Loppulausunto

Tero:

Päätelläämpäs tämäkin, että voi sitten rauhassa aloittaa seuraavan suunnittelun.

Kotiinpaluu ei sitten sujunutkaan ihan ennalta suunniteltujen kuvioiden mukaisesti. Eikä oikeastaan ihan lähellekkään. Heti ensimmäisenä iltana piti alkaa kuumeilemaan oikein kunnolla. 5 päivää myöhemmin sainkin sitten sairaalasta Denguekuume-diagnoosin. Kyllä Suomessa on tosi vaarallista, kun näköjään heti tulee kipeäksi jahka kantapäät koskettaa kotimaan kamaraa. Paskat hyttyset. Kuume oli kyllä tosi mielenkiintoinen sairastaa. Käytännössä sitä ei huomannut kuin mittarista. Muuten olo oli kutakuinkin epänormaalin normaali. Tai noh, niin normaali kuin yleensäkkin.

Jälkikäteen tietysti kun reissua pohdiskelee, niin ei ehkä kokonaisuutena ollut kuitenkaan niin mullistava kokemus kuin ensimmäinen rtw-matka. Jonkin verran ensimmäisen reissun jälkeen mietin, että mitä tekisin toisin ja mitä kannattaisi suunnitella eri tavalla. Nyt jälkeenpäin kun katsoo niin näemmä tuli toisella kertaa tehtyä lähes kaikki samat virheet kuin ekalla kertaakin. Tyhmä ei näemmä opi. Mieleen tulee eräästä kirjasta lukemani kommentti: "ensimmäinen maailmanympärimatka on pelkkää turhamaisuutta, mutta toinen on jo silkkaa typeryyttä". Niinhän se on.

Aika paljon ollaan juteltu, että mikä olisi sellainen optimipituus reissuille. Tokihan sekin riippuu tietysti reissunlaadusta ja kohdemaista, mutta Kirsille piisaisi maksimissaan kolme kuukautta. Ekan pitkän reissun (6kk) jälkeen mietin aivan samalla tapaa. Nyt taasen viiden kuukauden jälkeen tuntui, että tultiin ihan liian aikaisin kotiin. Pidempäänkin olisi viihtynyt ja varsinkin Aasian osuus jäi aivan liian lyhyeksi.

Kokemuksia tuli kyllä roppakaupalla ja uusia paikkoja nähtyä. Itselle ainakin Tiibet oli ehdottomasti se reissun kovin juttu. Sinne pitää päästä uudestaan. Mielellään tietysti vielä pidemmäksi aikaa. Nicaragua jäi myös ensivaikutelman jälkeen kiinnostamaan todella paljon. Ehkä joskus vielä sinnekkin. On se vaan niin perseestä, kun on järjettömästi paikkoja jonne pitäisi päästä ja aivan liian vähän aikaa sekä rahaa. Reissun pettymyksiin lukeutuu ainakin Costa Rica, koska luonto ei vastannut ollenkaan omia käsityksiäni, enkä ole vieläkään toipunut kilpikonnaretken aiheuttamista traumoista.

Matkallahan tuli tietysti opittua taas kerran tosi paljon itsestä sekä toisesta. Nyt ainakin olen melko varma, että tyynenmeren saarille taikka karibian laivoille tuskin enää toista visiittiä tulee. Sellainen täydellinen mitääntekemättömyys ei vaan kyllä tähän päähän sovi. Alkaa nimittäin käymään hermojen päälle, kun ei ole mitään järjellistä, eikä edes järjetöntä tekemistä.

Kirsikin pärjäsi odotuksiin nähden reippaasti paremmin. Hetkittäisiä kiukunpuuskauksia lukuunottamatta perheen sisäinen keskusteluyhteyskin tuntui säilyvän lähes koko matkan. Onhan se kuitenkin niin, että jos nainen kertoo alle tuhat kertaa 5kk:n aikana lähtevänsä kotiin, niin se ei vielä ihan hirveästi tarkoita. Mutta sitten taas jos mies sattuu kerrankin vastaamaan tähän täysin viattomaan kotiinlähtöuhkaukseen, että ”selvä homma, mä varaan sulle lennot”, niin se ei taasen käy päinsä ollenkaan. Koska sehän tarkoittaa aivan selkeästi ja pelkästään sitä että mies on kusipää ja haluaa että nainen lähtee kesken reissun kotiin. Helppoa eikö?

Noh väitän kuitenkin, että Kirsin maailma avartui huomattavasti eikä pelkästään maantieteellisesti. Joskus se tosiaan edellyttää menemistä todella paljon pois omalta mukavuusalueelta. Hetkittäin se saattoi tuntua jopa raskaalta, mutta väitän Kirsinkin kokemusten olevan reippaasti plussan puolella. Joskus se pieni epämukavuus vaan tosiaan kannattaa kestää. Loppumatkasta ei Kirsiäkään enää haitannut, vaikkei suihkusta tullutkaan kiehuvaa vettä, eikä ollut sweet&sour chickeniä ruuaksi. Hyvin siis meni ja seuraavalla kertaa rinkka menee varmasti paljon mielummin selkään. Hauska esimerkki tosiaan, kun ennen reissua mietittiin että sänkymme menee vaihtoon ihan heti kun tullaan reissusta kotiin. En osaa edes sanoin kuvailla miten hyvältä se oma sänky tuntuikaan, kun tultiin kotiin. Kohta ollaan pari kuukautta siinä jo nukuttu, eikä puhettakaan sänkykaupoista. Ehkä sekin on vaan tottumuskysymys, kun mikään ei enää nykyään riitä.

Katsotaampas sitten hiukan taulukoita, että mites se reissu sitten menikään. Budjetista mentiin heittämällä pitkäksi, johtuen lähinnä pikakomennuksesta Suomeen ja takaisin reitille. Osansa teki varmasti myös ylimääräinen autoiluviikko Uudessa Seelannissa ja myös muutkin reissun varrelle suunnitellut kalliimmat maat. Vaikka joistain majotuksista jonkin verran keskusteltiinkin, niin yllättävän halvalla kuitenkin päästiin alkumatkasta, kunnes sitten loppua kohden alkoi reissuväsymys painamaan ja piti perhesovun merkeissä hieman petrata.

Julkisissa kulkineissa vietimme melko tarkasti 320h ja 40min. Lentokoneessa tuli istuskeltua 118h27min, junassa 87h53 ja bussissa 62h45min. Olihan sitä siinäkin. Majoituksesta maksoimme keskimäärin 35,05e/yö joka on hitosti enemmän kuin reissuilla yleensä. Hauskaa tosiaan, että tuolla keskimääräisen yön hinnalla olisi nukkunut Nepalissa viikon ja vähän päälle. Sitten taas esim Cookin saarilla sillä ei olisi saanut edes yhdelle hengelle telttapaikkaa.

Päivässä käytimme rahaa keskimäärin 93,02e/vrk. Tämä sisälsi majoituksen, tekemiset, näkemiset, syömiset, juomiset sun muut. Osa auton vuokrauksistakin on sisällytetty tähän, kuten myös Tiibetin matka. Rahaa meni kuitenkin kutakuinkin aika paljon. Reissun kokonaiskustannukset kohosivat nimittäin 28900,67e:oon. Ja se on paljon se. Summa sisältää aivan kaiken mahdollisen, rokotuksista matkaopaskirjoihin.Toisaalta maksaa se Suomessakin kärvistely ja ehkä oli kuitenkin mukavampaa olla maailmalla.

Luonnollisesti pitää tuotakin summaa verrata viime reissun kustannuksiin. Rahaa ei sitten kuitenkaan palanut nuppia kohden kuin noin tuhat euroa enemmän. Ero tuntuu jotenkin aika pieneltä, varsinkin koska ensimmäisellä reissulla tuli toisinaan aika paljonkin nuukailtua. Ehkä se on sitten vaan se alkoholin kanssa puuhastelu mihin ne eurot hupenee. Toisaalta parempaa sijoituskohdetta saanee hakea.

Mites se keskivartalo sitten kehittyikään? No minäpä kerron. Reissun jälkeen totesin laihtuneeni kilon verran, mutta kummastusta herätti housujen kutistuminen. Eikä muuta kuin työsuhdemittanauha esiin ja testaamaan. Vyötärön ympärys oli kasvanut vaivaiset 7cm. Hitto mikä läski. Tietää taas, miksi hikoilla suolijärvellä ensi kesä. Mielenkiintoista tietenkin, että ensimmäisellä reissulla tuli ehkä vietettyä hieman enemmän epäterveellistä ja hetkittäin jopa paheellista elämäntapaa, niin laihduin kuitenkin kolme kiloa. Seuraavaksi kun joku kysyy vinkkejä laihdutukseen taikka elämänhallintaan, niin ei muuta kuin rinkka selkään, pullo kouraan ja maailmalle.

Mutta ole varovainen. Se saattaa olla hieman koukuttava yhdistelmä.

Kirsi:


Olipahan reissu mutta tulipahan tehtyä. Ei tuota reissaamista ihan kaikilta osin voi lomailuksi kutsua,  mutta vaikka paikoitellen oli vähän (ja välillä jopa paljon) raskasta niin kokemus oli kuitenkin aivan mieletön. Aika monta hienoa ja ikimuistoista kokemusta rikkaampana tultiin takaisin. Kun aloimme pitämään blogia niin ajattelin, että nytpä sitten kerron millaista siellä matkalla ihan oikeasti on, kunnes huomasin, ettei se mitenkään ole mahdollista. On niin paljon hajuja, makuja, ääniä ja kummallisia kokemuksia, joita ei mitenkään voi kuvailla. Epämukavuus on välillä aivan järjettömän suurta (ja muutaman kerran taisin uhota lähteväni kotiinkin), mutta toisaalta vastapainona on aivan uskomattomia paikkoja, joiden takia kannattaa istua 44 tuntia junassa ja kestää lattialle syljeksivää kiinalaista naapuria. Ja näin jälkikäteen ajatellen matkalla oli tietenkin tosi mukavaa. Aurinko paistoi koko ajan, koti-ikävä ei ollut koskaan, ruoka oli hyvää ja seura erinomaista. Jäkikäteen ajatellen.

Jonkinlainen tilinpäätös pitäisi saada aikaiseksi, mutta varsinkin alkureissusta tuntuu olevan niin pitkä aika, että piti oikein lueskella vanhat blogitekstit läpi ja verestää muistoja. Oikeastaan vasta nyt kotona alkaa vähitellen tajuta mitä kaikkea tuli tehtyä ja nähtyä. Viiden kuukauden aikana ehdimme käydä 19 maassa, joista 17 oli itselleni ja 11 Terolle uusia. Lentotunteja kertyi 118 ja -kilometrejä 92000 km eli periaatteessa kaksi kertaa maapallon ympäri. Keskiverto afganistanilainen "matkustaa" kuulemma elämänsä aikana viiden kilometrin säteellä kodistaan. Siinä on taas ihmisille suoduissa mahdollisuuksissa pieni ero. Kelloa siirsimme matkan aikana 20 kertaa, mutta yllättävän vähän tuli ongelmia aikaerorasituksen takia. Syvä myötätunnon osoitus kuitenkin jokaiselle, jonka mielestä kesä/talviaikaan siirtyminen on joka kerta hirveän raskasta ja sekoittaa kellon viikoksi. Ymmärrän tuskan, enkä pidä sitä lainkaan turhasta valittamisena. Enpä.

Kotiin ei ihan suhahtamalla risteilyn jälkeen päästy, kun kotimatka kesti viitisen päivää. Ensin piti tappaa pari päivää aikaa Puerto Ricossa, jossa luonnollisesti satoi koko ajan, joten käytännössä siis pelasin hotellissa kaksi päivää Angry Birdsiä. Puerto Ricosta lensimme Miamin kautta Los Angelesiin lennolla, joka oli mahdollisesti elämäni hirvein. Miami-LA välin lentäminen kestää 6h, josta ajasta n. 5h oli jatkuvaa turbulenssia, joten jouduin vähän väliä tönimään nukkuvaa Teroa varmistaakseni voiko kone todellakin tärinästä huolimatta pysyä ilmassa. Koska kyseessä oli yölento niin sammuttivat tietenkin valot, jotta ihmiset voivat nukkua. Ikävä kyllä ei nukuttanut, joten ajattelin että luen kunnes huomasin, ettei meistä kummallakaan ollut toimivaa lukuvaloa ja ettei asia suuremmin kiinnostanut lentoemoa, jonka vastaus tilanteeseen oli olankohautus. Niinpä sitten vain istuin hiljaa paikallani ilman ruokaa (ihan hirveä tilanne!) pimeässä kuusi tuntia ja mietin aerodynamiikkaa koneessa, jossa jalkatilaa oli niin vähän, ettei jalkoja voinut liikuttaa kirjaimellisesti lainkaan. Jos joku luulee, että Ryanairin koneissa on pieni jalkatila niin tervemenoa Spiritille katsomaan mitä pieni jalkatila oikeasti tarkoittaa. Losissa nukuimme yhden yön hotellissa ja jatkoimme seuraavana iltana yölennolla Lontooseen, jossa oli aikaa tuhlattavaksi yksi ilta (ehdimme ostaa tuliaisia, mutta emme teatteriin, koska olivat siirtäneet Piccadilly Circuksen pois entiseltä paikaltaan emmekä löytäneet sitä) ja heti aamulla Ryanairilla (tilavasti!) suoraan Tampereelle. Ainahan se suomalainen luonto näyttää kauniilta, mutta harvoin sentään niin kauniilta kuin koneesta katsottuna tälläisen pienen tauon jälkeen. Itkua pystyin kuitenkin pidättämään siihen asti, kunnes näin Annin hyppivän riemusta lentokentällä.

