittelen pakulla matkustamista. Oli se kuitenkin jotenkin hienompaa ja kodikkaampaa. Siis mikäli on pakko matkustaa kyseiseen maahan. Enkä tietenkään kiistä, etteikö "asuntoautokin" voisi käydä toisinaan hyvinkin ahtaaksi. Riippuu tietenkin hyvinkin paljon matkaseurasta ja varsinkin sen olotilasta.

Ehkä tämä saarilla notkuminenkin tuntuisi tosiaan erilaisemmalta, mikäli olisi touhunnut edes jotakin viime aikoina ja olisi vaikka vain parin viikon lomalla. Nyt tosiaan kaipaisi hulluna jotakin älyllistä ja ehkä jopa fyysistä tekemistä. Olotila on siis hyvin epätavallinen. Kuumetta ollaan mitattu ja kerran jopa lääkärissä käyty, mutta töihin tekisi mieli. Ei välttämättä juuri töihin töihin vaan johonkin töihin.

Skootterista tulikin mieleeni, että tokihan tälläisessä turistirysässä pitää siihenkin keksiä jonkinlainen rahastuskeino. Täällä ollaan päädytty myymään turisteille paikallista ajokorttia, jota ilman ei saarella saa ajoneuvoja kuljettaa. Ajokortteja "myönnetään" poliisiasemalla 20 taalan hintaan noin 200kpl/päivä ja ihan joka ikinen päivä. Luonnollisesti nuukana miehenä haastattelin poliisiviranomaista kyseisestä rahastuksesta, jota vertasin jopa laillistettuun korruptioon (jota ei tietenkään tapahdu meillä Suomessa, eihän?). Ajokorttivirkailija nosti kuitenkin kätensä pystyyn ja totesi syypään olevan paikallinen vakuutuslaitos, joka ei vakuuta ulkomaisilla ajokorteilla ajavia. Eli maassa saa kyllä ajaa kansainvälisellä ajokortilla, mutta mikään vakuutuslaitos ei myönnä pakollista liikennevakuusta. Siistiä. Vähän teki mieli selvitellä, että millaisia yhteyksiä mahtaa olla poliisiviranomaisilla sekä vakuutusyhtiöllä, mutta en sitten jaksanut kun osui seuraava ongelma eteen.

Täällä saarella on nimittäin maksiminopeusrajoitus 50km/h, jota saa skootterillakin ajaa mikäli on kypärä päässä. Taasen mikäli haluaa säilyttää edes häivähdyksen omasta motoristin katu-uskottavuudestaan ja ajaa ilman kypärää, niin nopeusrajoitus on 40km/h. Siinäpä on meidän rokkarilla pulma. Ajaakko nöyränä miehenä kypärä päässä muun liikenteen mukana, vai ajaakko ihan kaikesta kontrollista vapaana anarkistina, huivi sekä parta ajoviimasta hulmuen ja nahkaliivi selkää paistaen, muun liikenteen tukkona. Vapaana kuin taivaan lintu kohti auringonlaskua. Luonnollisesti hitaammin kuin yksikään lintu, mutta periaatteessa. Vastaus on tietenkin ilmiselvä. Kypärän vuokraus nimittäin maksaisi taalan/kypärä/päivä. Joten me ajamme 40km/h. Toki en huomannut kysyä, että jos toinen käyttäisi kypärää, niin saisiko sitten ajaa 45:ttä?

Tokihan muuten skootterillamme pääsee mukavasti kiertelemään tätäkin saarta. Matkaakin kertyy noin 32km. Näillä nopeusrajoituksilla se tekee sellainen 45 min ja eikä sitten muuta. Teitäkin on mielin määrin. Yksi päätie, joka kiertää koko saaren ja toinen, joka kiertää saaren 50m sisempänä. Eksymisen vaara on huikea. Bussilinjoja on kaksi. Clockwise sekä Anti-Clockwise. Eli myötäpäivään ja vastapäivään. Kulkevat kutakuinkin säännöllisesti kerran tunnissa. Oliskohan täällä liikennesuunnittelijan paikka auki? Kelpaako suomalaisen logistiikkainsinöörin tutkinto?

