Tappajahai

Kirsi:

Harvoin on joutunut itseään kovinkaan paljon motivoimaan matkalle lähtöön, mutta tällä kertaa lähtemisestä oli kyllä todella vaikea innostua. Vähän kuin töihin meno maanantai-aamuna. Uskoisin, että päätös lähteä oli kuitenkin oikea, vaikkakin tunnelma Empun menettämisen jälkeen on ymmärrettävästi ajoittain ollut melko vaisu. Kun muutenkin kurjaan fiilikseen vielä yhdistää sen, että lentää Atlantin yli kahdesti viikon aikana niin jetlag ja kellon sekoittaminen kyllä varmistavat, että muutama päivä menee takuuvarmasti kunnon alavireessä. Tuskinpa tunnelma kotonakaan kuitenkaan sen parempi olisi ollut, joten yhtä hyvin voimme muistella menetettyä ystävää lämpimämmissä oloissa. Terokin alkoi kotona ollessa uhkailla, että jos ei reissuun lähdetä heti uudestaan niin menee töihin. Kuulosti sen verran pahalta mielenhäiriöltä, että kasasin äkkiä rinkkani tuollaisen tilanteen välttämiseksi.

Tero teki taas kotona sen minkä parhaiten osaa eli selaili vähän lentoja netistä ja ilmoitti, että kun maanantaina lähdetään niin päästään alle 400 eurolla Meksikoon. Se on kuitenkin edes suunnilleen alkuperäisen suunnitelman mukaisella reitillä, joten sinnehän me sitten lensimme. Terohan on jo aiemmin Meksikossa käynyt, joten Playa Del Carmen oli tuttu paikka, joka markkinoitiin minulle kertomalla, että siellä se kuuluisa guacamole-paskatautikin on sairastettu. Kukapa ei tuollaisen tiedon jälkeen innolla lähtisi katsomaan mitä paikalla on tarjottavana. Onneksi kuitenkin kävi ilmi, että sentään jotain parempaakin kuin paskatauti, vaikkei tuo Carmen nyt ihan ykkösrantakohteeksi kyllä kohoa. Aika monella rannalla on tullut tälläkin matkalla käytyä ja Carmenin ranta on niistä ylivoimaisesti turistisin. Uimaankaan ei oikein tehnyt mieli, kun vesi oli kylmää ja aallokko oikeasti todella kova. Hyvin me kuitenkin pari päivää maltoimme täyteen tuupatulla rannallakin maata. Naapurituolin pappa tosin oli melkein Teron sylissä, kun tuolit oli laitettu 20 sentin päähän toisistaan, mutta hyvin Tero kuitenkin sinnitteli. Mahdollisesti, koska tarjoilija toi oluen aina kun kättä vähän heilautti. Onhan tuollaisessa turistipaikassa tietenkin se hyvä puoli, ettei pahemmin tarvinnut asioilla päätään vaivata. Palveluita kun oli tarjolla ihan joka lähtöön, joten sen kun vaan möllötteli. Löysimme mm. ravintolan, josta sai parasta vastapuristettua mehua ikinä. Mango-appelsiinimehua tuli juotua vähintäänkin riittävästi. Hintakin oli kohdillaan, kun litran tonkka maksoi hiukan alle 2e. Veikkaan kuitenkin, että oikean Meksikon kanssa Playa Del Carmenilla on äärettömän vähän tekemistä.

Päätimme, että kun kerran lähistöllä ollaan niin käydään sitten saman tien Belizessä. Kovin tarkalla suunnitelmalla ei kuitenkaan lähdetty liikkeelle, kun vielä bussimatkalla Belizen rajalle mietimme mihin päin maata menemme. Tulimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että kun maailman toiseksi suurin valliriutta on aivan vieressä niin ehkä sinne on pakko mennä snorklaamaan. Siispä pari tuntia veneilyä San Pedro-nimiseen pieneen kaupunkiin Belizen rannikolle. Erittäin hyvä päätös. Jopa Tero piti kyseisestä kaupungista vaikkei se muistuttanut kehitysmaata millään tavalla. Paikkaa ei  todellakaan ollut koolla pilattu. Asukkaita 8000 ja katujakin kaupungissa kokonaiset kolme kappaletta. Todella kaunista rantaa, turkoosinsinistä vettä ja mukavan karibialainen tunnelma. Belizeläiset tuntuivat myös olevan todella ystävällistä väkeä, joten mukavastihan tuollaisessa paikassa neljä päivää meni.