Näin jälkikäteen mietittynä Aasia oli reissun antoisin osuus ja tarjosi juuri sitä mitä matkailu parhaimmillaan tarjoaa eli loputtomasti ihmeteltävää ja uusia kokemuksia. Kulttuurishokki on varmaankin ollut jonkinmoinen vaikkei sitä itse ehkä silloin tiedostanutkaan. Vaikka välillä olikin raskasta ja saattoi jopa kiukuttaa vähäsen niin onhan se hienoa, kun kaikki on totaalisen toisin kuin kotona, hygieniasta ja ruuasta paikallisiin tapoihin ja kieleen asti. Aasian viehätys perustui paljolti juuri siihen, että omista poikkeavat tavat, kulttuuri ja uskonto näkyvät niin vahvasti yhteiskunnassa, toisin kuin esim. Väli-Amerikassa, joka tuntui Aasiaan verrattuna todella länsimaiselta. Voi tosin olla, että Väli-Amerikkaan mennessä oli jo niin turtunut kaikkeen kummallisuuteen, ettei sitä enää noteerannut juuri mitenkään. Onhan se kuitenkin melkoinen tunne, kun on Kiinassa kielimuurin ympäröimänä ja viikon aikana näkee 15 miljoonan asukkaan kaupungissa alle 10 länsimaalaista ihmistä. Asettuu oma merkittävyys ihan uuteen perspektiiviin eikä paljon tarvitse kuvitella, että Suomi on tämän maailman mittakaavassa juuri mitään. Vaikka onhan se, ylivoimaisesti merkittävin ja hienoin paikka maailmassa.

Oli oikeasti todella hyvä ratkaisu aloittaa matka Aasiassa rypemisellä ja jatkaa kohti siistimpiä maita, vaikka meille tuntemattomasta syystä maailmanympärimatkat tehdään yleensä juurikin päinvastoin. Päädyimme tähän ratkaisuun tehtyäni tarkkaa tutkimustyötä eri maiden ilmastoista, lämpötiloista ja sadekausista ja todettuani, että myötäpäivään mennessä ei juuri sadekausien kanssa tarvitse taistella. Minähän en lomallani juuri sadetta siedä. Tai kylmää. Tai edes pilviä. Olisi muutenkin voinut 3,5 kuukauden matkustamisen jälkeen olla pinna hiukan piukeana, jos olisi joutunut siinä vaiheessa siirtymään Uudesta-Seelannista Aasiaan ja luopumaan vessanpytyistä ja ylipäätään kaikesta mitä ihmisen (naisen) siisteyskäsitys yleensä pitää sisällään.

Ilmeisesti aasialainen erilaisuus kuitenkin vaati veronsa, koska muistan olleeni ikionnellinen päästessäni lepäilemään Uuteen-Seelantiin, jossa kaikki oli turvallisen samanlaista kuin kotona. Hiljaisuuskin oli kaiken Aasia-melun jälkeen mykistävä. Tuttuus tietenkin ikävä kyllä aiheutti sen, ettei ollut juuri mitään ihmeteltävää, paitsi se, että vesi menee väärin päin viemäristä alas. Ja uskokaa tai älkää, mutta sitäkään ilmiötä ei kovin kauaa jaksa kummastella. Uusi-Seelanti oli kyllä ylivoimaisesti hienoin paikka koko matkalla. Ei ollut oikein mitään mistä voisi valittaa, kun ruoka oli kunnollista, vessat ja suihkut toimivat, karavaanarielämä oli todella hauskaa ja auto toi vapauden tulla ja mennä oman mielen mukaan. Puhumattakaan ihan uskomattomasta luonnosta. Suosittelen! Muita kohokohtia matkalla olivat Karibian risteily, joka tuli tarpeeseen, koska reissuväsymys oli matkan lopulla jo melkoinen, ja Tiibetissä vietytty viikko. Tiibetin matkustusluvan saaminen oli niin mieletön onnenkantamoinen, että jo sen takia kokemuksen arvostaa aika korkealle, mutta onhan siitä muutenkin vaikea keksiä yhtään mitään pahaa sanottavaa. Paitsi uskomattoman kylmät hotellihuoneet. Niin, ja reissun huonoin majoitus-tittelikin menee Tiibetiin, pieneen rajakaupunkiin, jossa hotellihuone oli niin umpihomeessa, että silmät vuotivat vettä ja hengittäminen sattui. Sinne kun olisi vienyt suomalaisen homemittarin niin varmasti sekä mittari että mittaaja olisivat poksahtaneet rikki.

Entäpä sitten reissun pettymykset? Ylivoimaisesti suurin pettymys oli Costa Rica, jonka suhteen odotukset olivat todella korkealla, mutta eipä siinä loppujen lopuksi ollut oikein mitään erikoista. Ei edes se paljon kehuttu luonto. Olisi ehkä sittenkin pitänyt osua paikalle sadekaudella. Panama oli vähän samanlainen, melko yhdentekevä, kokemus, mutta sen suhteen ei ollut juuri odotuksiakaan niin ei päässyt pahemmin pettymään. Yllätyin sentään maan moderniudesta. Reissun töykeimmät ihmiset löytyivät kuitenkin Panamasta. Ehkä vähän kyseenalainen kunnia, mutta kunnia kuitenkin. Puerto Ricolta en myöskään odottanut mitään, mutta siellä viettämämme 3 päivää tuntuivat suunnilleen elinkautiselta vankeudelta (siltä oikealta elinkautiselta, ei Suomen pilipalielinkautiselta) ja varmastivat, etten ole ihan lähitulevaisuudessa menossa takaisin. Muuten suurilta pettymyksiltä vältyttiin, joten ihan hyvällä prosentilla maavalinnat onnistuivat. Hyttyset sen sijaan eivät matkan aikana ainakaan parantaneet sijoitustaan suosikkieni listalla. Kyllä se dengue ihan oikeasti pilaa loman. Ja jossain tapauksissa kotiintulonkin.

Mukavasti arjesta irrallaan tuollaisella matkalla kyllä on. Tero on kantanut päävastuun oikeastaan kaikesta muusta paitsi majoitusten varaamisesta (ja noin tärkeää tehtäväähän ei voi Terolle luovuttakaan ellei halua nukkua jossain luolassa tai rotankolossa). Minun ei tarvinnut koko matkan aikana kantaa edes hotellihuoneen avaimia mukana ja rahaakin käytin peräti kerran, kun Tero huolehti tälläiset käytännön asiat. Meikkiä taisin käyttää koko aikana kolme kertaa ja kun joka paikassa shortsit, toppi ja sandaalit ovat oikein hyvä asu niin ei paljon tarvinnut ulkonäköasioilla päätä vaivata. Suunnilleen kaksi kertaa kuukaudessa tuli käytyä verkkopankissa katsomassa minkälaista tuhoa tilillä on saatu aikaiseksi, mutta sen suurempia ponnistuksia ei tarvinnut raha-asioiden hoitamiseksi tehdä. Tuntuivat katoavan tililtä ihan ilman ponnistelujakin. Pyykkiä pesimme itse ehkä n. 5 kertaa ja miksi toisaalta olisimme pesseetkään, kun paikalliset ystävämme hankkivat elantonsa pesemällä pyykkimme maasta riippuen 1-10 eurolla. Pesumenetelmästä ei aivan täyttä varmuutta ole, mutta tiettävästi konepesulla mentiin vaikka Tero on kuulemma kerran nähnyt pikkupoikien pesevän länsimaisen turistin likaiset vaatteet levittämällä ne maahan ja hakkaamalla sen jälkeen ahkerasti kepillä. Hauskaa oli kuulemma ainakin pojilla.

Sitä ei oikeasti Suomessa aina ihan tajuakaan miten yksinkertaisesti ihmiset joissain maissa elävät. En nyt tarkoita niitä köyhiä, jotka etsivät ruokansa kaatopaikalta vaan sitä ns. tavallista kansaa, jotka asuvat pienissä taloissaan, viljelevät pientä maatilkkua ja elävät hyvin yksinkertaisesti mitä tulee kaikkeen materiaan. Joka kerta jaksoi ihmetyttää miten kyseiset ihmiset ovat silti niin onnellisen ja tyytyväisen näköisiä, aivan kuin eivät osaisi kuvitellakaan, että jotain puuttuu. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta katsottuna tietenkin puuttuu paljonkin, kun ei ole autoja, iPadeja, tietokoneita ja sisustussuunnittelijan ohjeiden mukaan sisutettua kotia. On oikeasti vaikea edes kuvailla miten paljon onnellisemmalta ihmiset näyttivät Tiibetissä tai Myanmarissa kuin Suomessa tai Uudessa-Seelannissa. Ikävä kyllä näyttää siltä, ettei meidän hyvinvointiyhteiskuntamme tuotakaan onnellisia ihmisiä. Ehkä meillä on jo aikaa sitten menty sen rajan yli, jossa ihmisen perustarpeet on tyydytetty ja nyt juostaankin tyytymättömänä jonkun sellaisen perässä mitä ei alkuunkaan tarvita tai mikä ei lisää onnellisuutta lainkaan.

Vessapaperista on kyllä kerrottava. Ei nimittäin ole itsestäänselvää, että pylly pyyhitään joka paikassa siihen pumpulinpehmeään kolmekerroksiseen ultraimukykyiseen paperiin, johon on painettu vaaleanpunaisia sydämiä. (Hetken voisi miettiä sitäkin miten turhamaista ja turhanpäiväistä on haluta pyllyn pyyhkimiseen mahdollisimman kaunista paperia.) Jos paperia on ylipäätään ollut tarjolla niin taso on vaihdellut yksikerroksisen neljä senttiä leveän harmaan hiekkapaperin ja kreppipaperin välillä. Muistattehan sen kreppipaperin, josta ala-asteella askarreltiin vaikka mitä? Eikä muuten tullut edes iloisissa väreissä vaan ihan harmaana vaan. Tietenkin on pieni mahdollisuus, ettei kyseistä paperia ollutkaan tarkoitettu pyyhkimiseen vaan askarteluun. Mahdollisesti joissain maissa vessaan ei otetakaan kirjaa vaan askarteluvälineet. Siinä olisi bisneksen paikka, kun alkaisi viedä aasialaisille Lambia. Jos vaikka suostuisivat luopumaan huljukupeistaan ja vapauttaisivat samalla vasemman kätensä muihinkin toimiin kuin pyllyn pesemiseen.

Tero oli reissuun lähtiessä varovaisesti sitä mieltä, että en välttämättä pärjää matkalla kovinkaan hyvin. Ilmeisesti kuitenkin pärjäsin päätellen saamastani vähäisestä negatiivisesta palautteesta. Onhan se nyt silti välillä aavistuksen rasittavaa kun kaikki ns. normaalit asiat otetaan pois. Ruokana onkin yhtäkkiä jotain minkä nimeä saatika sisältöä et tiedä, vessan virkaa toimittaa pelkkä lattiassa oleva reikä, lämmitystä ei ole, lämmintä suihkuvettä on käytettävissä joskus ja jouluna, sähköä on tarjolla öisin, huonekavereina voi olla kaikkea liskosta hämähäkkiin ja rapuun, kukaan ei ymmärrä mitä puhut ja rahayksikkö vaihtuu niin usein, ettei käytössä olevan valuutan kurssista tai tavaroiden arvosta ole välillä harmaintakaan aavistusta. Yllättävästi sitä vaan kuitenkin kaikkeen tottuu ja (jälkikäteen) saattaa jopa naurattaa, kun löytää itsensä istumasta vierekkäisiltä rei'iltä tiibetiläisen oppaan kanssa.

Kannattiko? Kannatti.

Lemmenlaiva

Kirsi:

Tulipahan taas viikon verran autoiltua USA:ssa. Meillähän oli Dominikaanisen osuuden jälkeen viikko ylimääräistä aikaa ennen risteilyä ja vaihtoehtoina oli joko jäädä Dominikaaniseen tai lentää Miamiin ja kuluttaa aika siellä. Koska denguehyttyset tuntuivat vaanivan meitä kaikkialla niin olin vahvasti sitä mieltä, että on paras lähteä niitä karkuun Miamiin. Sen verran on kuitenkin kyseistä kaupunkia jo nähty, ettemme jääneet sinne vaan lähdimme heti lentokentältä kohti New Orleansia ja Memphisiä ja palasimme Miamiin vasta seuraavalle lennolle. Kummallista muuten miten helpolla Tero suostui tulemaan Jenkkeihin, kun katselin karttaa ja totesin, että ehtisimme ihan hyvin käydä Memphisissä. Se on varmaankin kyseisen kaupungin uskomaton arkkitehtuuri, joka Teroa niin kiinnosti.