Poikettiin paikallisella panimollakin. Panimo sijaitsee omistajan olohuoneessa ja tuottaa paikallisiin soittoruokaloihin ja kauppoihin kahta laatua olutta. Kuitenkin siten että viikko kerrallaan tehdään aina toista ja sitten vaihdetaan toiseen. Tokihan kävimme ottamassa ilmaiset maistiaiset tekeillä olevasta laadusta. Vähän sellaisen tumman oluen ja sekamehutiivisteen oloista. Noh kuitenkin 5% joten sehän antaa jo anteeksi alkoholistin silmissä hyvinkin paljon. Kaverin oluet ovat nimeltään "Matutu Mai ja Matutu Kiva". Oletimme pääsevämme hieman brassailemaan ja kerroimme kaverille, että jälkimmäinen nimi onkin näemmä suomea. Kaverihan nollasi meidät täysin ja kertoi tietävänsä kyseisen asian jo. Oli ollut Uudessa-Seelannissa olutmessuilla esittelemässä tuotoksiaan ja Suomen suurlähettiläs oli maininnut olutta maistellessaan asiasta. Ellei Suomen suurlähettiläillä ole tuon tärkeimpiä ponnisteluja kuin käydä maistelemassa paikallisilla olutmessuilla, niin olisikohan yhtään pestiä auki? Vapaaehtoisia varmaan löytyisi. Luonnollisestikkin "poistimme mestoilta" 1,5l tuota juuri pantua herkkua. Sekin saatiin hyvin hienosti pullotettuna vanhaan Sprite-pulloon. Mieleen tulivat erehtymättömästi nuoruuden kesät ja isän kotikaljatynnyrit. Siitä pisteet.

Olenkin muuten aina välillä hieman ihmetellyt näitä ministeriön pestejä täytettäessä, että miten valinnoissa ei tunnu juuri koulutukset ja kokemukset juurikaan painavan. Nyt sen kuitenkin oivalsin. Ehkä se oikean puolueen jäsenkirja on kuitenkin tärkeämpi oluita maistellessa kuin esim. valtiotieteen tohtorin tutkinto? Vai mitä Jari Vilen(kok)?

Meillä kun on tietenkin ollut taas kerran hieman aikaa ajatella, niin ollaan sitten taas hieman filosofoitu, että mikä ihmisten mielestä on paraatisi ja miksi. On muuten oikeasti hiton vaikea juttu. Kenen mielestä ja miksi sana paratiisi käsittää autiot hiekkarannat, turkoosit lämpimät vedet, mitään tekemättömyyden ja auringon paisteen? Veikkaan, ettei esimerkiksi edemennyt isoäitini olisi osannut nimetä näistä asioista välttämättä yhtäkään. Eikä varmasti täkäläiset ihmisetkään. Ihmisethän eivät tunnetusti osaa koskaan arvostaa yhtään sitä mitä jo omaavat. Kuten en minäkään. Valitettavasti itsekkin kuulun meihin "nillitysyhteiskunnan"elätteihin, joille mikään ei ole koskaan riittävästi ja se mitä jo on, ei ole yhtään mitään.

Tehtiimpäs  muuten lisää muutoksia reissusuunnitelmaan. Lähinnä meistä riippumattomista syistä, mutta kuitenkin. Sattuipa nimittäin niin, että meille oli varattuna lennot Los Angelesista 31.1 Ecuadoriin. Sieltä olimme sitten suunnittelleet lähtevämme kohti Karibiaa jossain välissä. Nyt kuitenkin lentoaikatauluihin oli tullut muutoksia, jota suomalainen (liettualainen) matkatoimistomme (E-Ticket) ei suostunut meille kertomaan ilman 30e:n lisämaksua. Nämä lennot olivat siis varattu toiselta toimistolta kuin RTW-liput. Miettikääpäs, lentoyhtiö muuttaa lentoaikojaan hieman eikä matkatoimisto suostu kertomaan muutoksista ilman lisämaksua. Lähettävät kyllä sähköpostia että "TÄRKEITÄ muutoksia varauksessanne ******". Arvoppa siinä sitten, että mitä pitäisi tehdä. Tokihan selvitin lentoyhtiöiden varausjärjestelmien kautta muutokset, mutta silti piti alkaa vääntämään matkatoimiston kanssa. Vaihtoaika ei nimittäin olisi riittänyt enää "turvalliseen" vaihtoon ja jompaa kumpaa lentoa olisi ollut pakko muuttaa.

