Bless you, mi amigo!

Kirsi:

Tutustuimmepa sitten pikaisesti ja ei yhtään perusteellisesti Panamaankin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että reissumme aika tulee loppumaan vallan kesken ja huomasimme, ettei tässä ehdi enää oikein mitään. Kävimme tiukat neuvottelut sen suhteen mitä haluamme Väli-Amerikasta nähdä. Minä karsin ensin kaikki vaaralliset maat pois, koska onhan se nyt selvä, että esim. Guatemalassa ja El Salvadorissa jokainen joutuu vähintään tapetuksi. Tero ei tosin suhtautunut tähän mielestäni varsin realistiseen uhkaan kovinkaan vakavasti. Neuvotteluihin menikin ilmeisesti tovi, koska niiden päätyttyä huomasimme, ettei enää olekaan aikaa mennä juuri mihinkään ja päätimme panostaa Costa Ricaan ja Nicaraguaan. Lennot oli kuitenkin varattu Panamaan, joten vietimme siellä kokonaiset kolme päivää.

Panama osoittatui vähän modernimmaksi ja rikkaammaksi maaksi kuin mitä etukäteen odotin. Onhan se hauskaa, kun kuitenkin kuvittelee menevänsä johonkin melko kehittymättömään maahan ja kaupunki onkin täynnä pilvenpiirtäjiä ja kunnollisia jenkkityylisiä ostareita. Ja jälleen kerran oli todettava sama mikä monessa muussakin paikassa eli että jenkkien ravintolaketjut (samoin kuin Guccit ym.) ovat kyllä löytäneet tiensä Panamaan, mutta eivät Suomeen. Ilmeisesti sielläkin sitten kuitenkin jollain pyyhkii hyvin, vaikka kolmasosa panamalaisista elääkin köyhyysrajan alapuolella. Tuo köyhyys tietenkin asettaa omat haasteensa turistillekin, kun kaupunkeihin syntyy alueita, joihin ei olekaan turvallista mennä. Vähän menee ilo siitä kaupungilla pyörimisestä, kun pitäisi vähän osata varoakin ja miettiä mitä touhuilee. Vaikka en nyt sitten tiedä miten vaarallinen Panamakaan ihan oikeasti on. Ei suomalainen osaa edes pelätä, kun on niin tottunut turvallisuuteen.

Paikallisista ihmisistä ei kyllä Panamassa jäänyt mitenkään positiivinen kuva. Varsinkaan naisista. Vaikea nyt äkkiseltään muistaa olenko jossain törmännyt yhtä ylimielisen ja laiskan oloisiin naisiin. Aivan mahdotonta saada puristettua asiakaspalvelijoista sanaakaan ulos, hymystä puhumattakaan. Kättä viitsivät juuri ja juuri ojentaa sen verran, että saivat rahat otettua vastaan. Tuntuivat myös uskovan varsin vakaasti siihen myyttiin, että latinonaiset ovat äärimmäisen kauniita. Pienenpieni ylimielisyys saattoi aivan hetkittäin paistaa läpi. Ihmettelimme tosin hiukan mihin tuo ylimielisyys perustui kun varsinaisiksi kaunottariksi suurinta osaa naisista ei kyllä voinut kehua. Tokihan tiedän, että kauneusihanteetkin vaihtelevat eri maissa, mutta kun keskiverto nainen oli isomahaisempi ja karvaisempi kuin Tero (olipa kyse sääri-, käsi- tai selkäkarvoista tai viiksistä), mutta 145cm pitkä niin vähän alkoi tuntua, ettei niitä Miss Universum-kisojen äärettömän kauniita latinonaisia ainakaan Panamasta ole löydetty. Mutta jotta nyt ei tulisi lytättyä koko maan naispuolista väestöä niin mainittakoon, että löysimme kuitenkin yhden asiakaspalvelijan, joka hymyili meille. Tai no, nauroi. Ja senkin teki siinä vaiheessa, kun kielitaidottomat suomalaiset olivat toista kertaa puolen tunnin sisällä linja-autoaseman lipunmyynnissä änkkäämässä asiaansa. Nauru ei välttämättä ollut pelkästään hyväntahtoista, mutta paskainenkin nauru tuntui tuossa maassa varsin hyvältä palvelulta.  