Varasimme tietenkin snorklausretken valliriutalle. Ajelimme oppaan kanssa veneellä riutalle, vene parkkiin ja sitten vaan hyppy oli laidan. Vesi tosin oli mielestäni sen verran kylmää, että "hyppy" oli tapauksessani enemmänkin varpaiden liottelua veneen laidalla istuen, kunnes opas uhkaa tuupata vauhtia ellen pian mene veteen. Oli kyllä mahtava kokemus. Suhteellisen kaukana Cookin saarten snorklailusta kun siellä lilluimme vedessä tunnin ja näimme viisi kalaa, joista niistäkin yksi puri minua. Tällä kertaa ei nimittäin tarvinnut kuin kurkata veneen alle, jossa puoli metriset kalat ihmettelivät meitä. Pääsimme myös vihdoin näkemään merikilpikonnia, tällä kertaa ihan oikeasti eikä vain pimeässä punavalon loisteessa kilpikonnan juostessa karkuun. Aivan mieletöntä kellutella katselemassa kun kilpikonna syö pohjassa ja käy välillä pinnalla vähän hengittelemässä. Jotenkin erikoista, että kaloja tai kilpikonnia ei lainkaan pelota ihmisten läheisyys. Päinvastoin, tuntuvat tulevan oikein ottamaan selvää mikä ihmeellinen siihen yläpuolelle ilmestyi. Snorklausretken ensimmäinen osuus oli siis varsin mukava. Toinen ei niinkään.

Veneilimme nimittäin uuteen paikkaan katsomaan haita. Opas heitteli muina miehinä haille ruokaa laidan yli ja kehotti meitä hyppäämään veteen haiden joukkoon. En mennyt. Eivätkö ne ole nähneet sitä elokuvaa?! Opas tietenkin selitti kuin pikkulapselle, että se elokuvan hai oli robotti. Olen kyllä asiasta tietoinen, olenhan päässyt tutustumaan kyseiseen robottihaihin Universalin studiolla. Muistan kuitenkin myös, että ainakin surffarit ovat hyvinkin silloin tällöin kelvanneet hain ruuaksi. Olkoonkin miten vaaraton lajike tahansa niin jos veneen vieressä on kuusi 1,5 metrin mittaista melko nälkäisen oloista haita niin minä en mene sekaan. Kaikki raajani ovat toistaiseksi olleet tarpeellisia enkä ajatellut luopua yhdestäkään. Tero meni. Ja tuli takaisinkin. Sanoi vielä tullessaan reteänä, että "ne oli ihan pieniä".

Aluksi oli myös hauskaa, kun opas iloisena osoitteli meille pohjassa uivia lituskaisia kaloja, että "katsokaas kun tuolla on stingray". Kala näytti mielestäni epäilyttävästi tutulta ja muistelin erään kuuluisan miehen kuolleen sellaisen pistoon, mitä Tero ei tietenkään uskonut. Myöhemmin hotellilla googlasin asiaa hieman ja totesin olleeni tälläkin kertaa oikeassa. Krokotiilimies Steve Irwin todellakin kuoli kyseisen rauskun pistoon. Ilmeisesti kyseinen kala ei kuitenkaan yleensä ole mitenkään vaarallinen, mikä lohduttaa suuresti jos sattuu uimaan sellaisen lähellä.

Meksikossa törmäsin muuten taas ilmiöön, joka on tässä pitkin matkaa jo surettanut todella paljon. Uudessa-Seelannissakin pistin saman merkille, näistä "huonommista" maista puhumattakaan. Kaupoissa nimittäin työskentelee varsin paljon vanhuksia, etenkin vanhoja miehiä. Jotenkin aivan sydäntäsärkevää, kun vanha ryppyinen pappa pakkaa asiakkaiden ostoksia kassalla sen sijaan, että viettäisi eläkepäiviä kotonaan. Suomessahan on kuulemma niin paska sosiaaliturva, että kaikki vauvasta vaariin kärsivät suunnattomasta puutteesta ja kurjuudesta, mutta ainakin meillä ihmiset saavat jäädä eläkkeelle. Jotenkin on tässä matkan aikana alkanut tuntua, että ihmisten pitäisi edes silloin tällöin vähän matkustella ja käydä katsomassa mitä tarkoittaa, kun ihmisellä ei oikeasti ole mitään. Asettuisi iso osa tästä suomalaisten "köyhyydestä" uuteen valoon. Voisi vaikka tulla mieleen, että Suomessa sentään on järjestelmä, jonka ansiosta ihan jokainen voi opiskella haluamansa ammatin, lasten kanssa voidaan olla kotona vuosia, työtönkin saa perustoimeentulon ja terveydenhuolto on ilmaista. (Vaikkakin jotkut kyllä kovasti valittavat miten paljon hoidossa käynnistä tai sairaalassaolosta joutuu maksamaan. Kyseisille ihmisille ojentaisin mielelläni laskun hoidon todellisista kustannuksista. Oikeasti se poliklinikkamaksu tai edes hoitopäivämaksu ei ole kovin suuri ellei sairaalaan joudu syystä tai toisesta jäämään pitkiksi ajoiksi.)