Tero kertokoon Memphisistä enemmän, mutta minun on todettava, että New Orleans oli kyllä amerikkalaiseksi kaupungiksi todella hieno. Olin etukäteen aivan varma, että se on valtava pettymys, mutta onneksi ei. Kaupunki oli oikeastaan juuri sellainen kuin odotinkin eli hienoja taloja ja jopa vähän historiaa. Onneksi hurrikaani Katriina ei ollut iskenyt kaupungin historiallisiin alueisiin ihan täydellä teholla vaikka merkittävä osa kaupungista olikin silloin veden alla (mikä paikoin edelleen näkyi). New Orleans on muuten todella erikoisessa paikassa, koska on lähinnä jonkinlaiselle suo/rämealueelle rakentunut. Kaupungista pois vievät tietkin oli rakennettu silloille keskelle rämettä tai mitä lie. Kymmeniä kilometrejä siltaa. Todella hienoa.

Aasiassa ihmettelin todella paljon paikallista ruokakulttuuria. Että siis ihmiset oikeasti syövät friteerattuja kananvarpaita?! Koppakuoriaisia?! Oikeasti?! Saatoinpa pariin kertaan nälissäni paasata Terollekin miten kummallisia aasialaiset ovat ja että mitään ei uskalla syödäkään. Kyllä meillä sivistyneessä maailmassa kaikki on paremmin! Niinpä. New Orleansissa menin kauppaan ja törmäsin säilykepurkkeihin, joista ensimmäisessä oli kananmunia. Vain hiukan kummallista ja varmasti pian Suomessakin tarpeellista kun uusavuttomat ihmiset unohtavat miten munia keitetään. Mutta kun seuraavissa purkeissa oli säilöttyjä sian jalkoja ja sian huulia, niin en enää tiennyt mitä ajatella. Lopulta minulla kuitenkin välähti. Tero on jo pitkään sanonut, ettei Usa:lla ja sivistyksellä ole mitään tekemistä keskenään ja nyt se on vihdoin todistettu. Mitään muuta selitystä tuollaiseen ruokavalioon ei voi olla. Paitsi tietenkin se, että kunnollinen ruoka on jo loppunut, mikä sekin on mahdollista, koska ihmisten koosta päätellen Usa:ssa on kyllä syöty enemmän kuin oma osuus maailman ruuista. Jokohan olisi kaikki jenkkeihin liittyvät kliseet käsitelty?

No ei tietenkään ole. Pakollinen tyhmyysjuttu on nimittäin kertomatta. En tiennyt mitä ajatella, kun katsoin tv:tä ja siellä opetettiin miten kädet pestään oikein. "Kastele kädet juoksevan veden alla ja sammuta sen jälkeen kraana. Ota saippuaa ja hiero käsiä yhteen 20 sekuntia. Siinä ajassa ehdit laulaa kahdesti Paljon onnea vaan. Huuhtele sen jälkeen huolellisesti lämpimällä vedellä." Video synnytti hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta toivoin, ettei tuollaiselle videolle ole tarvetta, mutta toisaalta en melkein malttanut odottaa näkeväni vessoissa käsiään peseviä onnittelulauluja laulavia jenkkejä. Ikävä kyllä en nähnyt yhtäkään, joten on mahdollista, ettei oppi mennyt hienosta videosta huolimatta perille.

En muuten ymmärrä miksi Suomessa tuskaillaan vuodesta toiseen kylmyyden kanssa. Ratkaisu palelemiseen on niin yksinkertainen, etten voi uskoa ettei sitä ole meillä vielä keksitty. Kuuntelin nimittäin New Orleansissa, kun opas veti turistikierrosta. Kertoi turisteille, että onhan New Orleansissakin välillä kylmä ja sitten onkin kaikki sekaisin. Kukaan ei kuulemma lähde kotoa mihinkään, jos lämpötila on alle 40F (n. 5 celciusta). Silloin peruutetaan ihan kaikki menot illallisista kampaajakäynteihin ja jäädään kotiin. Niin yksinkertaista! Olisihan se tavallaan vähän tylsää olla kotona se 11,5 kuukautta minkä lämpötila Suomessa on alle 5 astetta, mutta kyllä tätä vaihtoehtoa voisi ainakin vakavasti harkita. Harkitsin sitä myös Memphisissä, jossa kuljin ympäriinsä päälläni kolme paitaa ja takki ja olin aivan jäässä. Olimme molemmat vähän sitä mieltä, että kohdalle sattui kylmin ilma ikinä, mahdollisesti koko maailman historiassa. Kunnes lämpömittari kertoi, että oli ihan niinkin kylmä kuin 15 astetta. En melkein malta odottaa, että pääsen Suomeen.

Vaikka jenkkejä tulee aina morkattua niin oikeasti USA on yksi lempipaikoistani ja vaikka eurooppalaisen näkökulmasta vaikuttaa, että jenkit ovat mielestään Jumalan lähettiläitä maan päällä niin onhan se hienoa, että jossain ollaan ylpeitä omasta maasta ja kulttuurista. Nauroimme silti memphisläisessä baarissa (mutta vain vähän pilkallisesti), kun bändi kysyi yleisöltä mistä kukakin on tullut ja ihmiset aivan vilpittömän ylpeinä kertoivat olevansa New Yorkista ja Montgomerysta. Jotenkin hellyyttävää kun kertovat sen aivan kuin kuvittelisivat maailman loppuvan juurikin Yhdysvaltain rajoihin. Ei sen kauempaa kukaan voi tullakaan. Sitä paitsi laiskuus on tehnyt paikalliset aivan uskomattoman kekseliäiksi. Viime reissulla löysimme mm. drive-in pankkiautomaatteja ja lainakonttoreita. Kuvittelin, että kaikki mahdolliset drive-in palvelut on nähty, mutta eipä vaan ollutkaan. Tällä kertaa nimittäin törmäsimme drive-in rukouspalveluun. Miten kätevää. Jos autoillessa sattuu tulemaan sellainen olo, että on asiaa yläkertaan niin sekin hoituu kätevästi autosta nousematta. Kirkkoonkin joutuu usein muutaman askeleen kävelemään, mutta drive in-rukouspaikoilla säästyy niidenkin askelten vaiva.    

Seuraava etappi (ja reissun viimeinen) olikin sitten Karibian risteily. Odotukset risteilyn suhteen olivat aika korkealla, vaikka samalla vähän pelotti, että tunnelma on sama kuin Siljalla yleensä eli että toisena päivänä toivoo jo pääsevänsä mahdollisimman nopeasti kotiin. Näin ei onneksi käynyt. Tuollaisella laivalla on nimittäin vähän enemmän tekemistä kuin Siljalla. Välillä oli oikein kiire kaiken syömisen, auringonoton ja tietovisojen kanssa. Ikävä kyllä toiseen päivään mennessä olin tuominnut kaikki laivan tietovisat typeriksi ja epäreiluiksi. Tokihan tiedän mitkä maat yhdistyivät vuonna -90, mutta jos kisassa kysytään lisäksi pelkkiä Star Wars- tai Kentucky Derby-aiheisia kysymyksiä niin onhan se aivan typerä. Onneksi sentään välillä pärjäsimme ihan hyvinkin ja kerran jopa tulimme toiseksi. Vastahakoisesti kerrottakoon, että silloin kisassa oli vain kaksi osallistujaa ja että 20 kysymyksestä tiesimme vastauksen vain neljään, kun taas voittaja tiesi viiteen. Silti, ihan hyvinhän se meni. Pääpalkinto ("24 carat solid plastic gold boat on a stick") meni sivu suun, mutta saimme kuitenkin mitalit (muoviset), joiden arvoa ei lainkaan vähennä se, että kilpailun vetäjä antoi ne meille, koska "olimme niin kivoja".

Tietovisoihin osallistumisen lisäksi meillä oli oiva tilaisuus saada hiukan lihaa reissussa riutuneisiin (paisuneisiin?) varsiimme. Kaikki ruoka ja juoma (paitsi Teron harmiksi alkoholi) oli nimittäin laivalla ilmaista ja sitä oli tarjolla ympäri vuorokauden, sekä ravintoloissa että huonepalvelun tuomana. Aamupalakin tuotiin omalle parvekkeelle haluttuun aikaan kunhan jaksoi sen verran ponnistella, että täytti tilauskaavakkeen. Myönnettäköön kuitenkin nyt tässä, että olin huomattavasti innostuneempi jäätelöstä kuin ruuasta. Miten nerokas keksintö on laittaa ravintoloihin pehmiskoneita, joista jäätelöä saa milloin vaan ja niin paljon kuin haluaa? Vähän kyllä mietitytti miten paljon laivassa on oltava ruokaa, jos hieman ruualle persot jenkit (ja Tero) saavat syödä niin paljon kuin jaksavat niin usein kuin haluavat. Vaikea edes kuvitella sellaista ruokamäärää. Toisaalta oma jäätelömääräni tuskin oli myöskään kovin vähäinen, joten en nyt lähde tässä tämän enempää kommentoimaan kenenkään ruokailutottumuksia.

Tuo laivan palvelu oli muutenkin viety mittoihin, jota ei meidän reissulla ole majoituksissa näkynyt. Se ei tietenkään välttämättä ole kovin paljon, kun otetaan huomioon, ettei kaikissa majoituksissamme ole ollut oikeastaan minkäänlaista palvelua. Joka tapauksessa matkan kuluessa käsite luksuksesta on muotoutunut melko vaatimattomaksi. Laivaan mennessäni odotin, että saan nukkua sängyssä, jossa on petauspatja eikä lakanan alla ole muovista inkontinenssisuojaa. Lisäksi toivoin, että minulla olisi kylpytakki, vaikka tiedostinkin ettei ahneeksi pidä ruveta. Onneksi nämä vaatimattomat toiveeni myös toteutuivat. Mukavuuteni oli kuitenkin huomioitu myös odottamattomilla tavoilla. Joka ilta ollessamme illallisella oma filippiiniläinen hyttipoikamme kävi nimittäin laittamassa hyttimme yökuntoon eli tuomassa seuraavan päivän risteilyohjelman, sulkemassa verhot, sytyttämässä yövalot ja taittamassa peiton kulman niin, että auringonotosta väsyneen turistin on sitten vaivatonta sujahtaa peiton alle. Lisäksi taitteli meille joka ilta pyyhkeistä "eläinyllätyksen" ja jätti sängylle iltapalasuklaat. Ehkä ihan vähän tuntui, että palvelu on lähtenyt lapasesta, mutta pystyin kuitenkin elämään asian kanssa.

Risteilyn alussa ihmettelin hieman miksi auringonottokannella pitää olla niin järjetön meteli. Tuhat ihmistä singahtelee edestakaisin ja jos se ei aiheuta riittävää meteliä niin varoiksi musiikki laitetaan täysille. Siinä onkin sitten ihmisen mukava rentoutua ja lueskella kirjaa. Mutta ei hätää. Matkustajan hiljaisuudenkaipuu oli huomioitu tekemällä laivan keulaan auringonottokansi, jossa ei soinut musiikki ja jonne ikäraja oli 21 vuotta. Ei vesiliukumäkiä, ei meteliä, ei ympäriinsä juoksevia lapsia, ei pikkupöhnässä pyöriviä teinejä. Ainoastaan tuulen suhinaa ja poikaystävän vieno kuorsaus. En tiedä minkä verran asiasta on annettu laivayhtiölle palautetta, mutta ilmeisesti täällä on ihan ok, jos on alueita, joihin lapset/nuoret eivät pääse. Suomessahan on tunnetusti suhtauduttu varsin nuivasti siihen, että matkatoimistot myyvät lapsivapaita hotelleja tai lentokoneessa muutamaa penkkiriviä ilman lapsia matkustaville. On kuulemma suunnatonta lapsivihaa ja ihan käsittämätöntä, jos joku ei halua viettää lomaansa vieraiden lasten ympäröimänä tai (riemun)kiljahduksia kuunnellen. Lapsivihaa tai ei niin kovin kysytty tuntui tuo kyseinen alue olevan. Tosin allasalueen "metelipuolella" näytettiin screeniltä mm. Mariah Careyn konserttia, joten myös se saattoi olla syynä ihmisten pakenemiseen.

Ja muuten Taru. Kävi ilmi, että olet kaikki nämä vuodet ollut oikeassa katkarapujen suhteen. Pysy vaan vastaisuudessakin erossa niistä. Söin illallisella hummeria ja katkarapuja. Todella suuri virhe. Katkaravut olivat kuin hirveän makuisia kuminpalasia ja hummerilta pyytelin anteeksi, koska muistin kesken aterian, että ne ehkä keitetään elävänä. Kauheaa. Tosin asiaa hetken pohdittuani totesin, että ehkä hummerit olivat pakastettua mallia tai sitten jossain laivamme uumenissa ryömi satoja eläviä hummereita. SE oli pelottava ajatus.

Tero:

Risteilyä kerrakseen. Täydellinen paikka rentouttaa hektisen työilmapiirin uuvuttamaa liikalihavuudesta kärsivää ruumista. Täydellisen paska paikka alkoholismiin taipuvaisen kapiaisen lusia viikko. Nyt tiedän miltä Eevasta tuntui siinä niin kutsutussa paratiisissa. Lapinlahden lintuja lainatakseni "ota, ota... ota siittä vaan...". Täällä on nimittäin alkoholia tarjolla joka nurkalla ja aivan kohtuulliseen hintaan. 3l Finlandia vodkaa maksaa paatissa nimittäin 20usd. Hienoa olla tässä vaiheessa reissua aivan "persaukinen". Katsoppa sitten vierestä kun 2000 jenkkiä on joka ilta tuhannen päissään ja itse ihmettelee, että mitenköhän sitä selviäisi kotiin asti. Kirsin alkoholiongelma on myöskin merkitsevässä määrin häirinnyt itseni toteuttamista. Vaan kyllähän se läski aina keinot keksii.