Ulkonäköasioista tulikin mieleeni, että on tainnut pariskunnalle kertyä vähän reissukiloja. Vaatteet ovat ainakin jonkin verran kutistuneet matkan varrella. En kyllä ymmärrä yhtään miten näin on päässyt käymään, kun kuitenkin Los Angelesissakin söin vain 4 purkkia Ben&Jerryä neljässä päivässä (ja nekin vain tutkimustarkoituksessa uusia makuja maistellen). Ilmeisesti harrastamamme liikunnan määrä ei olekaan ollut aivan riittävä. Täytyy pitää mielessä, että seuraavalla uintireissulla voisi vaikka kokeeksi uidakin muutaman vedon eikä vain kellua. Tero on kovasti koittanut suostutella minua vaa'alle, kun aina välillä jossain ostarilla on tarjolla maksullista punnituspalvelua. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi maksaa siitä, että pahoittaa mielensä. Ajattelen mieluummin, että kaikki on hyvin mikäli molemmat lentävät reissun viimeisen lennon ilman ylipainoisille matkustajille tarkoitettua turvavyön jatkopalaa.

Ei silti ole itsestäänselvää, ettei sitä jatkopalaa tarvittaisi. Ravitsemustilanne on nimittäin hiukan parantunut Aasian-osuuden jälkeen. Kiinassa melkein itketti nuudelipurkkien äärellä, mutta loppumatka taidetaankin mennä hyvin meksikolaisissa tunnelmissa eli tortillalastut dippeineen käyvät hyvinkin päivällisestä. Paitsi Terolle, joka muistaa joka kerta kertoa miten sai Meksikossa guacamolesta paskataudin. Minä joka tapauksessa tykkään. En paskatautitarinasta, mutta siitä, että joka päivä on meksikolaisen ruuan päivä.
 

Panamasta matka jatkuikin bussilla Costa Ricaan, jonka suhteen minulla oli etukäteen melko kovat odotukset. Annoin nimittäin uskotella itselleni, että tämä on kovin kaunis maa, mutta toistaiseksi en ole aivan vakuuttunut. Mielessäni olin kuvitellut tämän todella vihreäksi maaksi, mutta paikoin luonto onkin jopa yllättävän karua. Ehkä sadekaudella olisi kauniimpaa? Ei täälläkään silti maisemia rumaksi pääse haukkumaan, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että Uusi-Seelanti nyt vähän varjostaa loppureissua. Niiden maisemien jälkeen kaikki muu on väkisinkin näyttänyt jotenkin vaatimattomalta. Olemme kuitenkin lyhyen visiittimme aikana löytäneet pari vierailun arvoista paikkaakin, mm. tulivuoren, joka ei mielestäni näyttänyt yhtään siltä kuin tulivuoren pitäisi näyttää eikä myöskään onneksi käyttäytynyt kuten sen mielestäni kuuluisi käyttäytyä. Costa Ricassahan olisi jos jonkinlaista luonnonpuistoa tarjolla, mutta ehkä aikaa pitäisi varata enemmän kuin viikko, jos meinaisi kovin moneen ehtiä. Ilmeisesti olisi myös tarkoituksenmukaista, että puistoissa vähän vaelleltaisiin, mutta meidän kunnolla ei enää tässä vaiheessa matkaa kävellä muualle kuin lähikauppaan.

Costa Ricassa on mietityttänyt sama kuin Panamassakin eli että pitääkö pelätä, jos ei yhtään pelota. Tämänhän pitäisi olla Väli-Amerikan maista turvallisin tai ainakin toiseksi turvallisin. Ja siltä kyllä tuntuukin. Jostain syystä kuitenkin suurimmassa osassa taloista ikkunoiden ja ovien eteen on laitettu kalterit ja tontteja kiertävät korkeat aidat, joiden huipulle on vedetty natolankaa. Ehkä emme vain ole tajunneet, miten vaarallista täällä on? Todennäköisempää varmaan kuitenkin on, että nuo kalterit ja muut ovat jäänne vaarallisemmilta ajoilta tai vanhaa tottumusta. Itsellä ainakin on kivempi olla, kun uskottelee itselleen näin.