Tietysti aloitin vääntämään matkatoimiston kanssa hieman. Virkailijakin saattoi jopa tulistua sen verran, että katkaisi keskusteluyhteytemme eikä suostunut enää uudelleen kommunikoimaan kanssani. Liettualaista ystävällisyyttä. Jäärä suomalainenhan ei luovuttanut näin helposti vaan asiaan piti saada joku selvyys ilmaiseksi. Eikä muuta kuin toisen virkailijan kimppuun. Tällä kestikin kärsivällisyys hieman kauemmin ja tuloskin kävi ilmiselväksi. Matkatoimisto ei tee mitään asian hyväksi ilman 30e:n lisämaksua, taikka sitten voisin itse muuttaa lennot suoraan lentoyhtiön kanssa. Vittuillessani maksoin 30e ja peruutin koko paskan lennot ja kerroin etten tule enää koskaan asioimaan kyseisen toimiston kanssa. Enkä tulekkaan. On se vaan hienoa, kun suomalaiset yritykset myydään monikansallisiksi ja kohta ne eivät enää ole ollenkaan kotimaisia, eivätkä suomalaisen kuluttajasuojalain alaisia.

Onneksi on internet. Nyt meillä on sitten jonkun verran halvemmalla varattuna lennot samalle päivälle Panamaan. Sieltä olisi tarkoitus kavuta ylöspäin väliamerikan maita kuukauden verran, kunnes pitää lentää Miamiin vastaanottamaan Kirsin vanhempia. Saa nähdä tuleeko käytyä kaikkia maita läpi, taikka keskityttyä vain muutamaan. Sen näkee sitten paikan päällä. Onneksi espanjan kieli on todella hyvin hallussa. Vai mitä Kalle? On nimittäin tullut istuttua 4:llä kansalaisopiston tunnilla. Niillä ei ihan saa pääosaa Serranon perheen 16 tuotantokaudella, muttei kauaskaan jäädä. Vamos!

Reissukin ylitti puolivälin jo lähes viikko sitten. Muistan miten viimeksi vähän pidemmältä reissulta (6kk, 2010) palattuani vannoin kotiinpaluukiimassani koiralleni etten enää koskaan jätä sitä pitkäksi aikaa. Niimpä. Sen jälkeen ei olekkaan tullut oltua maailmalla kuin monta kertaa yli kuukauden reissuilla, 7kk Afganistanissa ja nyt 5kk maailmalla. On siinä koiraparallakin kestämistä. Onneksi silläkin on varmasti "lomailessa" mukavampaa kuin kotona. Ainakin puntarin mukaan. Isot kiitokset kuitenkin hoitoväelle. Jotenkin huippua kun on tuollainen sukuja yhdistävä projekti pitää yksi koira tyytyväisenä. Veikkaan ettei Empullakaan ole mitään sitä vastaan.

Hauskaa muuten, että Elisa ei ole viitsinyt sopia yhteistyösopparia paikallisen operaattorin kanssa. Tai siis periaatteessa on, koska Elisan virolainen tytäryhtiö on vaivautunut kyseisen sopimuksen tekemään, mutta suomalaisella osapuolella on vielä vähän pureksittavaa. Tämähän tarkoittaa sitä, ettei meidän kännyköillämme ole mitään virkaa täälläpäin maailmaa. Vähänkö vituttaa. Äkkiä luulisi, ettei, mutta kyllä allekirjoittanutta ainakin. Meillähän oli kuitenkin Uudesta Seelannista hommattu prepaid sim-kortti, jolla hoidimme pääsääntöisesti leirintäaluenetteilyt. Latasimme kortille rahaa, koska ajattelimme sen toimivan täälläkin. Kyllähän se toimikin. Pystymme soittamaan, lähettämään tekstiviestejä, muttemme vastaanottamaan niitä, kyseisen sopimuksen puuttumisen takia. Huoh. Ehkä täällä sitten käy virolaisia enemmän kuin ahdasmielisiä suomalaisia. Tiedän, että asiasta on jätetty Elisalle palautetta jo muutamia vuosia sitten, mutta luonnollisestikkaan turha odottaa hötkyilyä. Noh 5 päivää enää. Ehkä mä kestän.