Tästä tulikin mieleeni ihana juttu, jonka rakas serkkuni kertoi käytyään Ghanassa. Kaikilla ihmisillähän ei nimittäin ole oikeasti juuri mitään materiaa, mutta elämäniloa ja asennetta voi silti olla hyvinkin paljon. Serkkuni oli tavannut vanhan ghanalaismiehen, joka ei ollut koskaan omistanut tai nähnyt peiliä. Luonnollisesti Kata oli antanut miehelle peilin, jotta tämä kuulemma parhaat päivänsä jo nähnyt ja muutamia hampaitakin menettänyt mies näkisi itsensä ensimmäistä kertaa peilistä. Pappa oli katsonut itseään, ilahtunut kovasti ja todennut olevansa oikein hauskan näköinen. Tiedän monia ihmisiä, jotka katsovat itseään pelistä kymmeniä kertoja päivässä ilahtumatta koskaan. Ehkä meillä olisi opittavaa monessakin asiassa.

Olemme Teron kanssa tässä vuosien varrella keskustelleet moneen kertaan kuninkaallisista, joista minä (ja aika moni muukin nainen) on kiinnostunut, mutta Tero ei niinkään. Kuulemma täysin turhaa porukkaa, joka ei työtäkään tee. Olen koittanut hyvin vuolaasti kertoa miten ahkerasti eri maiden kuninkaalliset edustavat ja markkinoivat maataan. Onhan sen pakko olla ihan oikeaa ja kovaa työtä. Belizessä alkoi kuitenkin tuntua, että teoriaani yritetään ihan tarkoituksella vesittää. Maahan on Britannian entinen siirtomaa, kuuluu Kansainyhteisöön ja rahoissakin komeilee kuningatar Elisabeth. Niinpä nuo Britannian kuninkaalliset käyvät täälläkin paiskimassa hommia. Erään viinakaupan ikkunaan olikin liimattu kuvia Prinssi Harryn edustusmatkalta ja kuvateksteissä kerrottiin, miten Harryn työpäivä kului maistellessa paikallista rommia. Yritäpä tämän jälkeen perustella miehelle, että kuninkaallisten työ on tärkeää. Itseasiassa tarkemmin ajatellen voi olla, että juurikin tämä romminmaistelu sai kuninkaallisten työn kuulostamaan Teronkin mielestä työltä, jolla on tarkoitus.

Tero:

Eikä siinä sitten auttanut kuin pakata rinkat ja palata reissulle. Aika haikeissa tunnelmissa tosiaan mentiin pari ensimmäistä päivää, kunnes sai taas juonen päästä kiinni. Aika viime metrejä tältäkin reissulta taas vedellään, joten eiköhän tämä tästä. Itse asiassa taitaapi olla viimeinen kuukausi huomisesta lähtien käsillä. Niin ne lomat taas kerran loppuu. Rahathan on loppuneet jo ajat sitten. Ainakin minulta, mutta onneksi on rikas ja kaunis tyttöystävä.

Jotenkin oli taas tässä reissun kuluessa alkanut matkakilometrit jälleen näkymään ulkoisesta habituksestani ja jotain oli selkeästi tehtävä. Belizessä päätinkin ison kirjan sanat mielessäni (opettaahan jo luontokin teille että pitkä tukka on miehelle häpeäksi ja naiselle kunniaksi) marssia parturiin, eikä mennyt kuin tovi kunnes kuontalo oli taas lähes ammattisotilas-kelpoinen. Paikallisista miehistä pitää kyllä todeta sen verran, että mikäli lähetyssaarnaajilla on ollut aikoinaan jonkinnäköisiä tulosvastuita niin aikalailla vituiksi on mennyt. Melkoisia pitkätukkahampuuseja yksi toisensa perään.

Toisaalta eihän tuollaisissa humanitäärisissä asioissa olekkaan juuri koskaan tulosvastuita. Eikä luonnollisesti voisikaan olla, sillä muutenhan niitä ei tehtäisi ollenkaan. Sekös valkoisen miehen syntistä taakkaa vasta lisäisikin. Jälleen kerran lempiaiheeseeni politiikkaan. Suosittelen perehtymään vihreiden ex-kansanedustaja Eero Paloheimon kirjaan "Tämä on Afrikka". Kirjasta löytyy hieno kuvaus suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen tuloksista ympäri Afrikkaa. Sinänsä mielenkiintoinen teos, että mies joka aikoinaan edisti kehitysapua eduskunnassa, pääsi oikeasti eläkepäivillään näkemään työnsä tuloksen ja totesi saman minkä monet jo tiesivätkin, mutta kukaan ei voi julkisesti sitä sanoa. Vituiksi meni.