Turvallisuustilannetta on sitten selvitelty asianmukaisesti. Minä ulkoministeriön matkustustiedotteista ja Tero Lonely Planetin keskusteluforumilta. Jostain syystä olemme saaneet lähteestä riippuen hieman erilaista tietoa. Pariin kertaan on vähän keskusteltukin, että kumpikohan näistä lähteistä on luotettavampi. Ihan vaan vertailun vuoksi olen lueskellut miten muut maat ohjeistavat Suomeen tulevia matkustajia. Jenkeille mm. kerrotaan, että Suomi on turvallinen maa, mutta jonkinmoista terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden uhkaa kuitenkin on. Suomessahan esim. mafia onkin varsin merkittävä uhka, jollaista USA:ssa ei olekaan. Julkista liikennettä ja teiden kuntoa kehuvat vaikkakin muistuttavat, että talvisin on pimeää ja kuljettajan pitäisi olla tottunut ajamaan pimeässä. Sinänsä huolestuttavaa jos joku EI ole tottunut ajamaan pimeässä. Hirviä meillä on kuulemma myös paljon vaeltelemassa maanteillä, joten varoittavat, että hirveen törmääminen saattaa vahingoittaa kulkuneuvoa. No shit Sherlock! Yhden aivan olennaisen asiavirheen kuitenkin löysin. Väittivät, että Suomen tärkein sairaala sijaitsee Helsingissä. Höpönpöpön. Turussahan se kumminkin on. Mistä tulikin mieleen, että Suomeen matkustaessa pitää kuulemma olla varuillaan leishmanian varalta, se kun on Suomessa niin yleinen sairaus. Todella. (Oletteko muuten tienneet, että burkhan käyttö on tiettävästi saanut alkunsa Afganistanista, jossa leishmania on aikoinaan jyllännyt melko pahana. Naiset olivat vissiin sen verran pahan näköisiä, että oli parempi vetää kaapua ylle. En tiedä miksei sama koskenut miehiä. Ehkä kyseessä on ns. naistenvaiva.)

Voin siis melko turvallisesti myöntää, että ehkä joskus nuo ministeriöiden antamat varoitukset  ovat hieman yliampuvia, mutta en nyt sitten menisi liikaa hehkuttamaan sitä Lonely Planetiakaan. Esimerkiksi Guatemalan voi hyvinkin arvioida turvalliseksi maaksi, jos ei matkallaan ole joutunut kuin kaksi kertaa ryöstetyksi ja niistäkin vain toisena kertana aseellisesti. Teroahan nyt ei pikku ryöstelyt tai huumejengien välienselvittelyt pahemmin häiritse, joten yhtyy hyvillä mielin käsitykseen siitä, että oikeastaan missään ei ole vaarallista. Afganistanissakin pärjäsi ihan hyvin puoli vuotta ilman mitään ongelmia. Ei varmaan mene kauan niin meidän perheessä varaillaan sinnekin lomalentoja. Pakistanin matkaahan Tero on jo vakavissaan ehdottanutkin.

Tero:

Tulipas sitten käytyä Panamassakin. Pikkupoikana tuokin maa jaksoi aina syystä taikka toisesta hieman naurattaa. Varsinkin mikäli olisi käynyt ostamassa Kim Floorilta vokaalin ja vaihtelemassa hieman kirjaimia. Sehän taisi kyllä toisaalta olla sellaista aikaa, jolloin ei oikein kummankaan päälle juurikaan ymmärtänyt. Ei siis onnenpyörän eikä sen toisen. Onnenpyörää en kyllä oikein taida vieläkään ymmärtää, mutta toisesta saattaa joku pieni käsitys olla. Se lienee sitä aikuistumista. Eläkkeellä sitten varmaan kelpaa jo onnenpyöräkin ja se toinen lienee unohtunut.

Panama tosiaan yllätti melkoisestikkin vauraudellaan. Luonnollisesti se on jakautunut melkoisen epätasaisesti kuten kehittymättömissä maissa yleensäkkin. Yksi vaurauden syy on varmasti maan halkova kanava. En tiedä paljonko amerikkalaissotilaille maksettiin kyseisen prunnin kaivamisesta, mutta veikkaan, että kyseisestä inventoinnista on joku omansa pois saanut. Läpi kulkeva liikenne nimittäin veloitetaan painon mukaan ja enimmillään läpimenosta on maksettu 200000usd vuonna 2001 ja pienimillään 0.36 taalaa, kun Richard Halliburton ui kanavan läpi vuonna 1928. Nykyisellään laivoja kulkee kanaalin läpi n.14000/vuosi. Tulevaisuudessa luulisi kuitenkin maan talousahdingon helpottavan entisestään, sillä kanavan laajennus valmistuu ensi vuonna ja sen mahdollistama liikenne kolminkertaistuu.