Tongalla muuten oli ollut joulukuussa "miss Galaxy-kisat". Harmi, kun ei ole vielä ollut sen verran toimivaa nettiä, että olisi voinut tarkistaa, onko kyseessä tosiaankin linnunradan kaunein vai isoin naishenkilö. Noin viikon kokemuksella kyseisestä maasta, kulttuurista ja ihmisistä veikkaisin kuitenkin isointa.

Malo e lelei

Tero:

Tongalla. Viimeinkin tuli sitten nähtyä edes yksi näistä Tyynen valtameren pikkusaarista. Aika hieno kyllä on. Tai siis lähinnä hyvinkin paljon juuri sellainen mitä kuvittelinkin. Paljon rantoja, paljon luontoa ja hyvin paljon laiskoja ja lihavia ihmisiä. Meininki on todellakin hyvin rentoa. Ei meinaa umpijäärä suomalainen oikein sopeutua porukkaan vaikka kuinka yrittäisi rentoutua.

Täytyy kyllä omasta puolesta taas kerran sanoa, että muutaman napsun voisi ottaa pois resorttien mainostamista "uskomattomista ja tajunnan räjäyttävistä" snorklausmahdollisuuksista. Vesi oli kyllä paikotellen hyvinkin kirkasta ja näkyvyyttäkin oli ihan pohjaan asti. Johon meidänkin laguunissa oli sen verran matkaa, että suomalaisturistin isohko pyöreä ja karvainen vatsa taisi piirtää laskuvedelle juoksu-urat lähes koko saaren ympäri. Korallia ei näkynyt juuri missään, mikäli kuolleita palasia pohjassa sekä rannalla ei lasketa. Kaloja oli kuitenkin sen verran, että vähän saatiin ihmeteltävää. Sitä varmasti riitti paikallisillakin. Luulivat varmaankin että ääliöt snorklaa polvillaan, kun minä keinun mukavasti vatsani varassa selkä pinnalla ja Kirsillä taitaa olla vähän lintumaailmasta tuttua "puolisukeltajan"-vikaa.

Virtaukset olivat kyllä paikotellen sitä luokkaa, että oli ihan hyvä ankkuroida välillä vatsa pohjaan. Melko nopeasti muuttui nimittäin viaton suomalaisturisti matkustajaksi ja tarjolla oli ainoastaan menolippu virtojen mukana etelämantereelle. Onneksi resortin pitäjä huomasi mainita virtauksista ja lainasi maskien lisäksi räpylät, joten ainakin tällä kertaa pääsin rannalle.

Viisi päivää maattiin tosiaan resortissa ns. keskellä ei mitään. Oli helvetin tylsää. En mene toiste. Käy nimittäin oleilu hermojen päälle. Sen jälkeen muutimmekin sitten tänne pääkaupunkiin. Ihan viihtyisä pikkukaupunki. Joka paikkaan pääsee kävellen muutamassa minuutissa ja kaikki kadut ovat pääsääntöisesti tyhjiä. Jonkin verran on vielä korjaamatta vuoden 2006 mellakoiden tuhoja, jolloin lähes puolet kaupungista piti polttaa, kun osalle saaren asukkaista tuli kova hinku demokratian perään. Olisivat vaikka soittaneet ja kysyneet, niin olisin voinut ilomielin kertoa diktatuurin olevan ainoa toimiva yhteiskuntamalli. Tosin mikäli valtiossa on 100 000 asukasta, niin ehkä demokratiallakin olisi joitain toimimisen edellytyksiä. Senhän me kaikki kuitenkin jo tiedämmekin, ettei näennäinen demokratia jota ylläpidetään muuassa 5,4 milj asukkaan valtiossa ainakaan pidemmälti toimi. Ei varsinkaan mikäli valtion taikka enemmistön parasta ajatellaan.