Nopeana esimerkkinä mieleen tulee suomalaisten veronmaksajien varoilla rakennettu ammattikoulu Togoon. Upouudessa koulussa oppilaitakin on ollut melkein jatkuvasti. Nimittäin yhden kerran. Päivänä, jolloin ex-presidenttimme vieraili kyseisessä koulussa. Ennen sitä ja sen jälkeen on koulu seisonut tyhjillään. Vuosia.

Enkä muuten malta olla tässä yhteydessä mainostamatta kriisinhallintaorganisaatiota. Ihan vain esimerkkinä, että jotkut asiat voi tehdä toisinkin. Miljardin vuosittaisesta kehitysavusta lohkeaa nimittäin noin 600 000e kriisinhallintajoukoille Afganistanin kylien kehittämiseen. Voin kokemuksesta kertoa, että nämä hankkeet viedään johdetusti loppuun asti ja niiden käyttöä sekä kuntoa seurataan vielä vuosien päästä hankkeen luovuttamisesta paikallisille.

Sinänsä tietysti huono esimerkki, että eihän siitä tulisi mitään, jos kaikilta järjestöiltä alettasiin vaatimaan jotain realistista seurantaa eri hankkeista. Sehän ei ilmeisesti sopinut nykyiselle kehitysyhteistyöministerillekään (vihr), joka vastusti kyseisen avustussumman korottamista 450te:sta 600t:een euroon. Perusteena oli, että etteihän näitä sotilasorganisaation kautta voi jakaa. Niimpä. Onneksi ministeriössä oli kuitenkin tolkun virkamiehiä, jotka runnoivat korotuksen läpi. Eletäänkö toiveissa, että vihdoinkohan siihenkin ministeriöön on saatu joku järjen valo kaiken tämän rahan haaskauksen jälkeen?

Toisaalta enempihän rahaa meni pääministerin kaverille, kun piti tilailla vähän selvityksiä, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Sekään ei sinällään ole kovin paljoa, jos vertaillaan esimerkiksi tätä "huippu-urheilun muutostyöryhmän" loppuraporttia. Pari vuotta, 6 "ammattilaista", raportti yhteensä 40 sivua, josta tekstiä 18 sivua. Asiantuntijoiden arviot raportista: nollatutkimus. Hinta 2,5 miljoonaa euroa. Kukas tämän sitten tilasi? Edellisen hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin (r). Stefan tuntuu selvästi loistavan ministerin postista toiseen, kuten kaikki viime keväältä muistavat. Eiköhän tuostakin ryhmästä pian löydy joku "säätiön" kaveri, jolta voi vaikka ostaa puoleen hintaan asunnon?

Niin tosiaan sitä reissua. Venematka Belizeen kesti pari tuntia suuntaansa. Menomatkalla vetäydyimme paatin takaosaan, koska se oli pahoinvoiville paras paikka. Venematkalle luvattiin kestoa 80 minuuttia, snacks tarjoilu, vessa, elokuvaa ja lentokonemaista mukavuutta. Totta tosiaan. Jälkeenpäin itsekseni hieman mietiskelin, että jos mainoksessa luvataan ainoastaan viisi asiaa ja niistä mikään ei pidä paikkaansa niin pitäisiköhän käydä markkinointiosaston puheilla. En sitten kuitenkaan mennyt. Pääasia että päästiin perille, vaikka välillä ei siitäkään voinut olla ihan varma.

Menomatkalla muuten viereeni istui eräs amerikkalainen rouva, joka mainosti myöskin kärsivänsä tosi pahasta matkapahoinvoinnista. Ensin ajattelin, että ompas hienoa, kun ei tarvitse yksin oksentaa. Puolessa välissä matkaa olin valmis heittämään kyseisen rouvan veneestä pihalle. Minä tärisen penkillä naama valkoisena, sea-bandit ranteissa ja oksennuspussi käsissä odottelemassa siirtymistä toiseen hiippakuntaan, niin rouva pyytää yhtäkkiä kynää lainaksi. Tämä "pahoinvoiva" rouva oli alkumatkan lukenut kirjaa ja nyt päätti sitten vielä alkaa täyttelemään maahantulolappuja. Oli sen verran karkeaa vittuilua, että hetken luulin jo olevani piilokamerassa. Onneksi paluumatka oli sitten kuitenkin hieman rauhallisempaa kyytiä.