Panamalaisista ihmisistä tuli tosi paljon mieleen kuubalaiset. Paikalliset ovat aivan kaikenvärisiä ja tunnelma oli muutenkin yllättävän rento ja karibialainen. Täysin toista kuin täällä Costa Ricassa. Tämä muistuttaa hyvinkin paljon jenkkejä, paikallinen kulttuuri tuntuu loistavan poissaolollaan, eikä mikään oikein tunnu aidolta. Alkuun ihmeteltiin, että miten täällä on joka paikassa kylttejä myytävistä tonteista sekä asunnoista. Oikeasti aivan joka paikassa. Asia sitten selvisi, kun kyseltiin hotellin omistajalta asiasta. Suurin osa tonteista ja taloista on ollut myynnissä vuodesta 2008, jolloin talouskriisi iski jenkkeihin. Hinnat ovat tulleet alaspäin, mutta vieläkään ei kauppa käy. Luonnollisesti hinnat ovat niin korkeita, ettei paikallisilla ole varaa ostaa omaa maataan takaisin. Sinänsä surullista, mutta emmeköhän mekin ole kohta samassa tilanteessa. Ainakin Saimaan mökkitonttien suhteen.

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan olikin aikalailla pettymys. Tiesimme, että se kestää yli 15h ja siksi päätimme reppureissaajille ominaiseen tapaan ottaa "bisnes-luokan" liput.  Tämän paremman luokan bussin piti mennä pysähtelemättä perille asti, tarjota ruokaa, elokuvia ja vähän paremmat penkit. Niimpä. Noin tuhannen pysähdyksen ja kolmen espanjaksi dubatun Jackie Chanin elokuvan jälkeen bussiPepe tarjoili jokaiselle ruuan. Päivän menu nimittäin sisälsi pahvimukillisen sekamehua sekä kylmän Big Mac-hampurilaisen. Oli lähellä etten hypännyt Pepen kraiveleihin kiinni jahka tämä oli meidän kohdallamme gourmet-pahvilaatikkonsa kanssa. Tai siis olisinkin hypännyt, mikäli olisin vain mahtunut. Istuin nimittäin melko tukevasti paikallani olkapäät jumissa Kirsin olkapäiden kanssa ja polvet syvällä edessä istuvan matkustajan selkärangassa. Oikein mukavat penkit. Oikein Bisnes-penkit, kuten meille mainostettiin. Tosin Kirsin mukaan istuimien epämukavuus johtui vain siitä, että olen nykyään niin valtavan kokoinen. Niimpä. Seuraavaksi se alkaa varmasti väittämään, että ruokakin oli "ihan ok".

Bussiliikenteen toiminta erosi muutenkin melkolailla esimerkiksi Perun vastaavista. Perussa valokuvattiin ja videokuvattiin jokainen matkustaja, busseissa oli aseistetut vartijat ja läpivalaisulaitteet käytössä mennen tullen. Täällä taasen ei taidettu passejakaan kysellä kuin kerran. Laukut kyllä Pepe hoiti ruumaan ja antoi jokaiselle vastakappaleen lapusta, jolla saisi sitten perillä oman laukkunsa. Hyvillä mielin mekin unohdimme rinkkamme Pepen hoiviin, kun taas yleensä tulee aika paljon vahdittua kamojen perään. Jossain vaiheessa penkkeihin vittuuntuneena aloin selaamaan hallussani olevaa omaisuutta. Jostain syystä kiinnitin huomiota Pepen tarjoamaan matkalaukkulappuun. Sen takana nimittäin luki, että bussifirma vastaa kadonneista matkatavaroista aina 10 taalaan asti. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ole kovin paljon. Loppumatkan sitten jännitimmekin, että saadaanko perillä rinkat takaisin vain tyrkyttääkö Pepe vaan parinkympin seteliä. Toisaalta paskaisista ja rikkinäisistä vaatteista ei tuokaan kauppa ehkä ihan huonoimmasta päästä olisi ollut.