Maissa nimittäin alkoholi on ollut paikotellen vieläkin halvempaa. Kirotut laivakapiaiset vaan takavarikoivat pullot paattiin tullessa ja palauttavat ne sitten viikon päästä palatessamme San Juaniin. Eipä ollut maakrapu ensimmäistä kertaa rommia salakuljettamassa. Perinteinen "vesipullo täynnä vodkaa" yhdistelmä toimii näemmä täälläkin päin maailmaa varsin mallikkaasti. Suurin kynnys menetelmän käyttämiseen tuntui olevan tyttöystävän paheksuvien katseiden sietäminen. Ei se mitään, nimittäin hätä ei lue täälläkään lakia ja joskus jokainen saakin olla hieman säälittävä. Varsinkin näin vanhemmalla iällä. Kirsin mukaan toiminta vaikutti lähinnä siltä, että valinta joko AA- taikka Lasol-kerhon välillä on jälleen kerran huomattavasti lähempänä. Mitäköhän se mahtoi taas tarkoittaa? Sanotaanhan sitä kuitenkin, että harrastukset ovat elämänlaadun kannalta hyvin tärkeitä.

Palataampas sitten hieman ajassa taakseppäin. Dominikaanisesta lähdimme tosiaan hyttysiä karkuun Miamiin (jälleen kerran). Eikä muuta kuin autovuokraamon tädin epämääräiset selostukset korvasta sisään ja toisesta ulos. Tyyliin "seli seli-näitä on kuultu jo miljoonia, avaimet kiitos!" Noh auto saatiin tietysti alle ja viikossa tulikin taas hieman kierreltyä lisää kyseistä ihmemaata. Tällä kertaa viikossa saatiin kerättyä Cruzen mittariin 4330km. Sanotaanko, että etelävaltiot tuli ainakin näin pikaisesti katsastettua.

New Orleans oli oikeasti paljon hienompi paikka kuin oletinkaan. Varsinkin niin sanottu "ranskalainen kortteli". Luonnollisesti piti poiketa myös Memphisissä tempaisemassa oikein kunnon Blueskännit. Poikkeuksellisesti en hehkutakkaan kyseistä kaupunkia ollenkaan. Oletan, että edellisissä teksteissä olen antanut kaikkeni tälle jumalaiselle kaupungille. Ellet siis vieläkään tajua lähteä käymään siellä, niin anna olla.

Hauskaa tosiaan, että autovuokraamon täti "unohti" mainita myyneensä meille lisäksi täyden tankin bensaa ja 24h tiepalvelun joka jo valmiiksi kuului alkuperäiseen vuokrasopimukseemme. Luonnollisesti läski vaan allekirjoitti kaikki paperit, hymyili tyytyväisenä takaisin ja odotteli avaimia. Helppohan se toisaalta oli allekirjoitella kun veloitukset menivät Kirsin luottokortilta. Harmi ettei tällä kertaa tullut otettua "parempaa" autoa. Ehkä sekin olisi mennyt samassa konkurssissa.

Memphisissä oli muuten eräässä soittoruokalassa hieno kyltti. "Tässä ravintolassa on säilytetty se, mitä amerikkalaisesta vapaudesta on enää jäljellä. Täällä saa tupakoida." Hienoa. Vaikken sinällään yläasteen "kovia" vuosia lukuunottamatta juuri olekkaan korsteerannut, niin kyltti kyllä kosketti ja herätti ns. suomalaisen ajattelijan. Mitä sitten on suomalainen vapaus? Onko se kenties sitä mitä haluaisimme sen olevan vai kenties sitä mitä jotkut haluavat sen olevan? Kuten lähes jokaisen suomalaisen pitäisi tietää niin aika kortilla se on ollut itänaapurimme toimesta 90-luvun alkuun saakka. Ikävissä muistoissammehan on entisen Neuvostonliiton Duuman konferenssi vuodelta -88 jolloin kyseisessä instituutiossa keskuteltiin "Länsimaistuneen Suomen saattamisesta takaisin kommunistisen Neuvostoliiton hellään huomaan". Paikalla oli edustajisto myös Suomesta. 24 kansanedustajaa, joista osa on vieläkin mukana "päivän politiikassa". Lienee tarpeetonta mainita kolmikirjaimista lyhennettä, joka kuvaisi suurimman osan kyseisten edustajien puoluekantaa. Meno ei taida olla juuri muuttunut 35-vuodessa? Ainakin syvästi toivon, että erään ministerin (Sdp) ajatus aseiden kollektiivisesta säilytyspaikasta tulisi sijaitsemaan rajan tällä puolella. Vaikka siitäkään ei tietenkään voi olla varma.

Ehkei enää tarvitse ihmetellä miksi eräissä puoluekokouksissa (Sdp ja Vas) toistellaan fraasia "Hyvät Toverit!" Toisaalta taasen tapa, jolla (murska-)tappiot toisensa jälkeen käännetään "murskavoitoiksi, torjuntavoitoiksi ja voitoiksi" ylipäätään on hyvin kadehdittava. Aivan kuin historia ei voisi opettaa meille, mitä seuraa kun yritetään uskotella ihmisille täysin toista mitä oikeasti tapahtuu. Saappa nähdä.

Nyt kun sattumalta jälleen kerran tunnuttiin pääsevän oikeaan asiaan, niin voisikin mainita muutaman häiritsevän asian viime viikoilta. Näyttäkää minulle ihminen joka ei ole Suomessa koskaan maksanut mitään pimeästi niin minä heitän sitä kivellä. Vastasyntyneitä ei lasketa. Toisaalta nautin Heidin (Vihr) "kiirastulesta". Selityksiä, kuten Teuvolta (Ps) konsanaan ja totuutta kierrellään minkä ehditään. Toinen on asettautunut huikeasti muiden yläpuolelle kaikella teennäisellä maailmanparantamisellaan ja toinen ei sylje tuoppiin, kuten ei allekirjoittanutkaan.

Meidän nyky-yhteiskunnassamme on kyllä suuri ongelma. Hyvin äänekkäästä, äärettömän pienestä vähemmistöstä tulee nopeasti dominoiva osapuoli, joka syrjäyttää enemmistön demokraattisen mielipiteen median avustuksella. Kohta ollaan tilanteessa jossa voit mennä kirkossa naimisiin kahden koirasi kanssa, haudata sukulaisesi kerrostalokolmioosi ja saada palkkaa sekä eläkettä tekemättä töitä päivääkään. Ja kaiken tämän meidän hyvinvointiyhteiskuntamme pitäisi mahdollistaa.

Äkkiä tulee mieleen Dominikaanisessa kuulemani matkamuistomyymälän myyntiPepen esittämät sanat "Anttilan laatu, Stockmanin hinnat!". Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä todetakseen, että Pepe oli aivan oikeassa. Kohta meitä verotetaan Stockmanin hinnoilla ja "vähäosaisille" jaetaan Anttilan tarjoamaa elämänlaatua, koska muuhun ei ole varaa enää työssäkäyvilläkään. Kuten Raimo Sailas (Sdp) taannoisessa haastattelussaan totesi: "Hyvinvointivaltion tuhon siemen kytee siinä, kun sosiaalietuuksia aletaan pitämään itsestäänselvyyksinä." Eikä Raimo ole tälläkään kertaa väärässä.

Kirsillä on ollut toisinaan aivan uskomattoman hyviä ajatuksia. Ei tietenkään liian usein, mutta joskus kuitenkin. Olemme nimittäin usein keskustelleet siitä, kuinka minua oikeistopellenä harmittaa se ainainen jaakaus "kaikkein vähäosaisimmista" joille pitää jakaa kaikenlaista ja me keskiluokkaiset ylipainoiset lapsettomat läskit joudumme maksamaan tämänkin lystin pelkästään siksi, että viitsimme käydä töissä. Olenkin usein ihmetellyt mistä nämä "vähäosaiset" sitten aina tulevat ja miten se voi olla aina vaan kasvava ihmismassa. Kirsi sitten tietenkin ratkaisi tämänkin ongelman. Kyseiseen massaanhan pitäisi kuulemma lukea myös älyllisesti vähäosaiset, jolloin onkin lähes luonnollista, että osa poliitikoista ajaa pelkästään omaa etuaan.

Jaahas, jokohan pitäisi lopetella ja palata reissulle. Memphisin jälkeen palasimme tietenkin Miamiin palauttamaan autoa ja jatkamaan matkaa. Pari tuntia lentoa ja saavuimme Puerto Ricoon. Paikka kuullostaa paljon hienommalta kuin oikeastaan onkaan. San Juan on aikalailla kuten mikä tahansa jenkkien kaupunki, paitsi että hiton kallis. Harmi vain, että risteilyn jälkeen meillä on vielä pari päivää hukattavana kyseisessä kaupungissa ennen paluulentoja. Lähes pakollinen visiitti Bacardin tehtaille on siis vielä odotettavissa. Ei ehkä niinkään kulttuurisista syistä vaan ennemminkin ilmaisista maistiaisista johtuen. Vaikka perustuotoksen maku sinällään onkin jo hyvinkin tuttu.

Täältä laivalta olemme päässeet lähes joka päivä käymään hieman erilaisilla Karibian meren saarilla. Täytyy kyllä sanoa, että toinen stoppimme Barbados on kyllä ehdottomasti yksi matkamme pettymyksistä. Joku Rihanna on kuulemma kotoisin sieltä ja se on kuulemma kova juttu se. Mielestäni se, että terminaalissa oli ilmainen netti, oli kuitenkin saaren kovin juttu. Vähintään. Oikeastaan hyvin vaikea keksiä maasta mitään erikoisempaa sanottavaa. Näkemämme perusteella melko mitään sanomaton paikka. Aivan toista kuin esimerkiksi St. Thomas taikka St. Kitts. Jälkimmäiset näyttivät oikeasti siltä miltä olenkin olettanut "karibialaisten" saarten näyttävän. Silti mielestäni Belize vastaa parhaiten länsimaisen yhteiskunnan luomaa käsitystä ko. saarista, vaikka mantereella sijaitseekin.

Risteilyllä on kyllä toisaalta melko hienoa. Oma hyttiPepemme, joka on Filippiineiltä, palvelee meitä 24h vuorokaudessa ja ainahan suurelle siirtomaaherralle saattaa tulla yllättäviä ongelmia. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa (klo 02:30) on jäät melkein loppu, tekee mieli pekonisämpylää ja juustokakkua. Ei kun reipas puhelinsoitto ja johan on Pepe oven takana. Niin kuin se ei riittäisi, että huoneet tosiaan siivotaan kaksi kertaa päivässä, niin parhaimmillaan erikokoisia pyyhkeitäkin on ollut 13 kappaletta kahdelle hengelle. Tiedän olevani lihava, mutta että ihan joka ruumiinosalle? Hyttikin on melko valtavan kokoinen. Siitä huolimatta, että tein useita tarkistusmittauksia, niin en ole vieläkään ihan varma kumpi on suurempi, oma 67 neliön lukaali Hervannassa vai "karibian kotimme" laivalla. Aika tasoihin menee.

Täytyy kyllä silti sanoa, että siihen nähden miten täydellinen reissuetappi tämä on ollut Kirsin mielestä, niin euroakaan ei ole mennyt hukkaan. Enkä silti väitä, etteikö aamupalat hytin parvekkeelle tarjottuna olisi olleet hyvinkin mieltä ylentäviä. Harvoin tulee eteen mitään vastaavaa. Kaikesta mielihyvästä huolimatta en ole ollenkaan varma, haluaisinko kokea mitään tälläistä enää toiste. Laivalla on nimittäin ihan äärettömän tylsää ja sehän ei allekirjoittaneelle sovi. Kummallista muuten, että kohta ollaan oltu paatissa viikon verran ilman ainuttakaan sähköiskua. Se on paljon se. Ehkäpä sillä on jotain tekemistä sen asian kanssa, että portaiden kaiteet ovat puuta eivätkä messinkiä kuten ruotsinlaivoilla. Tosin itse kyllä ennemmin veikkaisin ruotsinlaivan paikotellen hyvinkin sähköistä tunnelmaa ainakin osasyyksi jatkuviin präiskähtelyihin.

Laivalla kun tosiaan olikin hieman aikaa, niin rupesimme laskemaan kuinka montaa eri kansalaisuutta laivan työntekijät ovat. Nimittäin kaikkien työntekijöiden rinnassa oli nimikyltti, jossa mainittiin myös työntekijän kotimaa. Viikon aikana törmäsimme yhteensä 26:ta eri kansalaisuutta olevaan työntekijään. Valtaosa oli Indonesiasta, Filippiineiltä ja itäeuroopasta. Veikkaan kuitenkin, että aika monta jäi vielä näkemättä. Laivan info-tv:ssä nimittäin pyöri video, jossa periamerikkalaiseen hyvin innostuneeseen tyyliin laivan viihdepäällikkö selittää suu vaahdossa laivalla olevan yhteensä 61 eri kansalaisuutta ja että olisimme kaikki aivan kuin yhtä suurta perhettä. Niimpä. Suuria ehkä, mutta tuskin perhettä.