Belize oli kyllä tosi positiivinen yllätys. Vaikkakin hieman kallis, mutta muuten. Todella Karibialainen "lunki"meiniki. Autoja tällä meidän saarella ei juurikaan ollut, mutta golfkärryjä tietenkin aivan järjettömästi. Onkohan tämä golfkärryilmiö muuten sitä uusinta hottia matkustelevien amerikkalaisten keskuudessa. Jotenkin aivan järjetöntä tukkia pienet kävelykadyt noilla savuttavilla kärryillä. Ehkä sitten kun minäkin olen oikeasti lihava (lihavampi kuin nyt) niin ymmärrän. Vielä se tuntui kuitenkin hiton tyhmältä.

Selvittyäni venematkasta päätinkin palkita itseni oikein kunnon kännillä. Johan edellisestä kerrasta oli aikaa liiankin kanssa. Hyvin kuitenkin sujui. Vähän niinkuin pyörällä ajaminen, ettei sitä kai unohda vaikka ulkoisesta painostuksesta sitä joskus saatetaankin yrittää.

Iltasella sitten pääsin tietysti saatille, kun piti taluttaa Kirsi kämpille. Eli sekin asia oli sitten hoidettuna jo hyvissä ajoin pois ja eikun viettämään keskenäni laatuaikaa kylille. Mahtavaa oli taas kerran ja harvoin on seurakin yhtä harvalukuista sekä mielekästä. Väitän, ettei kyseisessä kyläpahasessa ja sen ympäristöseudulla ole yhtään soittoruokalaa, jossa ei olisi tuona iltana kummasteltu yksinäistä valkoista mongertavaa miestä, joka juo kaikki mitä sille eteen tarjoaa. Tuli muuten huomattua taas kerran, että on sangen universaali ilmiö, että ihmiset kuvittelevat jotenkin osaavansa laulaa, kun telkkarissa lukee sanoja ja taustalla soi musiikki. En sitten tiedä mistä sekin johtuu, mutta kyllä se pääsääntöisesti melko paskaa kuitenkin on. Johtuisikohan sitten anniskeluravintolan akuustiikasta taikka jostain. Ei kuitenkaan ennakkoon nautitusta alkoholista. Siitä olen varma.

Luonnollisesti koska olin hirveän kaukana kotoa, eikä oikein kielikään taitu niin sain seurakseni uskomattoman sankarin. Noin 2 minuutin yksipuolisen keskustelun jälkeen kaveri esitteli itsensä minun henkivartijakseni ja kertoi varmistavansa ettei minulle vaan illan aikana satu mitään. Kiitin herraa kunniasta ja kehoitin kauniisti painumaan v*****n. Kerroin, että vietän hyvin mielelläni iltani saaren parhaassa seurassa ja seurani oli sitä juuri ennenkuin saavuit paikalle. Mökötin siis yksinäni terassilla. Sitkeästi mies vaan seurasi mukana ja aina ennen kuin mentiin seuraavaan kippolaan, kaveri kävi ihan tosissaan varmistamassa tilanteen. Sama tilan varmistaminen tapahtui myös poistuessani  miesten huoneeseen.

Jos ei heti aluksi, niin viimeistään 5 minuuttia tapaamisemme jälkeen tämä 150cm pitkä, isopäinen ja ylipainoinen järkäle kävi hyvin rasittavaksi. Noin kahden tunnin perässä kävelyn jälkeen kaveri alkoi vielä tivaamaan olutta palkkioksi, koska oli suojellut minua lähes tyhjiltä ravintoloilta ja kaduilta koko illan. Luonnollisesti tarjosin oluen kaverille ja totesin, että nyt olisi sitten syytä lähteä käsivarren kantoalueen ulkopuolelle. Johan menikin tosiaan vartti kunnes olisi tarvittu taas olutta. Tällä kertaa sitten ns "poistinkin varmistimen" tarkoittaen tapauksessani lähinnä tuimempaa ilmettä, tiukempaa etukenoa, sisäänvedettyä vatsaa, levitettyjä hartioita ja kovempaa ääntä. Kaveri toimi kuitenkin loistavana esimerkkinä siitä, että joskus tyhmempikin tajuaa jotain. Poistui siis näköalueelta ja laatuaikani sai jälleen jatkua ilman turhia häiriötekijöitä.

Nyt olemme siis kuitenkin palanneet jälleen tänne Meksikoon ja ylihuomenna matkaamme täältä Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan. Johan sitä on siinäkin.