Huonoista kaupoista tulikin mieleeni, että kävin vuonna 2010 krapulapäissäni poikien kanssa Uudessa-Seelannissa eräässä kiiltomatoluolassa. Tästä lystistä maksoimme melkein 20e/nuppi. (Ei, en ole vieläkään päässyt siitä yli). Kirsi sai sitten kuitenkin houkuteltua minut mukaan retkelle, jossa katsellaan auringon laskiessa, kun kilpikonnat tulevat pesimään rannalle. Hintaa tälle "parin tunnin" reissulle tulisi vain 35usd/nuppi. Istutaan rannalla odottelemassa, kun aurinko laskee ja kymmeniä kilppareita tulisi puoleksi tunniksi rannalle, otettaisiin pari kuvaa ja sitten hotellille. Niimpä.

Pepe sitten hakikin meidät sovittuun aikaan hotellilta. Ajomatkaa ei kyseiselle rannalle ollut kuin tunti ja siihen päälle puolen tunnin kävely. Kun pääsimme perille oli aivan sysipimeää. Aurinko nimittäin oli laskenut jo tunti sitten. Ryhmässämme oli lisäksemme 8 ihmistä. Sen jälkeen alkoi toiminta, joka oli aivan kuten meillä töissä. Vähän väliä Pepe hoputti, että nyt kiireellä tänne näin. Juostiin noin 30m ja taas odoteltiin oppaan punaisen taskulampun valossa. Tätä kesti noin tunnin verran oppaan ottaessa välillä radiopuhelimella yhteyttä toisiin kilpikonnanmetsästäjiin.

Hetken päästä näimmekin kilpikonnan "ajourat", jotka johtivat rannalle. Näitä sitten seurasimmekin hetken, kunnes taas piti odotella että kilpikonnasankarimme kävisi tarkastamassa tilanteen. Taas odoteltiin. Hetken kuluttua kilppari päätti suunnata takaisin mereen ja opas hoputti meidät paikalle. Seurasimme koko 10 hengen porukka 50 kiloisen kilpikonnan takana oppaan valaistessa tätä huikean jännittävää tilannetta punavalollaan. Jahka eskaloitunut tilanne hieman rauhoittui ja palasimme taas odottelemaan säkkipimeälle rannalle, että opas löytää lisää kilppareita, päätin luovuttaa. Joskus nimittäin tulee sellainen olo, että toiminta on kerta kaikkiaan niin epämiellyttävän tyhmää, ettei siinä halua olla missään muodossa mukana. Vähän niin huumekauppa, sisällissota taikka rotuerottelu.

Ilmoitinkin Kirsille, että kun tämä pelleily on ohi, niin minut löytää läheisen puun juurelta torkkumassa. Samalla kun muut seurasivat oppaan punavalon mukana, perse pystyssä tonkimaan seuraavan kilpparin jälkiä, minä pistin rannalle pitkäkseni. Kirsi luovutti noin 3:n punaisen kilpikonnan perävalojen jälkeen ja tuli kanssani makoilemaan. En muista tilannetta, milloin olisi ollut yhtä tylsää. En edes lähellekkään. Koko lystiin meni sitten kaikenkaikkeaan lähes 6 tuntia ja yhteensä 70 taalaa. Ihan pikkuisen vitutti. Paikalta saatujen valokuvien taso näkyy vierellä. Onneksi valokuvat eivät kestä kuin hetken. Muistikuvat ikävä kyllä ikuisesti.

Noh aina ei voi saada rahoilleen vastinetta. Eikä muuten aina äänioikeudelleenkaan. Monikohan tietää, että viime syysistuntokauden loppuun mennessä esimerkiksi SDP:n kansanedustajista vain 65% on nykyisen eduskunnan äänestyksissä äänestänyt vaalikonevastauksiensa mukaisesti? Mikäli meitä huijattiin kilppariretkellä, niin saattaa olla, että joitain toisiakin on hieman kusetettu. Tosin poliittinen kusetus on hieman hienoistuneempaa, koska siitä ei yleensä seuraa minkäänlaista rangaistusta. Sama kuvio toistuu vain vaaleista toiseen ja aina löytyy äänestäjiä, kunhan vaan jaksaa toistaa "...pidetään heikoimmista huolta..." sekä säännöllisin väliajoin suunnattomasti kauhistua jostain mediaa liikuttavasta jonnin joutavasta asiasta.