Tosin muistelen, että Platonin Valtio-teoksessa tämä valtio toimii siten, että ihmisiä on niin sanotusti kolmea luokkaa. Työläisiä, järjestyksenpitäjiä ja päättäjiä. Ainoat ketkä saisivat omistaa yhtään mitään olisivat työläiset ja varsinkin päättäjien pitäisi elää todella askeettista elämää. Filosofin mukaan tälläinen yhteiskuntamalli olisi parhaimmillaan noin 20 000 asukkaan valtioissa. Pitäisiköhän sitä suositella näille, mikäli alkaa monarkia jälleen pännimään? Tosin mikäli valtakunnassa on vain yksi kirjakauppa ja senkin melko kyseenalainen sekä niukka anti rajoittuu lähinnä kristilliseen kirjallisuuteen, niin en usko että monikaan paikallinen jaksaisi perehtyä siihen. Muuten Satu, voisitko palauttaa ko. teoksen?

Vatsakin tietenkin huomasi heti, että nyt ollaankin poistuttu mukavuusalueelta ja alkoi kertomaan mielipiteitään paikallisesta ruuasta. Majoituimme alkuosasta resorttiin, jossa söimme myös sekä aamupalat että päivälliset. Seuraava lähin ravintola olisi ollut lähes tunnin bussimatkan päässä. Siinä sitten kun vatsa heittää ensimmäiset kouraisut, niin onkin mukavaa alkaa miettimään että mitäköhän sitä valitsisi huomenna ruuaksi. Ja ylihuomenna. Ja yliylihuomenna. Onneksi sen verran on tullut kierreltyä noita Kirsin mukaan saastaisia maita, että pieni paskavana shortseissa kerryttää jo ennestäänkin rehellisen, vastuuntuntoisen ja ahkeran miehen karismaa.

Olen yrittänyt metsästää täältä Tongalta paikallista olutta nyt viikon ja aivan tuloksetta. Täällä kyllä myydään "Maka Mata - Friendly island lager"-olutta, jota mainostetaan joka paikassa paikallisena. Voi olla että näiden mielestä onkin paikallista olutta, mutta minusta olut ei ole paikallista, mikäli se pannaan ja pullotetaan yli 2000km:n päässä ja toisessa valtiossa. Tähänkin on kyllä tietysti looginen selitys. Paikallista olutta on kyllä ollut saatavilla, mutta paikallisen panimon kattila meni rikki vuonna 1987 ja sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa, kun ei ole oikein saatu aikaiseksi. Ei kuitenkaan hätää. Hotelissamme on nimittäin kaksi insinööriä Japanista suunnittelemassa ja rakentamassa panimoa tänne. Harmi ettei vielä ole kasassa kuin paljon intoa, hiukan vettä ja ripaus hiivaa.

Luonnollisesti kun internetti pelaa täällä matkallakin niin joskus tulee "hiukan" seurattua kotimaan uutisointiakin. Mielestäni palkinto viikon typerimmästä kommentista lähtee tällä kertaa seuraavasta: "Totuus on se, että ihmiset ovat mitoittaneet elämänsä tietyn palkkatason mukaan. Monelle on taloudellinen katastrofi, jos palkkoja ruvetaan pudottamaan. " Niin totta. En voi kuin vain kuvitella millainen katastrofi voikaan tulla ihmiselle, joka on mitoittanut elämänsä 13 900e:n kuukausitulojen varaan. Lähtiköhän valtion hevosopiston toimistusjohtajalla Petri Mellerillä hieman lapasesta? Taikka sitten meillä on vain hieman eri käsitykset katastrofista.