Mielihyvästä tulikin mieleeni, että eräs ilta Kirsi hakkasi läppärillämme Angry Birdsiä jokusen tovin. Hetken jo ihmettelin, että mitä hittoa se oikein hymyilee ja tuulettelee vähän väliä. Ajattelin, että jokohan se olisi rauhoittavien paikka ja sijoitus pehmustettuun hyttiin. Pitihän sitä sitten kysyä, että mitä hittoa se oikein hihittelee yksinään. Selitti sitten rinnat rottingilla, kun joka tasolla tulee, että "New Highscore", taidan kuulemma olla aika paska tässä pelissä, hän kun tekee joka tasolla parhaat pisteet ikinä.

Hetken jaksoin nyökytellä, että totta tosiaan oletkin luonnonlahjakkuus noinkin haastavassa jutussa. Jotenkin vaan pokka petti jossain välissä. Kyseistä peliä ei nimittäin ole pelattu kertaakaan koko koneella, ettei sinänsä "parhaiden pisteiden ikinä" saavuttamista voitu ehkä pitää kovinkaan merkittävänä meriittinä. Toisaalta kyllä harmittaa. Nimittäin tuollainen lapsenusko omiin kykyihinsä pitäisi kyllä pystyä säilyttämään mahdollisimman pitkään. Perustui se sitten todellisuuteen tai ei. Vasemmistoliiton kannattajille tiedoksi, että tämä pätee vain silloin kun kyseisestä "lapsen uskosta" ei ole haittaa ympäröivälle yhteiskunnalle.

Hitto, kohtahan sitä pitäisi jälleen kerran olla kotona. Sinänsä tietysti tosi surullista, koska vastaanotosta puuttuu hyvin oleellinen tekijä, mutta minkäs sillekkään ihminen  tietenkään voi. Paluukuviotkin on kutakuinkin selvillä. Tiistaina lennämme Puerto Ricosta ensin Miamiin ja sitten 3h välilaskun jälkeen jatkamme Los Angelesiin. Siellä nukumme jokusen tunnin hotellissa ja jatkamme aamulla kohti Lontoota. Lontoossa nukumme jälleen yhden yön ja jatkamme perjantaiaamulla suoraan Tampereelle. Helppoa, yksinkertaista ja halpaa.

Toisaalta en malta olla odottamatta, että pääsee maanantaina taas töihin. Kerrankin tekemään jotain, minkä kuvittelee olevan järkevää, mutta jotain minkä kaikki muut tietävät olevan lähes hyödytöntä. Ei se mitään, olenhan sitoutunut työhön jolla on tarkoitus.

Onneksi on taas tämänkin maleksimisen jälkeen aivan valtavasti virtaa toteuttaa erilaisia projekteja. Osa projekteista onkin jo reissun aikana edennyt valtavin harppauksin ja toivottavasti jossain vaiheessa saadaan jotain hyvinkin konkreettista aikaiseksi.

Dengue

Tero:

Kirjaillaampas sitten taas hiukan kuulumisia. Monenlaista on tietysti ehtinyt tapahtua sitten viime päivityksen jälkeen, mutta jos nyt edes jotakin raapustaisi näytöllekkin.

Meksikosta tosiaan suuntasimme yöksi Miamiin. Aluksi hieman ihmetytti valtavat jonot lentokentän passintarkastuksessa. Lähempänä tiskiä asiaa oli sitten kuitenkin avattu hieman asiakkaille. Esille oli nimittäin laitettu iso kyltti, jossa pahoiteltiin jonoja ja odotusaikoja. Syyksi mainittiin liittovaltion viimeaikaiset leikkaukset, jonka johdosta työtovereita oli lähetetty kilometritehtaalle. Kyltin informaatioon kun vielä lisää paikalla olevan henkilöstön työhalukkuuden, johon verrattuna lakkoileva italialainen on yliaktiivinen, niin asia tuskin jäi kenellekkään epäselväksi. Passintarkastajat taisivat ottaa hieman kantaa työkaveriensa puolesta. Oma veikkaus on, ettei tilanne tuollaisena voi ainakaan kovin kauaa jatkua, ilman isompia muutoksia lentoliikenteeseen.

Työllistää nimittäin kummasti muuta henkilöstöä, kun vaikkapa 3-4 koneen matkalaukut pyörivät hihnalla ja asiakkaat ovat jumissa passin tarkastuksissa. Eipä silti, ihan mukavahan se on olla näyttämässä passia, antamassa sormenjälkiä ja sen jälkeen jutella muutamia minuutteja tarkastajan kesälomista, palkoista ja lapsivihasta. Eikä rinkkojakaan tarvinnut odotella, koska ystävällinen laukkuhihnaPepe oli kasannut ne lennoittain siistiin järjestykseen.

Lentomme saapui siis Fort Lauderdalen kentälle ja seuraavan päivän lentomme lähti Miamin pääkentältä, joten luonnollisestikkin olimme vuokranneet auton päiväksi, ettei tarvitse ajella takseilla. Vuokraamossa kaveri sitten kummastelikin, että teillähän on auto vain päiväksi, että ettekö haluaisi vähän parempaa alle? Eikä maksa kuin 25 taalaa. Tässä vaiheessa jo kauan sitten kadottamani sisäinen pikkupoika (ei, nyt en puhu siitä) heräsi jälleen. Ehdottomasti näin huippuunsa koulutettuna ajoneuvoalan spesialistina halusin tietää kaverin vaihtoehdot. Tai oikeastaan olin jo nähnyt kuvastosta aivan uuden Camaron, joten päätös oli sinänsä melko helppo. V8 alle, sanoi akka mitä sanoi.

Ja kyllä se sitten sanoikin. "Älä rassaa!!!", "Vie paljon bensaa!", "Ei tarvi kaahata!", "Sä kyllä maksat!"... Ja maksoinkin. Täytyy kyllä sanoa, että loppuviimeksi auto oli kuitenkin ehkä hieman pettymys. Parasta oli kuitenkin havaita, etten sitten ehkä  loppuviimeksi olekkaan vielä ihan niin keski-ikäistynyt. Siis muualta kuin keskivartalosta. Ja poskista.

Taas kerran muuten tarvittiin jokaisen kansainvälisen seikkailijan ensiapupakkaukseen kuuluvaa terveydenhoitajaa. Hoitaja valaisee tapahtumia jäljempänä, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa jäi itselle krapuloissani mieleen. Anopille tosiaan pukkasi pikku kuumetta niskaan ja testien jälkeen tarvittiin päällikkölääkäriä tulkkaamaan englanniksi diagnoosia. Tosin espanjaksi "Dengue" kyllä kuullostaa melko samalta kuin englanniksi taikka suomeksi. Noh, luonnollisesti aloitin heti väittelyn kaverin kanssa. Olin nimittäin mielestäni lukenut monestakin paikkaa, ettei Ibuprofeiini auta Dengue-kuumeeseen ja siksi kannattaa pakata Paracetamolit mukaan. Tässä tapauksessa testasimme ensin Buranalla ja kuume saatiinkin aluksi laskemaan.

Lääkäri jaksoikin aluksi hieman perustella, että se tarkoittaa ettei sitä Ibuprofeiinia saa antaa potilaalle, vaan se tulee lääkitä Paracetamolilla. Aikani asiasta jankutettuani päätti ylilääkäri keskeyttää jahkailun:
"1. Teillä ei Suomessa ole Dengue-kuumetta. 2. Meillä on täällä epidemia, 3. Tämä on Dengue. Piste." Antoi vielä puhelinnumeronsa, jotta voin pyytää suomalaisia lääkäreitä soittamaan ja kysymään miten Dengue toimii. Hän lupasi sitten kyllä selittää. Itsekseni mutisin vielä hetken "mutta, mutta, mutta..." kunnes huomasin, että olipas itsepäinen lääkäri. Hoitakoon sitten omillaan, jos ei fiksumman neuvot kelpaa. Ja hyvin se kyllä hoitikin.

Hoitajien kielitaitokin oli paikotellen melko mielekästä. Englanti ei tosiaan taittunut juurikaan ja espanjakin tuntui vastaanottajalla takkuavan. Jossain vaiheessa hoitaja paukahti huoneeseen purkki kädessä, aloittaen jumalattoman käsien huitomisen sekä papatuksen. Hetken päästä, kun saimme hoitajan rauhoittumaan yritimme selvittää mitäköhän asiaa hänellä mahtaa olla. Seurasi jälleen 20 sanaa sekunnissa espanjaa ja perään hyvin kysyvä ilme. Sitten olikin meidän vuoro levitellä käsiä.

Onneksi hoitajalla kuitenkin välähti. Hoitaja nappasi purkin takaisin käteensä, asetti purkin lattialle, istui sen päälle ja sen jälkeen katsoi iloisesti meitä, päästellen suustaan plussapallojen putoilemiseen verrattavaa ääntä. Nyt olimme hoitajan kanssa samalla aaltopituudella. Tässä reissatessa on nimittäin oppinut, että elimistön toimintaan liittyvät sanomattomat eleet ovat kutakuinkin jokaisessa kulttuurissa suurin piirtein samanlaiset. Harvassa maassa tietenkään noita plussapalloja tulee, mutta jotain niiden taikka sitten sen kontrolloimattomana ryöppyävän vihreän kraanaveden välistä. Tosin sitten se olisi ehkä tuonut suoraan kannun. Metallisen.

Dominikaanisessa autoilessamme tulikin sitten muutamia ongelmia. Nuukana miehenä en tietenkään ottanut vuokraamosta gps:ää vaan ajattelin, että pärjäämme Nokialaisellani. Hyvin se tietysti toimikin kuten yleensäkkin, mutta yhdessä isossa kaupungissa oli hieman sekavaa. Jostain syystä Nokian karttaohjelma näyttää tiet paikoissa joissa ne mahdollisesti ovat, joissa niiden mahdollisesti pitäisi olla taikka paikoissa joissa niitä ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Sanotaanko, että tunnin harhailun jälkeen piti turvautua maalaisjärkeen ja suunnistaa itse. Osa teistä joihin navigaattori ohjeisti oli kyllä varmasti suunnitteilla, koska betonipilarit teitä varten oli varmasti valettu jo vuosia sitten, mutta loppu oli hieman vaiheessa. Osa oli täyttä sademetsää ja osa kunnossa, joihin ei olisi edes Zetorilla asiaa.

Maasta löytyi kyllä tosi hienoja paikkoja ja enemmänkin olisi varmasti voinut kierrellä. Hintataso jäi tietysti hieman harmittamaan ja luonnollisesti maassa jylläävä Dengue- sekä Koleraepidemiat olivat pienet miinukset. Muutenkin turismin raadollisuus oli kyllä mainiosti esillä. Hylättyjä betonikolhooseja, jotka varmasti jokunen vuosi sitten olivat olleet hotelleja siinä missä muutkin, löytyi vähän joka puolelta. Joskus jopa todella hyviltä tonteiltakin. Ehkä turismi ei sitten kuitenkaan ole se kaikkein kestävin tulonlähde valtiontalouden kannalta.

Vaikka mainitsinkin sanan valtiontalous, niin poikkeuksellisesti ei mennäkkään politiikkaan tänään. Johtunee varmasti kirjoittajan humalatilan puutteesta. Syitä kyllä olisi taas tuhansia.

Dominikaanisessa oltiin tosiaan pari viikkoa ja sen jälkeen menikin suunnitelmat hieman uusiksi. Dengue-epidemia kävi matkahoitajan mielestä liian epäilyttäväksi, joten ei auttanut kuin haudata unelmat Haitin-maapisteestä ja pakata rinkat. Dominikaaninen on sinällään melko kurja paikka, että sieltä halvimmat lennot kulkevat aina Miamin kautta. Tähän voisin liittää kirjoituksen toisen kappaleen passijonoista, koska edessämme oli kutakuinkin sama jonotusepisodi. Ainoastaan puheenaiheet hieman muuttuivat.

Mitäs sitten seuraavaksi. Nyt olisi tarkoitus ajella viikon verran edestakaisin jenkkilässä. (Taas kerran). Kirsillä ei kyllä toisaalta ollut hankaluuksia ylipuhua meikäläistä tähän siirtymiseen. Tarkoituksena olisi kierrellä etelävaltioita ja poiketa jälleen kerran Memphisissä. Se on sentään hieno paikka se.
Esimerkki taas kerran siitä, miten ei koskaan pitäisi sanoa "ei koskaan". Taisin nimittäin pari vuotta sitten vannoa, etten enää koskaan tule Miamiin, enkä Floridaan. Paska osavaltio. Nyt olenkin täällä sitten kuukauden sisällä kolmatta kertaa ja muutama kerta olisi vielä edessä.