Etten taasen minä "kuse lukijoita linssiin" (joka muuten on ujorakkoni vuoksi lähes käytännön mahdottomuus), niin tarkennettakoon hieman. Luonnollisestikkin ymmärrän, että hallitusyhteistyö edellyttää kompromisseja, jotka vaativat joustoa periaatteistaan. Ainakin toisilta. Nimittäin Vasemmistoliiton edustajilla sama luku on 87%. Hmmm... Minä näen näissäkin luvuissa melkoisen eron. Opposition edustajilla on taasen hieman helpompaa, koska varsinainen päätyö näyttää olevan "huutelu vieraisiin pöytiin" konkreettisten ehdotusten sijaan. Noh Perussuomalaisten vastaava luku on kuitenkin 95% ja Keskustan 55%. Joka on muuten Keskustan edustajille poikkeuksellisen korkea. Pääministeripuoleen edustajat ovat taasen äänestäneet 71%:sesti lupaustensa mukaisesti, joten lähes puhtain paperein ei taida selvityä kuin Perussuomalaisten sekä Vasemmistoliiton kansanedustajat. Kausi on kuitenkin kohta puolivälissä, joten jännitettävää riittää, mitkä ovat ensi vaalien mainoslauseet ja miten paljon ihmisiä silloin kusetetaan.

Olisikohan siinä taas politiikkaa hetkeksi.

Kirsin mukaan kohtelen Lonely Planetin matkaopaskirjaamme kuten Raamattua. Kaiken lisäksi kehtaa vielä väittää, että kirja on vanhentunut ja siinä on asiavirheitä. Noh empä sitten tiedä miten on ison kirjan asiavirheiden ja vanhentumisen laita, mutta tällä ei nyt kuitenkaan ole ikää kuin 4 vuotta. Osaltaan tässä kyllä olisi pienen päivittämisen paikka. Otimme nimittäin pääkaupungista paikallisbussin ja matkasimme mukavasti 5h erääseen rantakylään, jossa ei opaskirjan mukaan ole juuri mitään. Paikalliset käyvät toisinaan viikonloppuisin viettämässä karavaanarielämää ja viikolla saattaa paikalla olla muutama sukeltaja. Kuullosti varsin hyvälle. Perille kun päästiin niin piti oikein kirjasta sekä kartasta varmistaa, että olemmehan varmasti oikeassa paikkaa. Ensimmäisenä bussiaseman vieressä oli nimittäin golfkärryvuokraamo. Tiet oli asfaltoitu viimeisen päälle ja Subwaystä lähtien kaikki jenkkiketjut paikalla, kuten myös turistitkin. Hotelleja sekä resortteja mielin määrin. Oli aika mukavaa viiden tunnin hyvin pölyisen bussimatkan jälkeen todeta, että urho matti. Uusiksi meni.

Ei kuitenkaan auttanut, kuin asettua pariksi yöksi paikalleen ja hakea kaupasta kassillinen kaljaa. Yllättävän nopeasti kylä muuttui kuitenkin siedettäväksi ja tontin ostokin alkoi kiinnostamaan. Onneksi seuraavan aamun jälkitaudissa tajusin, että kyllä se lienee parempi lähteä eteenpäin, ennenkuin ostan meille tontin ja golfkärryn ja ajelen vatsa pystyssä rannalla auringonlaskuun.

Ylihuomenna pitäisikin sitten suunnata Nicaraguaan. Odotukset on sen suhteen kyllä todella korkealla. Saa nähdä miten käy. Aika jäi kuitenkin Costa Rican kohdalta aivan liian lyhyeksi. Emme esimerkiksi ehtineet sademetsään juuri ollenkaan, emmekä Karibian rannikolle. Ehkä sitten ensi kerralla. Nyt pitää kuitenkin mennä Nicaraguaan ja sieltä Hondurasiin, josta lentomme kohti Miamia lähtee 2.3.

Ai niin. Ostimme Panamasta myös bussiliput välille Costa Rica - Nicaragua. Näitähän piti sitten vielä hieman säätää päivämäärien sekä välien suhteen. Juuri kun olin valmistautunut ralliespajanksi selittämään mitä haluan, niin eikös asiakaspalvelusta aloiteta puhumaan huonoa soomea. Viekö ne virolaiset perkele näidenkin työpaikat?

Kyseessä oli kuitenkin hetki, jolloin todellakin tiesin olevani väärässä paikassa.