Tehtiimpäs hiukan reissusuunnitelmaankin muutoksia. Meidänhän piti lentää täältä Tongalta yöksi Aucklandiin ja jatkaa heti seuraavana aamuna kohti Cookin saaria. Toinen meistä tykästyi kuitenkin niin paljon Uuteen-Seelantiin, ettei auttanut kuin siirtää viikolla lentoa Cookin saarille ja vuokrata toinen auto. Täydet pisteet kuitenkin matkatoimistolle. Sähköposti Englantiin keskellä yötä, noin 36h ennen koneen lähtöä ja hyvin onnistui lennon siirtäminen viikolla. Ilmaiseksi. Kuinkahan olisi käynyt Finnmatkoilla? Tai pahimmassa tapauksessa Finnairilla?

Meidän perheessä - syystä taikka toisesta - käydään toisinaan kovastikkin yhteiskunnallisia keskusteluja ja tässä yksi ilta heitin Kirsille hiukan täkyä, että olisiko sillä hajuakaan asiasta että vuonna 2003 Suomessa juotiin kaikista euroopan maista toiseksi vähiten alkoholia. Asia jota on tietenkin hyvinkin vaikea uskoa kaikelta asiantuntijoiden sekä median syyllistämiseltä. Aikansa Kirsi sitä tietenkin pohti ja kun viimein kysyin, että mitä mieltä, niin kehtasi vielä sanoa että menee tovi, kun laskee että koska allekirjoittanut on täyttänyt 18 ja alkanut juomaan.

Kirsi:

Uudesta-Seelannista oli sitten lopulta lähdettävä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Ei auttanut kuitenkaan itku, hammastenkiristys eikä pieni kiukuttelukaan, kun jatkolennot oli varattu ja lisäksi Terolle iski matkakuume. En edes aio yrittää ymmärtää miten jollekin voi iskeä matkakuume kesken viisi kuukautta kestävää matkaa, mutta näin kuulemma kävi ja eteenpäin oli päästävä. Yleensähän Teron matkakuumeeseen auttaa vain rypeminen jossain mahdollisimman sivistymättömässä ja likaisessa paikassa, mielellään täydellisen kielimuurin ympäröimänä, mutta koska sellaista paikkaa ei juuri nyt ollut tarjolla niin Tongaan oli tyytyminen. Eikä tätä vaihtoa nyt aivan huonoksi haukkua voi.

Tonga on hieno paikka. Itse en ehkä aivan täysin ollut kartalla siitä millaiseen paikkaan olen saapumassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että täällä elämän rytmi on hieman leppoisampi kuin mihin kotona ollaan totuttu. Ei tarvitse pelätä, että joku tappaisi täällä itsensä työtä tekemällä tai ylipäätään turhalla liikehdinnällä. Ei tarvitse nimittäin hötkyillä mihinkään ja jos nyt vaikka satut esim. pitämään kauppaa niin voit vallan mainiosti nukkua tiskillä ne hetket, kun asiakkaita ei ole jaloissa pyörimässä. Vain tyhmä on skarppina koko ajan. Minä olin etukäteen varovasti sitä mieltä, että Tonga on väkisinkin melko kehittynyt maa. Ja onhan tämä, omalla tavallaan. Se pohjoismainen (niuho)siisteys täältä kuitenkin puuttuu. Vähän aikaa pohdimme johtuuko se mahdollisesti köyhyydestä, mutta totesimme, että koska nämä eivät vaikuta köyhiltä niin ehkä kyse on kuitenkin enemmän rennohkosta asenteesta. Eihän sen niin väliä ole onko talo viimeisen päälle maalattu tai onko ovessa reikä. Melkein tekisi mieli mennä kysymään paikallisilta voivatko kuvitella, että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät voi muuttaa uuteen taloonsa ennen kuin jokainen listakin on paikallaan. Saattaisi nimittäin paikallisten mielestä vaikuttaa melko turhalta ja pinnalliselta touhulta, aivan kuin listoilla olisi jotain tekemistä asumismukavuuden, tai ylipäätään yhtään minkään muun kuin turhamaisuuden, kanssa.