Kirsi:

Otimme vähän lomaa reissaamisesta ja lensimme Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan köllöttelemään hyvässä seurassa. Miami kun ei mikään maailman kiinnostavin paikka ole niin viivyimme siellä vain vajaan vuorokauden. Ehdimme kiertää muutaman kirjakaupan ja ruokakaupan. Jälleen kerran tuli todettua, ettei lihomiselleni olisi rajaa, jos asuisin jenkeissä. Ei luulisi, että suomalainen voi hämmästyä tarjolla olevan ruuan määrästä, mutta kyllä vaan voi. (Tämä tosin saattaa olla matkustelun aiheuttamaa harhaa, olenhan viimeiset 4 kk käynyt kaupoissa, jotka ovat valikoimaltaan köyhempiä kuin R-kioski). Ikävä kyllä aikaa ruokavalikoimaan tutustumiseen oli kovin vähän, joten tyydyin purkilliseen Ben&Jerryä ja sen syötyäni sainkin istua puolen yötä vessassa. (Tämä ei tietenkään Teroa yllätä lainkaan, kun on kuulemma ainoastaan luonnollista, että vatsa menee heti sekaisin kun tuollaiseen kehitysmaahan joutuu. Nepalissa sentään on ihmisen hyvä olla ummetuksensa kanssa.) Kirjakaupassa koin hyvin erikoisen hetken. Istuin lattialla lukemassa Suomesta kertovaa Lonely Planetia (ajatella, täällä saa koskea kirjoja ja jopa lukea niitä eikä se olekaan ostopäätös) ja lähestulkoon itkin, koska "Suomessa on kaikki niin ihanaa ja siellä on luntakin!" Saattaa olla, että pieni koti-ikävä hämärsi tilapäisesti arviointikykyni. Koottuani itseni taas normaaliin "lumi on kauheaa"-mielentilaan, olikin aika treffata äiti ja isä ja lentää yhdessä Dominikaaniseen.

Jos Costa Rica oli todella suuri pettymys niin Dominikaaninen puolestaan oli kyllä positiivinen yllätys. Vuokrasimme auton muutamaksi päiväksi ja ajellessa kävi ilmi, että Dominikaanisessa on se vihreä ja rehevä luonto, jota Costa Ricasta ei löytynyt. Rannat ovat tietenkin todella kauniita ja kilometrien pituisia, mutta ikävä kyllä saaren pohjoispuolella merenkäynti on melkoinen. Atlanti on kyllä aivan yhtä tuulinen ja typerä katsoo sitä sitten Teneriffalla tai täällä. Yhtä kaikki, oli mukavaa oikeasti lomailla vähän ja asua kokonainen viikko samassa paikassa ilman, että tarvitsi koko ajan miettiä mihin seuraavaksi mennään ja millä. Pitäydyn siis edelleen sen mielipiteeni takana, että päivän (tai vaikka parin viikonkin) ohjelmaksi riittää oikein hyvin auringonotto, päikkärit ja syöminen. Kuitenkin jotenkin merkillistä, että Cookin saarilla tuollainen päiväohjelma sai lähestulkoon kiipeilemään seinille. Saattaa olla, että naiseus estää minua tietämästä aivan tarkalleen mitä haluan milloinkin.

Huomattiin Teron kanssa, että meille on tässä matkan kuluessa tullut ilmeisesti pieni lämpötilavääristymä. Ei ole paljon lämpömittaria tarvinnut katsella, kun aina on tasaisen lämmintä. Ollaan arveltu, että n. 30 astetta. Dominikaanisessa on tuntunut kumminkin ajoittain aika viileältä. Vedettiin kylmissämme pitkähihaista päälle ja kiukuteltiin, että Dominikaanisessahan piti olla aina lämmin! Lämpömittarin mukaan tämä meidän kylmä ja pitkiin vaatteisiin siirtymisen aiheuttava lämpötila olikin sitten 26. Että kylläpä tosiaan olikin kylmä. Hetken aikaa jo oli todella paha mieli äidin ja isin puolesta, kun osui kohdalle niin kylmät lomailmat, mutta onneksi tuo lämpötila varmaan tuntui vähän erilaiselta, kun tuli pakkasesta.  

Hintataso on Dominikaanisessakin ihan juurikin turistille suunniteltu eli kaikki on kallista. Ei suomalaisittain kallista, mutta kalliimpaa kuin tässä osassa maailmaa pitäisi olla. Täällä (kuten joka paikassa Väli-Amerikassakin) on ihan mahdotonta saada ketään tinkaamaan. Paikallisen ehdottama hinta voi olla miten posketon tahansa, mutta senttiäkään siitä ei kuitenkaan tingata. Ja kun meillä Teron kanssa on kovin matala huijauksensietokynnys niin me emme sitten osta mitään. Esim. Costa Ricassa eräs taksikuski pyysi tunnin taksimatkasta 50USD mikä on hintavertailun perusteella todella paljon. Tarjosimme 20 dollaria, mutta siihen hintaan ei paikallinen taksi liikkunut metriäkään. Sen sijaan kuski parkkeerasi autonsa puun alle ja torkkui siinä tunnin verran, kun me odotimme bussia viereisellä pysäkillä. Jotenkin tuntui, että kuskin olisi kannattanut ottaa vastaan se 20 dollariakin. Toisaalta ymmärtäähän tuon. En minäkään tekisi töitä alle 50 dollarin tuntipalkalla... Ei kun teenpäs. Suomalaisen sairaanhoitajan tuntipalkka on ilmeisesti murto-osa costaricalaisen taksikuskin palkasta.

Tästä tulikin mieleen, että Meksikossa oli viety ihan uusiin mittoihin tuo turistien ryöstäminen. Ainahan lentokentät ovat kalliita, mutta Cancunissa alkoi oikeasti tuntua, että nyt ei hinnoittelulla ole enää mitään rajaa. Ruoka tuntui vähän kalliilta, mutta kyllähän pienen pieni burrito voi hyvinkin maksaa 13USD. Minun oli kuitenkin pakko saada lennolle karkkia, joten Tero kävi kaupassa kysäisemässä mitä 50 gramman(!) pussi M&M:iä maksaa. Olivat hyvin maltillisesti hinnoitelleet pussin 14 dollarin arvoiseksi. Jäi ostamatta. Mutta toisaalta, Meksikossa käy hyvin paljon amerikkalaisia ja ne ilmeisesti maksavat ihan mitä vaan joku keksii pyytää. Carmenin ostoskadulla paikallinen mies kertoi, että saan ottaa kuvan itsestäni apinan kanssa, jos maksan 20 dollaria. Siis 20 dollaria omalla kamerallani otetusta kuvasta. Minä repesin nauramaan, jolloin Pepe laski hinnan kymppiin ja siinä vaiheessa vieressä seissyt jenkkinainen ryntäsikin rahoineen paikalle huutaen iloisesti, että "minä maksan, minä maksan!" Ei tyhmä ole se, joka pyytää vaan se joka maksaa ja Meksikon pohjoisesta naapurista niitä tyhmiä kyllä löytyy. Ikävänä lieveilmiönä tuosta tietenkin seuraa mm. se, että Carmenissa ostoskadun ulkopuolelta ei sateella saanut kukaan taksia, kun joka ikinen taksi ajoi ostoskadulle hakemaan turisteja, joilta saa nelinkertaisen hinnan. Voin kuvitella, että tämä ehkä hiukan ärsytti niitä paikallisia, jotka olivat taksia vailla (ja paria pihiä suomalaista).

Nyt kun olen vakuuttanut itseni siitä, että ihan kaikkialla on tosi kallista, jos mikä tahansa tavara tai palvelu maksaa yli 2 euroa niin on varmaan hienoa palata Suomeen katselemaan hintalappuja.

Lupaavasti alkanut Dominikaanisen loma sai ikävän käänteen, kun ädille nousi toisen viikon alussa 39.4 asteen kuume. Voinnissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta lääkäriinhän siinä oli lähdettävä. Paljon kovaa espanjankielistä molotusta, muutama lääkäri, verikokeita, ultraääni, röntgenkuva ja tuomio oli, että äidillä on denguekuume ja pitäisi jäädä sairaalaan karanteeniin hyttysverkon alle. Järjestivät kuitenkin kahden hengen huoneen, jotta sain jäädä äidin seuraksi. Voitte varmaan kuvitella harmituksen määrän, kun kahden viikon lomasta 3 päivää meni sairaalassa. Lopulta alkoi lento puskea sen verran uhkaavasti päälle, että vapauttivat meidät sairaalasta vaikka veriarvot eivät olleetkaan kunnossa. Kotimatkan kohtalo ehti vähän jännittää, kun maasta ei kuulemma pääse pois ellei saa lääkäriltä lupaa lähteä. Yrittävät näin hillitä maassa tällä hetkellä vellovaa dengue-epidemiaa. Kävi kyllä mielessä, että eikö paras tapa olisi juurikin lähettää turistit takaisin arktisiin olosuhteisiin, jossa yksikään hyttynen ei elä eikä tartuta kyseistä tautia.

Klinikkaa mainostettiin reteästi, että siellä on ulkomailla koulutetut lääkärit. Ajattelin, että sehän on hienoa, tokihan ne nyt USA:ssa osaavat kouluttaa asiantuntevaa porukkaa. Melko pian minulle kuitenkin valkeni, että vain ehkä joka kuudes lääkäri puhui jonkinlaista englantia ja loput eivät lainkaan. Sen jälkeen valkeni melko nopeasti, että "ulkomailla koulutettu" voikin yhtä hyvin olla Meksikossa tai Kuubassa koulutettu. Ja se taas on mielestäni lähes sama kuin se, että joku Suomessa leuhkisi saaneensa koulutuksensa Valko-Venäjällä tai Ukrainassa eli kannattaisi ennemmin olla hiljaa. Ilmeisesti joku oli kuitenkin hankkinut koulutuksensa USA:ssakin, koska sairaalasta löytyi sentään pari kaveria, jotka osasivat tulkata meille hoidon yksityiskohdat englanniksi. Muuten olisimmekin olleet täydellisessä kielipimennossa. Voi olla, että henkilökuntaa ei kannattaisi mainostaa kielitaitoiseksi, jos kaikkein kielitaitoisinkaan ei ymmärrä esimerkiksi sanaa breakfast.

Kun äiti saatiin ulos sairaalasta lentoluvan kanssa niin isälle nousi kuume. Hetken aikaa pohdiskelimme mitä pitäisi tehdä kun lähestyvän lennon takia ei olisi aikaa olla sairaalassa, mutta on vähän kurja matkustaakin jos sattuu olemaan denguesta taas kyse. Ja ei kun isukki autoon ja takaisin sairaalaan kertomaan, että nyt pitäisi taas tavata Dr. Lopez. Onneksi Dr. Lopez ei vielä ehtinyt meitä tapaamaan ennen kuin löysimme käytävältä toisen niistä englantia puhuvista herroista. Kerroin isän oireista, jolloin kaveri teki diagnoosin (jonkin sortin mahatauti) ja kirjoitti pari antibioottireseptiä samalla kun varoitti, että "älkää vaan puhuko sille Lopezille, se haluaa tehdä kaikkia testejä, ettekä ehdi lennolle. Se ei oikein ymmärrä kansainvälisiä suhteita." En tiedä mitä tarkoitti kansainvälisillä suhteilla, mutta ehkä isäni jääminen sairaalaan olisi voinut aiheuttaa jonkinlaisen kansainvälisen selkkauksen. Kyseinen herra oli joka tapauksessa (potilasta näkemättä) aivan varma, ettei kyse ole mistään vakavasta ja lähetti meidät hotellille. Otti varsin vakavissaan sen, että isän on todellakin ehdittävä lentokoneeseen. Yritin nimittäin varmistaa, että tullaanko takaisin näytille, jos kuume nousee vielä ja olo huononee. Vastaus oli että, "ette te voi tulla, te lennätte huomenna", joten ei muuta kuin resepti kourassa Dr. Lopezia karkuun. Toivottavasti tohtori ei kovin pitkään etsinyt jäljettömiin kadonneita suomalaisia.

Onneksi lähtöpäivän aamuna oli molempien toipilaiden vointi sellainen, että uskalsimme päästää ne lennolle. Vakuutusyhtiön vaatimuksesta molemmille oli hommattu lentokentille saattajatkin ja vaikka tilanne sinänsä oli kyllä aika stressaava niin meistä olisi silti Teron kanssa ollut valokuvan paikka, kun äitiä ja isiä on New Yorkin koneenvaihdossa työnnetty pyörätuoleilla ympäri kenttää. Ei niin, että siinä olisi nykyaikana edes mitään ihmeellistä. Ihmiset kuulemma tekeytyvät useinkin sairaaksi päästäkseen saattajan kanssa kaikkien jonojen ohi. Kyllä laiskuus tekee ihmisestä kekseliään.

Dominikaanisen sairaalaelämää hetken katseltuani totesin, että minulla olisi todella paljon annettavaa kyseiselle paikalle. Toiminnassa oli kohtalaisia puutteita. Kukaan ei esimerkiksi käyttänyt käsidesiä. Koskaan. Ei niin, että sitä olisi ollut tarjollakaan. Lähellä oli, ettei päässäni puhjennut suoni kun yritin tukahduttaa tuntemaani kauhua. Kaipa paikallisia hoitajia kuitenkin ihan pätevinä voi pitää. Osasivat nimittäin oikein näppärästi mitata kuumeen vanhanaikaisella elohopeamittarilla vaikkakin useimmiten unohtivat käydä katsomassa mikä mittauksen tulos oli. Paljon muuta eivät sitten saaneetkaan tehdä, koska sellainenkin uskomaton toimenpide kuin verenpaineenmittaus oli lääkärin hommia. Toivottavasti Suomen hoitajapulaa ei paikata näillä ulkomailta palkatuilla hoitajilla, ainakaan ennen kuin oppivat käyttämään digitaalista kuumemittaria. Noudattivat myös ilmeisesti jotain käänteistä vuorokausirytmiä. Yöllä potilaan huoneessa nimittäin ramppasi jatkuvasti joku, päivällä ei kukaan. Aamu viiden ja puoli seitsemän välillä huoneessa kävi 7 ihmistä, joista jokaisella oli oma tehtävänsä. Yksi tyhjensi roskikset (koska onhan tarpeellista tyhjentää roskis klo 5), yksi mittasi kuumeen, yksi verenpaineen, yksi toi lääkkeet, yksi vaihtoi tippapullon ja lisäksi kaksi siivoojaa (joista kumpikaan ei ollut sama kuin se, joka tyhjensi roskiksen) pyyhki lattiat. Ihan kiva, että kaikille riittää töitä, mutta onko ne vähät työt pakko tehdä yöllä?