Ai niin, kaikille Perussuomalaisille lukijoille tiedoksi, että aivan turhaa nillittää ettei maahanmuuttajien integraatio olisi mitenkään onnistunut. Väärässä olette. Taas kerran. Kuuntelimpa nimittäin tässä yhdellä bussimatkalla hieman Ylen Puheelta tullutta keskustelua maahanmuuttajien ennakkoluuloista. Studiossa oli keskustelemassa somalialainen, iranilainen, virolainen, venäläinen sekä kurdipakolainen. Herrojen piti sitten lähetyksen lopuksi kirjoittaa lapulle eniten vihaamansa vähemmistöryhmä, joka pitäisi karkoittaa Suomesta. Voittajaksi "selviytyi" sitten, kuinkas muutenkaan,  suomenruotsalaiset. Mielestäni integraatio suomalaiseen yhteiskuntaan on sujunut täydellisesti ja tätä vain korostaa tämän vähemmistöryhmän poliittisen siiven puheenjohtajan viimeaikaiset lausunnot.

Jokohan se politiikka taas tältä erää riittäisi?

Pikavuoro: Nicaragua - Suomi - Meksiko

Tero:

Yleensä olen tottunut siihen, että matkan varrella tapahtuu aina enemmän taikka vähemmänkin, mutta näemmä joskus valitettavasti tapahtuu kotijoukoissakin. Muistan Kirsin kysyneen reissua suunniteltaessa, että mitäs sitten jos kotona sattuu jotakin? Vastasin tähän tietysti, että 24h:n matkustamisella pääsee mistä päin maailmaa tahansa kotiin. Luojan kiitos tämä hihasta ravistamani arvio piti ainakin tällä kertaa paikkaansa.

Mikäli sinulla ei ole lemmikkieläintä, niin ei välttämättä kannata lukea seuraavia kappaleita. Et kuitenkaan ymmärrä. Mikäli sinulla taasen on/on ollut lemmikkieläin, ei siltikään kannata lukea. Voit tulla surulliseksi.

Palataampas sitten tiistaihin. Olimme juuri ylittäneet Costa Rican ja Nicaraguan rajan, kun saimme puhelun, että koiramme oli alkanut aamulenkin jälkeen mielettömästi tärisemään. Luonnollisesti koira oli toimitettu välittömästi eläinlääkäriin, joka oli "ottanut kopin" kyseisestä yksilöstä, vaikkei aikaa sinällään ollutkaan varattu. Koiran röntgenkuvissa näkyi jonkinlaista massaa etuvatsassa ja kipulääkitys aloitettiin heti. Piti odottaa seuraavaan päivään, että saadaan joku ultraääni-kelpuutettu tarkastaja paikalle ja tiedettäisiin enemmän.

Melko tuskallista odottaa lähes toisella puolella maapalloa, että mikäköhän diagnoosi sieltä tulisi. Eläinlääkäri oli kuitenkin epäillyt kasvainta. Aikamme asiasta "objektiivisesti" keskusteltuamme, totesimme että nyt lähdetään kotiin katsomaan koiraa, emmekä odottele toisen lääkärin lausuntoa. Niimpä varasin tiistai-iltana meille lennot keskiviikkoaamuksi Nicaraguan pääkaupungista Miamin kautta Helsinkiin.

Aamulla sitten taksissa olikin hieman "odottava" tunnelma. Koira oli nimittäin päässyt illaksi kotiin, mutta aamulla se oli pitänyt toimittaa takaisin eläinlääkäriin voinnin mentyä heikoksi. Diagnoosin saimmekin sitten Miamin kentällä. Syöpä oli levinnyt lähes kaikkiin sisäelimiin, mitään ei ole tehtävissä, eikä aikaa ole kovinkaan paljon. Syvä huokaus, mahtava päätös lähteä heti, eikä odotella diagnoosia.

Air Berlinin lähtöselvitystiskillä Miamissa meille kuitenkin ilmoitettiin lentomme myöhästyvän vähintään 5h. Saimme tästä hyvästä 7usd:n ruokakupongit terminaalin Mäkkiin. Noh, ei muuta kuin kassit koneeseen ja liput taskussa kiroilemaan vähän matkan päähän. Luonnollisesti alkoi melkoisesti vituttamaan, että mahdetaanko kuitenkaan ehtiä ajoissa.