Me sitten sujahdimme nopeasti "saariaikaan" ja suuntasimme aluksi rantamajoitukseemme, jossa päivän askareisiin sisältyi syömistä, uimista, päiväunia ja... eipä sitten muuta. Tämähän on tietenkin monen töissä kiireisenä paahtavan suomalaisen unelma, mutta kävi ilmi, että viisi päivää tuollaista elämää on ihan riittävästi. Hermohan siinä meinasi mennä, kun haastavinta mitä voi tehdä on pelata pasianssia tietokoneella ja miettiä miten saa auki kookospähkinän (jonka kyllä saa auki kunhan on ensin paiskonut sitä vartin verran lattiaan vain huomatakseen, ettei kyseessä olekaan kookospähkinä). Osansa tähän pieneen kyllästymiseen saattoi tietenkin tehdä sekin, ettei ole oikeastaan edeltävään kahteen kuukauteenkaan tehnyt mitään järkevää. Olisi ehkä ollut kivempi lepäillä, jos olisi joissain vaiheessa päässyt edes ihan vähän rasittumaan. Missään nimessä aika ei kuitenkaan lepäillessä mennyt hukkaan, koska Tero opetti minut snorklaamaan. Luulin ensin, että se on vaikeaa, mutta sitten tajusin, että sehän on sukeltamista takapuoli veden pinnalla ja siinä olen aina ollut hyvä. Tällä kertaa ei tarvinnut edes yrittää saada korkkina pinnalla kelluvaa perperiä veden alle, enkä todellakaan yrittänytkään. Lopputulos oli, että aurinko helli takaosastooni niin päheän uuden värityksen, että Tero repeää joka kerta sen nähdessään. Ainahan se tietenkin ylentää mieltä, kun mies oikein repeilee nähdessään naisensa pyllyn, mutta voisi silti yrittää hillitä itsensä.

Kuten olen jo aiemminkin tällä matkalla todennut niin elämä on täällä päin usein hieman luonnonläheisempää kuin kotona. Monessakohan pääkaupungissa voi aamulla herätä kukon kiekumiseen tai katsella, kun takapihalla käristetään vartaassa kokonaista sikaa? Nuku'alofassa voi, vaikka ainakin toisen näistä olisin voinut jättää kokemattakin ja Tero olisi mieluummin käristänyt sen huutavan kukon. Eikä siinäkään tietenkään ole mitään ihmeellistä, jos pääkaupungissa keskellä katua on ykskaks viisi sikaa. Innoissani kehuin Terolle miten hienoa on, kun banaania voi hakea suoraan puusta tai majoituksessa juoksee välillä pieni lisko seinää pitkin. Että mitä niitä nyt turhaan aina ulkonakaan pitämään, jos tulevat mieluummin sisälle. Mielipiteeni asiasta muuttui hiukan, kun näin hotellin seinänvierustaa pitkin vilistävän koiranpennun kokoisen rotan. Alkoi kummasti tuntua, että ehkä luonnon on sittenkin syytä pysyä sopivan välimatkan päässä minusta ja ainakin poissa hotellihuoneestani.

Paikalliset ihmiset ovat täälläkin kovin ystävällisiä. Kadulla kävely on taas yhtä moikkailua kun ihan jokaisen on saatava huudella meille. Etenkin lapsista ja nuorista se tuntuu olevan todella hauskaa. Nuku'alofassa meidän B&B:n pitäjä oli aivan järjettömän mukava Uudesta-Seelannista lähtöisin oleva mies, joka oli viimeiset 37 vuotta asunut Tongalla. Kaverilla oli mielenkiintoisia juttuja kerrottavana, mutta ei ollut enää kovinkaan ihastunut kotimaahansa. Oli vähän sitä mieltä, että Uusi-Seelanti on kyllä hieno maa, mutta täysin kulttuuriton. Maassa on kuulemma niin monesta kulttuurista lähtöisin olevia ihmisiä, että nykyisin siellä ei ole enää kenelläkään minkäänlaisia perinteitä, kaljan juontia lukuunottamatta. Tuli vähän mieleen viime aikoina käyty keskustelu suomalaisten koulujen joulujuhlista ja siitä miten uskontoon viittaavia perinteitä pitäisi karsia, ettei loukattaisi ketään. Voihan sitä tietenkin karsia kaikilta kaiken, mutta nopeasti ajatellen tulisi mieleen, että olisiko parempi ratkaisu, jos ei aina loukkaannuttaisi niin kauheasti siitä, että naapuri harrastaa kulttuuria, joka on erilainen kuin oma. Mielestäni se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin olla hajuton ja mauton massa, jonka suurin kulttuuriteko on juoda kaljaa.