Ajattelimme Teron kanssa muuttaa vähän reissuaikataulua ja aikaistaa Karibian risteilyämme, ettei tarvitsisi sentään kolmea viikkoa olla Dominikaanisessa (se kun onkin niin kauhea asia). Eihän tuollaisen jenkkifirmalta varatun risteilyn muuttaminen kovin hankalaa voi olla, eihän? Laitoimme ensin laivayhtiöön kahdesti sähköpostia asiasta, saamatta vastausta, joten ei auttanut muu kuin soittaa asiakaspalveluun vaikka onhan se nyt hiukan kallista soittaa suomalaisesta numerosta Dominikaanisesta jenkkeihin. Asiakaspalvelussa olisi ollut vähän tehostettavaa. Puhuin yhteensä viiden ihmisen kanssa, joista jokainen kysyi henkilötietomme, risteilyn tiedot, mitä haluan muuttaa ja olenko nyt varma, oikeasti aivan varma, siis aivan kertakaikkiaan ihan varma, että haluan muuttaa varaustani ja siirsi sitten puhelun seuraavalle asiakaspalvelijalle, koska "minä en nyt voi tehdä tälle mitään". Odotellessani sain kuunnella laivayhtiön mainoksia siitä mitä kaikkea aivan uskomatonta risteilyllämme voi tehdä. Tunnin pituisen (josta 50 min mainoksia) ja 150 euron arvoisen puhelun päätteeksi asiakaspalvelusta osattiin kertoa, että risteilyn siirtäminen viikolla kustantaa 1100 dollaria. Kyllä kannatti soittaa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kun halusimme siirtää Auckland-Rarotonga-lentoamme viikolla niin lähetimme maailmanympärilentojamme hoitelevaan matkatoimistoon asiasta yhden sähköpostin, jonka jälkeen saimme seuraavana päivänä vastauksen, että lento on siirretty, lisämaksutta. No, oli tuosta 150 euron puhelusta kuitenkin jotain hyötyä. Mainosten ansiosta tiedän nyt, että meillä on laivalla 24h huonepalvelu. Saattaapi olla, että huonepalvelijalla on yötä päivää vähän hoppu, kun me hyödynnämme palvelua ainakin puhelun hinnan verran.

Tappajahai

Kirsi:

Harvoin on joutunut itseään kovinkaan paljon motivoimaan matkalle lähtöön, mutta tällä kertaa lähtemisestä oli kyllä todella vaikea innostua. Vähän kuin töihin meno maanantai-aamuna. Uskoisin, että päätös lähteä oli kuitenkin oikea, vaikkakin tunnelma Empun menettämisen jälkeen on ymmärrettävästi ajoittain ollut melko vaisu. Kun muutenkin kurjaan fiilikseen vielä yhdistää sen, että lentää Atlantin yli kahdesti viikon aikana niin jetlag ja kellon sekoittaminen kyllä varmistavat, että muutama päivä menee takuuvarmasti kunnon alavireessä. Tuskinpa tunnelma kotonakaan kuitenkaan sen parempi olisi ollut, joten yhtä hyvin voimme muistella menetettyä ystävää lämpimämmissä oloissa. Terokin alkoi kotona ollessa uhkailla, että jos ei reissuun lähdetä heti uudestaan niin menee töihin. Kuulosti sen verran pahalta mielenhäiriöltä, että kasasin äkkiä rinkkani tuollaisen tilanteen välttämiseksi.

Tero teki taas kotona sen minkä parhaiten osaa eli selaili vähän lentoja netistä ja ilmoitti, että kun maanantaina lähdetään niin päästään alle 400 eurolla Meksikoon. Se on kuitenkin edes suunnilleen alkuperäisen suunnitelman mukaisella reitillä, joten sinnehän me sitten lensimme. Terohan on jo aiemmin Meksikossa käynyt, joten Playa Del Carmen oli tuttu paikka, joka markkinoitiin minulle kertomalla, että siellä se kuuluisa guacamole-paskatautikin on sairastettu. Kukapa ei tuollaisen tiedon jälkeen innolla lähtisi katsomaan mitä paikalla on tarjottavana. Onneksi kuitenkin kävi ilmi, että sentään jotain parempaakin kuin paskatauti, vaikkei tuo Carmen nyt ihan ykkösrantakohteeksi kyllä kohoa. Aika monella rannalla on tullut tälläkin matkalla käytyä ja Carmenin ranta on niistä ylivoimaisesti turistisin. Uimaankaan ei oikein tehnyt mieli, kun vesi oli kylmää ja aallokko oikeasti todella kova. Hyvin me kuitenkin pari päivää maltoimme täyteen tuupatulla rannallakin maata. Naapurituolin pappa tosin oli melkein Teron sylissä, kun tuolit oli laitettu 20 sentin päähän toisistaan, mutta hyvin Tero kuitenkin sinnitteli. Mahdollisesti, koska tarjoilija toi oluen aina kun kättä vähän heilautti. Onhan tuollaisessa turistipaikassa tietenkin se hyvä puoli, ettei pahemmin tarvinnut asioilla päätään vaivata. Palveluita kun oli tarjolla ihan joka lähtöön, joten sen kun vaan möllötteli. Löysimme mm. ravintolan, josta sai parasta vastapuristettua mehua ikinä. Mango-appelsiinimehua tuli juotua vähintäänkin riittävästi. Hintakin oli kohdillaan, kun litran tonkka maksoi hiukan alle 2e. Veikkaan kuitenkin, että oikean Meksikon kanssa Playa Del Carmenilla on äärettömän vähän tekemistä.

Päätimme, että kun kerran lähistöllä ollaan niin käydään sitten saman tien Belizessä. Kovin tarkalla suunnitelmalla ei kuitenkaan lähdetty liikkeelle, kun vielä bussimatkalla Belizen rajalle mietimme mihin päin maata menemme. Tulimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että kun maailman toiseksi suurin valliriutta on aivan vieressä niin ehkä sinne on pakko mennä snorklaamaan. Siispä pari tuntia veneilyä San Pedro-nimiseen pieneen kaupunkiin Belizen rannikolle. Erittäin hyvä päätös. Jopa Tero piti kyseisestä kaupungista vaikkei se muistuttanut kehitysmaata millään tavalla. Paikkaa ei  todellakaan ollut koolla pilattu. Asukkaita 8000 ja katujakin kaupungissa kokonaiset kolme kappaletta. Todella kaunista rantaa, turkoosinsinistä vettä ja mukavan karibialainen tunnelma. Belizeläiset tuntuivat myös olevan todella ystävällistä väkeä, joten mukavastihan tuollaisessa paikassa neljä päivää meni.

Varasimme tietenkin snorklausretken valliriutalle. Ajelimme oppaan kanssa veneellä riutalle, vene parkkiin ja sitten vaan hyppy oli laidan. Vesi tosin oli mielestäni sen verran kylmää, että "hyppy" oli tapauksessani enemmänkin varpaiden liottelua veneen laidalla istuen, kunnes opas uhkaa tuupata vauhtia ellen pian mene veteen. Oli kyllä mahtava kokemus. Suhteellisen kaukana Cookin saarten snorklailusta kun siellä lilluimme vedessä tunnin ja näimme viisi kalaa, joista niistäkin yksi puri minua. Tällä kertaa ei nimittäin tarvinnut kuin kurkata veneen alle, jossa puoli metriset kalat ihmettelivät meitä. Pääsimme myös vihdoin näkemään merikilpikonnia, tällä kertaa ihan oikeasti eikä vain pimeässä punavalon loisteessa kilpikonnan juostessa karkuun. Aivan mieletöntä kellutella katselemassa kun kilpikonna syö pohjassa ja käy välillä pinnalla vähän hengittelemässä. Jotenkin erikoista, että kaloja tai kilpikonnia ei lainkaan pelota ihmisten läheisyys. Päinvastoin, tuntuvat tulevan oikein ottamaan selvää mikä ihmeellinen siihen yläpuolelle ilmestyi. Snorklausretken ensimmäinen osuus oli siis varsin mukava. Toinen ei niinkään.

Veneilimme nimittäin uuteen paikkaan katsomaan haita. Opas heitteli muina miehinä haille ruokaa laidan yli ja kehotti meitä hyppäämään veteen haiden joukkoon. En mennyt. Eivätkö ne ole nähneet sitä elokuvaa?! Opas tietenkin selitti kuin pikkulapselle, että se elokuvan hai oli robotti. Olen kyllä asiasta tietoinen, olenhan päässyt tutustumaan kyseiseen robottihaihin Universalin studiolla. Muistan kuitenkin myös, että ainakin surffarit ovat hyvinkin silloin tällöin kelvanneet hain ruuaksi. Olkoonkin miten vaaraton lajike tahansa niin jos veneen vieressä on kuusi 1,5 metrin mittaista melko nälkäisen oloista haita niin minä en mene sekaan. Kaikki raajani ovat toistaiseksi olleet tarpeellisia enkä ajatellut luopua yhdestäkään. Tero meni. Ja tuli takaisinkin. Sanoi vielä tullessaan reteänä, että "ne oli ihan pieniä".

Aluksi oli myös hauskaa, kun opas iloisena osoitteli meille pohjassa uivia lituskaisia kaloja, että "katsokaas kun tuolla on stingray". Kala näytti mielestäni epäilyttävästi tutulta ja muistelin erään kuuluisan miehen kuolleen sellaisen pistoon, mitä Tero ei tietenkään uskonut. Myöhemmin hotellilla googlasin asiaa hieman ja totesin olleeni tälläkin kertaa oikeassa. Krokotiilimies Steve Irwin todellakin kuoli kyseisen rauskun pistoon. Ilmeisesti kyseinen kala ei kuitenkaan yleensä ole mitenkään vaarallinen, mikä lohduttaa suuresti jos sattuu uimaan sellaisen lähellä.

Meksikossa törmäsin muuten taas ilmiöön, joka on tässä pitkin matkaa jo surettanut todella paljon. Uudessa-Seelannissakin pistin saman merkille, näistä "huonommista" maista puhumattakaan. Kaupoissa nimittäin työskentelee varsin paljon vanhuksia, etenkin vanhoja miehiä. Jotenkin aivan sydäntäsärkevää, kun vanha ryppyinen pappa pakkaa asiakkaiden ostoksia kassalla sen sijaan, että viettäisi eläkepäiviä kotonaan. Suomessahan on kuulemma niin paska sosiaaliturva, että kaikki vauvasta vaariin kärsivät suunnattomasta puutteesta ja kurjuudesta, mutta ainakin meillä ihmiset saavat jäädä eläkkeelle. Jotenkin on tässä matkan aikana alkanut tuntua, että ihmisten pitäisi edes silloin tällöin vähän matkustella ja käydä katsomassa mitä tarkoittaa, kun ihmisellä ei oikeasti ole mitään. Asettuisi iso osa tästä suomalaisten "köyhyydestä" uuteen valoon. Voisi vaikka tulla mieleen, että Suomessa sentään on järjestelmä, jonka ansiosta ihan jokainen voi opiskella haluamansa ammatin, lasten kanssa voidaan olla kotona vuosia, työtönkin saa perustoimeentulon ja terveydenhuolto on ilmaista. (Vaikkakin jotkut kyllä kovasti valittavat miten paljon hoidossa käynnistä tai sairaalassaolosta joutuu maksamaan. Kyseisille ihmisille ojentaisin mielelläni laskun hoidon todellisista kustannuksista. Oikeasti se poliklinikkamaksu tai edes hoitopäivämaksu ei ole kovin suuri ellei sairaalaan joudu syystä tai toisesta jäämään pitkiksi ajoiksi.)

Tästä tulikin mieleeni ihana juttu, jonka rakas serkkuni kertoi käytyään Ghanassa. Kaikilla ihmisillähän ei nimittäin ole oikeasti juuri mitään materiaa, mutta elämäniloa ja asennetta voi silti olla hyvinkin paljon. Serkkuni oli tavannut vanhan ghanalaismiehen, joka ei ollut koskaan omistanut tai nähnyt peiliä. Luonnollisesti Kata oli antanut miehelle peilin, jotta tämä kuulemma parhaat päivänsä jo nähnyt ja muutamia hampaitakin menettänyt mies näkisi itsensä ensimmäistä kertaa peilistä. Pappa oli katsonut itseään, ilahtunut kovasti ja todennut olevansa oikein hauskan näköinen. Tiedän monia ihmisiä, jotka katsovat itseään pelistä kymmeniä kertoja päivässä ilahtumatta koskaan. Ehkä meillä olisi opittavaa monessakin asiassa.