Matkalla turvatarkastuksiin kuulimme kuitenkin erään porukan puhuvan Suomea. Tästä kiinnostuneena piti käydä katsomassa millä lennolla kyseiset turistit mahtavatkaan lentää. Kävi ilmi, että British Airways:in lento Lontooseen lähtisi pari tunnin päästä ja meidän Air Berliinin lento myöhäistyisi vieläkin lisää. Eikä muuta kuin BA:n tiskille kyselemään, että vieläkö on paikkoja ja paljon maksaa. Ongelmanahan oli tietysti se, että kassimme olivat jo matkalaukkuPepen hellässä huomassa. Tiskiltä meille kuitenkin sanottiin, että menkää AB:n tiskille hakemaan ne. Saadaan ne kyllä sieltä jahka riittävästi vaadimme. Näin myös teimme.

Teimme sitten niin, että minä hain kassit Air Berliniltä ja Kirsi jäi varaamaan meille British Airwaysin lentoja. Kassien haku sujuikin tympeähköstä asiakaspalvelusta huolimatta vallan mainiosti. Ainut epäselvyys tuli, kun aloin kyselemään, että kaipa tästä jotain rahaakin pitäisi saada takaisin. Eivät oikein osanneet sanoa miten pitäisi toimia. Edes lappua lentojen perumisesta en saanut, koska henkilökunta ei osannut asiaa toimittaa. BA:n asiakaspalvelija pelasti jälleen kerran tilanteen. Kehoitti olemaan perumatta lippuja ja tuomaan kassit vaan hänelle. Herra sitten järkkäsikin meille lähes viimeiset paikat koneesta ja jatkolennon Helsinkiin maksutta. Pystyi kuulemma siirtämään jotenkin allianssin sisällä nämä lentoliput toiselta firmalle heille. Kerroimme asian olevan loppuviimeksi aivan sama, kunhan olemme Helsingissä mahdollisimman pian. Kiitimme kaveria vähintäänkin riittävästi homman hoitamisesta.

Noh loput lennot menivätkin sitten kutakuinkin melko odottavissa tunnelmissa. Helsinkiin laskeuduttiin torstaina 15 aikaan. Tasan 24h matkustamisen jälkeen. Saimme kuulla koiran olleen jälleen yön kotona, mutta aamulla piti taas lähteä eläinlääkäriasemalle "päivähoitoon". Onneksi ehdimme hakemaan itse koiran sieltä ja samalla saimme haastatella lääkäriäkin.

Opiaattipöllyinen koiramme piristyi kuitenkin kummasti nähdessään tuttuja kasvoja. Aikamme lääkäriä haastateltuamme sovimme ottavamme Empun vielä yhdeksi yöksi kotiin ja mikäli ns. "luonnollista poistumaa" ei yön aikana tapahdu, olisi avustettu nukahtaminen paras vaihtoehto. Lääkäri tosin antoi ymmärtää, että hyvin varmasti Emppu nukkuisi pois jo yön aikana ja mikäli siitä selviäisi ei missään tapauksessa jaksaisi enää viikonlopun yli. Kipuja ei kuitenkaan lääkityksestä johtuen juuri ollut ja tiistain jälkeen kipulääkitystä oli itseasiassa vähennettykkin.

Oli aika hiton raskas ilta, yö ja seuraava aamupäivä.

Emppu sitten kuitenkin jaksoi touhuta kanssamme yllättävän paljon ja yllättävänkin iloisesti vielä pitkähkön elämänsä (~14v) viime metrit. Näiden katukoirien tarkkaa ikää tuskin kukaan tietää, mutta lähes 11v sain kuitenkin pitää tuota mahtavaa otusta seuranani.

Nyt on Empun kivut kuitenkin loppuneet ja viikonloppu surtu perheenjäsenen poismenoa. Luojalle kuitenkin kiitos, että ehdimme vielä viettää hetken yhdessä. Aivan korvaamatonta nähdä Empun vielä innostuvan viimeisen kerran kotiintulostamme ja nukkua sen kanssa yksi uneton yö vierekkäin. Vähintäänkin sen olimme sille velkaa. Mikäli olisimme odottaneet varmentavaa diagnoosia ennen lähtöä, olisimme varmasti myöhästyneet. Inhorealistina on kyllä hieman hämmentävää, että näinkin tunnepohjainen ratkaisu voikin joskus olla täysin oikea. Kummallista.

Sitten takaisin matka-aiheeseen. Reissuahan ei voi mitenkään vastoinkäymisistä huolimatta jättää kesken, sillä nyt jos koskaan olemme hieman loman tarpeessa. Lähinnä myös siksi, että käyttämättömistä lennoista, risteilyistä yms. emme saisi senttiäkään takaisin. Matkavakuutukset käsittävät yleensä kaikki henkilöt miniöistä serkkujen kaimoihin, mutta kotieläimiä ne eivät valitettavasti huomioi millään tavalla. Joten maanantai-iltana suuntaamme Saksan kautta Meksikoon. Takaisin reitille.