Joulu on muuten täällä sen verran kova juttu, että sitä juhlitaan ilmeisesti edelleen vaikka loppiainen oli ja meni. Niinpä sainkin nauttia jouluisesta torvimusiikista naapuripihan bändin soitellessa Hei kuurapartaa ja muita renkutuksia. (Ja suurimpana renkutuksena vielä CCR:ää.) Joulukoristeita nyt tietenkään ei kukaan ole ehtinyt korjata pois, mutta mikäs kiire tässä. Jos sitten ennen seuraavaa suurempaa juhlapyhää tai viimeistään muutaman kuukauden sisällä ja kyllähän Suomessakin joillain on jouluvalot ihan kesään asti. Melko uskonnollista väkeä ovat muutenkin. Kadulla kävellessä saattaa hyvinkin nähdä enemmän kirkkoja kuin ihmisiä. Mutta kivahan se on, jos jokaista kansalaista kohden on yksi kirkko. Välillä tuntuu, ettei ainakaan paljosta puutu. Käyttöäkin ainakin osalle niistä kirkoista on. Sunnuntai on nimittäin täällä sellainen superpyhäpäivä, ettei missään tapahdu mitään ja kukaan ei tee mitään. Tosin melko samalla tavalla tuntuvat elelevän muinakin viikonpäivinä.

Tämä paikallinen rauhallinen elämäntapa tuntuu vähän jättäneen väestöön jälkensä, kun paikallisista aikuisista 92% on ylipainoisia. Diabeteskin alkaa ilmeisesti olla pieni ongelma kun sitä sairastaa 20% väestöstä. (Terveydenhoitajanahan minun on tietenkin selvitettävä kunkin maan vallitseva terveystilanne, kuten esimerkiksi se, että Uudessa-Seelannissa todetaan vuosittain 67000 uutta ihosyöpää. Google on ollut kovalla rasituksella.) Onneksi lihavuus on vain merkki siitä, että hyvin pyyhkii kun on varaa syödä kunnolla. Olen tässä alkumatkasta vähän miettinyt kauneusihanteita ja tullut siihen tulokseen, että naisia on näissä asioissa vähän huijattu. Naurattaahan se kun huomaa, että länsimaissa (joissa olisi varaa syödä) pitää olla laiha, kun taas esim. Nepalissa (jossa pääasiassa ei ole varaa syödä liikaa) pitäisikin olla lihava. Ja mitä lihavampi, sen parempi. Jos joku sattuu olemaan niin onnellisessa asemassa, että on onnistunut kasvattamaan ison vatsan niin sitähän ei vaatteilla peitellä vaan esitellään ylpeänä. Länsimaissa naisille on tietenkin uskoteltu, että ruskea iho on niin kaunis, että sellainen on saatava vaikka voiteilla, jos ei aurinko riitä. Aasiassa sen sijaan myydään vaalentavia voiteita ja ainakin Kiinassa vaalea tukka tuntui olevan melko tavoiteltu asia. Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että jos jostain tuntuu, ettei aivan täytä vallitsevia kauneusihanteita niin kannattaa tyynen rauhallisesti vaihtaa maata, mikä on huomattavasti helpompaa ja halvempaa kuin muuttaa itseään.

Sain pienen mahataudinkin Tongan läksiäisiksi juuri kun koitti se päivä, jolloin olisi pitänyt lentää. Heikohkossa olotilassani pyysin, että Tero pakkaisi rinkkani ja tokihan Tero siihen suostui. Tarjosin kuitenkin apuani ja sanoin, että voin kyllä neuvoa sängyltä käsin miten rinkka olisi parasta pakata. Tero katsoi minua hyvin pitkään ja tokaisi, että "tiedät varmaan ettei mulla ole kovin korkea kynnys laittaa sairasta ihmistä töihin". On se kumma kun ei pieni ystävällishenkinen ohjeistus kelpaa. Ei ollut myötätuntokaan ihan kohdillaan.