Olemme Teron kanssa tässä vuosien varrella keskustelleet moneen kertaan kuninkaallisista, joista minä (ja aika moni muukin nainen) on kiinnostunut, mutta Tero ei niinkään. Kuulemma täysin turhaa porukkaa, joka ei työtäkään tee. Olen koittanut hyvin vuolaasti kertoa miten ahkerasti eri maiden kuninkaalliset edustavat ja markkinoivat maataan. Onhan sen pakko olla ihan oikeaa ja kovaa työtä. Belizessä alkoi kuitenkin tuntua, että teoriaani yritetään ihan tarkoituksella vesittää. Maahan on Britannian entinen siirtomaa, kuuluu Kansainyhteisöön ja rahoissakin komeilee kuningatar Elisabeth. Niinpä nuo Britannian kuninkaalliset käyvät täälläkin paiskimassa hommia. Erään viinakaupan ikkunaan olikin liimattu kuvia Prinssi Harryn edustusmatkalta ja kuvateksteissä kerrottiin, miten Harryn työpäivä kului maistellessa paikallista rommia. Yritäpä tämän jälkeen perustella miehelle, että kuninkaallisten työ on tärkeää. Itseasiassa tarkemmin ajatellen voi olla, että juurikin tämä romminmaistelu sai kuninkaallisten työn kuulostamaan Teronkin mielestä työltä, jolla on tarkoitus.

Tero:

Eikä siinä sitten auttanut kuin pakata rinkat ja palata reissulle. Aika haikeissa tunnelmissa tosiaan mentiin pari ensimmäistä päivää, kunnes sai taas juonen päästä kiinni. Aika viime metrejä tältäkin reissulta taas vedellään, joten eiköhän tämä tästä. Itse asiassa taitaapi olla viimeinen kuukausi huomisesta lähtien käsillä. Niin ne lomat taas kerran loppuu. Rahathan on loppuneet jo ajat sitten. Ainakin minulta, mutta onneksi on rikas ja kaunis tyttöystävä.

Jotenkin oli taas tässä reissun kuluessa alkanut matkakilometrit jälleen näkymään ulkoisesta habituksestani ja jotain oli selkeästi tehtävä. Belizessä päätinkin ison kirjan sanat mielessäni (opettaahan jo luontokin teille että pitkä tukka on miehelle häpeäksi ja naiselle kunniaksi) marssia parturiin, eikä mennyt kuin tovi kunnes kuontalo oli taas lähes ammattisotilas-kelpoinen. Paikallisista miehistä pitää kyllä todeta sen verran, että mikäli lähetyssaarnaajilla on ollut aikoinaan jonkinnäköisiä tulosvastuita niin aikalailla vituiksi on mennyt. Melkoisia pitkätukkahampuuseja yksi toisensa perään.

Toisaalta eihän tuollaisissa humanitäärisissä asioissa olekkaan juuri koskaan tulosvastuita. Eikä luonnollisesti voisikaan olla, sillä muutenhan niitä ei tehtäisi ollenkaan. Sekös valkoisen miehen syntistä taakkaa vasta lisäisikin. Jälleen kerran lempiaiheeseeni politiikkaan. Suosittelen perehtymään vihreiden ex-kansanedustaja Eero Paloheimon kirjaan "Tämä on Afrikka". Kirjasta löytyy hieno kuvaus suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen tuloksista ympäri Afrikkaa. Sinänsä mielenkiintoinen teos, että mies joka aikoinaan edisti kehitysapua eduskunnassa, pääsi oikeasti eläkepäivillään näkemään työnsä tuloksen ja totesi saman minkä monet jo tiesivätkin, mutta kukaan ei voi julkisesti sitä sanoa. Vituiksi meni.

Nopeana esimerkkinä mieleen tulee suomalaisten veronmaksajien varoilla rakennettu ammattikoulu Togoon. Upouudessa koulussa oppilaitakin on ollut melkein jatkuvasti. Nimittäin yhden kerran. Päivänä, jolloin ex-presidenttimme vieraili kyseisessä koulussa. Ennen sitä ja sen jälkeen on koulu seisonut tyhjillään. Vuosia.

Enkä muuten malta olla tässä yhteydessä mainostamatta kriisinhallintaorganisaatiota. Ihan vain esimerkkinä, että jotkut asiat voi tehdä toisinkin. Miljardin vuosittaisesta kehitysavusta lohkeaa nimittäin noin 600 000e kriisinhallintajoukoille Afganistanin kylien kehittämiseen. Voin kokemuksesta kertoa, että nämä hankkeet viedään johdetusti loppuun asti ja niiden käyttöä sekä kuntoa seurataan vielä vuosien päästä hankkeen luovuttamisesta paikallisille.

Sinänsä tietysti huono esimerkki, että eihän siitä tulisi mitään, jos kaikilta järjestöiltä alettasiin vaatimaan jotain realistista seurantaa eri hankkeista. Sehän ei ilmeisesti sopinut nykyiselle kehitysyhteistyöministerillekään (vihr), joka vastusti kyseisen avustussumman korottamista 450te:sta 600t:een euroon. Perusteena oli, että etteihän näitä sotilasorganisaation kautta voi jakaa. Niimpä. Onneksi ministeriössä oli kuitenkin tolkun virkamiehiä, jotka runnoivat korotuksen läpi. Eletäänkö toiveissa, että vihdoinkohan siihenkin ministeriöön on saatu joku järjen valo kaiken tämän rahan haaskauksen jälkeen?

Toisaalta enempihän rahaa meni pääministerin kaverille, kun piti tilailla vähän selvityksiä, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Sekään ei sinällään ole kovin paljoa, jos vertaillaan esimerkiksi tätä "huippu-urheilun muutostyöryhmän" loppuraporttia. Pari vuotta, 6 "ammattilaista", raportti yhteensä 40 sivua, josta tekstiä 18 sivua. Asiantuntijoiden arviot raportista: nollatutkimus. Hinta 2,5 miljoonaa euroa. Kukas tämän sitten tilasi? Edellisen hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin (r). Stefan tuntuu selvästi loistavan ministerin postista toiseen, kuten kaikki viime keväältä muistavat. Eiköhän tuostakin ryhmästä pian löydy joku "säätiön" kaveri, jolta voi vaikka ostaa puoleen hintaan asunnon?

Niin tosiaan sitä reissua. Venematka Belizeen kesti pari tuntia suuntaansa. Menomatkalla vetäydyimme paatin takaosaan, koska se oli pahoinvoiville paras paikka. Venematkalle luvattiin kestoa 80 minuuttia, snacks tarjoilu, vessa, elokuvaa ja lentokonemaista mukavuutta. Totta tosiaan. Jälkeenpäin itsekseni hieman mietiskelin, että jos mainoksessa luvataan ainoastaan viisi asiaa ja niistä mikään ei pidä paikkaansa niin pitäisiköhän käydä markkinointiosaston puheilla. En sitten kuitenkaan mennyt. Pääasia että päästiin perille, vaikka välillä ei siitäkään voinut olla ihan varma.

Menomatkalla muuten viereeni istui eräs amerikkalainen rouva, joka mainosti myöskin kärsivänsä tosi pahasta matkapahoinvoinnista. Ensin ajattelin, että ompas hienoa, kun ei tarvitse yksin oksentaa. Puolessa välissä matkaa olin valmis heittämään kyseisen rouvan veneestä pihalle. Minä tärisen penkillä naama valkoisena, sea-bandit ranteissa ja oksennuspussi käsissä odottelemassa siirtymistä toiseen hiippakuntaan, niin rouva pyytää yhtäkkiä kynää lainaksi. Tämä "pahoinvoiva" rouva oli alkumatkan lukenut kirjaa ja nyt päätti sitten vielä alkaa täyttelemään maahantulolappuja. Oli sen verran karkeaa vittuilua, että hetken luulin jo olevani piilokamerassa. Onneksi paluumatka oli sitten kuitenkin hieman rauhallisempaa kyytiä.

Belize oli kyllä tosi positiivinen yllätys. Vaikkakin hieman kallis, mutta muuten. Todella Karibialainen "lunki"meiniki. Autoja tällä meidän saarella ei juurikaan ollut, mutta golfkärryjä tietenkin aivan järjettömästi. Onkohan tämä golfkärryilmiö muuten sitä uusinta hottia matkustelevien amerikkalaisten keskuudessa. Jotenkin aivan järjetöntä tukkia pienet kävelykadyt noilla savuttavilla kärryillä. Ehkä sitten kun minäkin olen oikeasti lihava (lihavampi kuin nyt) niin ymmärrän. Vielä se tuntui kuitenkin hiton tyhmältä.

Selvittyäni venematkasta päätinkin palkita itseni oikein kunnon kännillä. Johan edellisestä kerrasta oli aikaa liiankin kanssa. Hyvin kuitenkin sujui. Vähän niinkuin pyörällä ajaminen, ettei sitä kai unohda vaikka ulkoisesta painostuksesta sitä joskus saatetaankin yrittää.

Iltasella sitten pääsin tietysti saatille, kun piti taluttaa Kirsi kämpille. Eli sekin asia oli sitten hoidettuna jo hyvissä ajoin pois ja eikun viettämään keskenäni laatuaikaa kylille. Mahtavaa oli taas kerran ja harvoin on seurakin yhtä harvalukuista sekä mielekästä. Väitän, ettei kyseisessä kyläpahasessa ja sen ympäristöseudulla ole yhtään soittoruokalaa, jossa ei olisi tuona iltana kummasteltu yksinäistä valkoista mongertavaa miestä, joka juo kaikki mitä sille eteen tarjoaa. Tuli muuten huomattua taas kerran, että on sangen universaali ilmiö, että ihmiset kuvittelevat jotenkin osaavansa laulaa, kun telkkarissa lukee sanoja ja taustalla soi musiikki. En sitten tiedä mistä sekin johtuu, mutta kyllä se pääsääntöisesti melko paskaa kuitenkin on. Johtuisikohan sitten anniskeluravintolan akuustiikasta taikka jostain. Ei kuitenkaan ennakkoon nautitusta alkoholista. Siitä olen varma.

Luonnollisesti koska olin hirveän kaukana kotoa, eikä oikein kielikään taitu niin sain seurakseni uskomattoman sankarin. Noin 2 minuutin yksipuolisen keskustelun jälkeen kaveri esitteli itsensä minun henkivartijakseni ja kertoi varmistavansa ettei minulle vaan illan aikana satu mitään. Kiitin herraa kunniasta ja kehoitin kauniisti painumaan v*****n. Kerroin, että vietän hyvin mielelläni iltani saaren parhaassa seurassa ja seurani oli sitä juuri ennenkuin saavuit paikalle. Mökötin siis yksinäni terassilla. Sitkeästi mies vaan seurasi mukana ja aina ennen kuin mentiin seuraavaan kippolaan, kaveri kävi ihan tosissaan varmistamassa tilanteen. Sama tilan varmistaminen tapahtui myös poistuessani  miesten huoneeseen.

Jos ei heti aluksi, niin viimeistään 5 minuuttia tapaamisemme jälkeen tämä 150cm pitkä, isopäinen ja ylipainoinen järkäle kävi hyvin rasittavaksi. Noin kahden tunnin perässä kävelyn jälkeen kaveri alkoi vielä tivaamaan olutta palkkioksi, koska oli suojellut minua lähes tyhjiltä ravintoloilta ja kaduilta koko illan. Luonnollisesti tarjosin oluen kaverille ja totesin, että nyt olisi sitten syytä lähteä käsivarren kantoalueen ulkopuolelle. Johan menikin tosiaan vartti kunnes olisi tarvittu taas olutta. Tällä kertaa sitten ns "poistinkin varmistimen" tarkoittaen tapauksessani lähinnä tuimempaa ilmettä, tiukempaa etukenoa, sisäänvedettyä vatsaa, levitettyjä hartioita ja kovempaa ääntä. Kaveri toimi kuitenkin loistavana esimerkkinä siitä, että joskus tyhmempikin tajuaa jotain. Poistui siis näköalueelta ja laatuaikani sai jälleen jatkua ilman turhia häiriötekijöitä.

Nyt olemme siis kuitenkin palanneet jälleen tänne Meksikoon ja ylihuomenna matkaamme täältä Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan. Johan sitä on siinäkin.

Ai niin, kaikille Perussuomalaisille lukijoille tiedoksi, että aivan turhaa nillittää ettei maahanmuuttajien integraatio olisi mitenkään onnistunut. Väärässä olette. Taas kerran. Kuuntelimpa nimittäin tässä yhdellä bussimatkalla hieman Ylen Puheelta tullutta keskustelua maahanmuuttajien ennakkoluuloista. Studiossa oli keskustelemassa somalialainen, iranilainen, virolainen, venäläinen sekä kurdipakolainen. Herrojen piti sitten lähetyksen lopuksi kirjoittaa lapulle eniten vihaamansa vähemmistöryhmä, joka pitäisi karkoittaa Suomesta. Voittajaksi "selviytyi" sitten, kuinkas muutenkaan,  suomenruotsalaiset. Mielestäni integraatio suomalaiseen yhteiskuntaan on sujunut täydellisesti ja tätä vain korostaa tämän vähemmistöryhmän poliittisen siiven puheenjohtajan viimeaikaiset lausunnot.

Jokohan se politiikka taas tältä erää riittäisi?