Ethän muuten suutu, vaikkemme ilmoittaneetkaan juuri sinulle käynnistämme Suomessa. Voit uskoa, että oli hieman muuta ajateltavaa.

Loppuun tietysti pieni muistokirjoitus koirallemme:

Antaisitko anteeksi?

Liian monta ihmistä toin sinun elämääsi,
jotka kuitenkin otin sinulta myöhemmin pois,
ihmisiä jotka välittivät sinusta, mutta minä en heistä.

Liian monta yksinäistä iltaa tarjosin sinulle,
kun olin etsimässä ihmisiä, joita et koskaan tapaisi,
silti sinä innostuit ja ymmärsit kun tulin kotiin.

Liian monta yksinäistä iltaa,
jolloin vietin aikani mielummin ystävieni kanssa,
silti sinä innostuit ja ymmärsit kun tulin kotiin.

Liian monta yksinäistä iltaa,
vaeltaessani ympäri maailmaa,
etsimässä paikkaa, jossa olisi hyvä olla.

Nyt kuitenkin ymmärrän sen, minkä sinä jo tiesit,
vaikket sitä koskaan sanonutkaan,
minun olisi pitänyt olla kanssasi kotona,
sen parempaa paikkaa ei maailmassa minulle ollut.

Sinä et koskaan arvostellut,
et vaikka syitä olisi ollut tuhansia,
sinä aina vain rakastit minua,
kaikki nämä vuodet sinä rakastit minua.

Kiitos.

Silti minä löysin ympärillesi ihmisiä,
ihmisiä joiden kanssa sinun oli hyvä olla,
ihmisiä jotka rakastivat sinua,
ihmisiä jotka välittivät sinusta,
ihmisiä jotka antaisivat mitä tahansa
saadakseen sinut takaisin,
sillä niin paljon sinä annoit heille.

Niin paljon sinä annoit meille kaikille.

Minä lähdin ja sinä kaipasit, ikävöit
ja kun minä tulin takaisin, sinä innostuit.

Minä taas lähdin ja sinä kaipasit, ikävöit
ja aina kun minä tulin takaisin, sinä innostuit.

Nyt kun sinä lähdit, on minun vuoroni kaivata ja ikävöidä,
sillä sinä et enää tule takaisin.

Tero

Kirsi:

Joskus surulle ja kaipaukselle ei ole riittävän suuria sanoja.

Teit meistä perheen. Kiitos.

Bless you, mi amigo!

Kirsi:

Tutustuimmepa sitten pikaisesti ja ei yhtään perusteellisesti Panamaankin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että reissumme aika tulee loppumaan vallan kesken ja huomasimme, ettei tässä ehdi enää oikein mitään. Kävimme tiukat neuvottelut sen suhteen mitä haluamme Väli-Amerikasta nähdä. Minä karsin ensin kaikki vaaralliset maat pois, koska onhan se nyt selvä, että esim. Guatemalassa ja El Salvadorissa jokainen joutuu vähintään tapetuksi. Tero ei tosin suhtautunut tähän mielestäni varsin realistiseen uhkaan kovinkaan vakavasti. Neuvotteluihin menikin ilmeisesti tovi, koska niiden päätyttyä huomasimme, ettei enää olekaan aikaa mennä juuri mihinkään ja päätimme panostaa Costa Ricaan ja Nicaraguaan. Lennot oli kuitenkin varattu Panamaan, joten vietimme siellä kokonaiset kolme päivää.

Panama osoittatui vähän modernimmaksi ja rikkaammaksi maaksi kuin mitä etukäteen odotin. Onhan se hauskaa, kun kuitenkin kuvittelee menevänsä johonkin melko kehittymättömään maahan ja kaupunki onkin täynnä pilvenpiirtäjiä ja kunnollisia jenkkityylisiä ostareita. Ja jälleen kerran oli todettava sama mikä monessa muussakin paikassa eli että jenkkien ravintolaketjut (samoin kuin Guccit ym.) ovat kyllä löytäneet tiensä Panamaan, mutta eivät Suomeen. Ilmeisesti sielläkin sitten kuitenkin jollain pyyhkii hyvin, vaikka kolmasosa panamalaisista elääkin köyhyysrajan alapuolella. Tuo köyhyys tietenkin asettaa omat haasteensa turistillekin, kun kaupunkeihin syntyy alueita, joihin ei olekaan turvallista mennä. Vähän menee ilo siitä kaupungilla pyörimisestä, kun pitäisi vähän osata varoakin ja miettiä mitä touhuilee. Vaikka en nyt sitten tiedä miten vaarallinen Panamakaan ihan oikeasti on. Ei suomalainen osaa edes pelätä, kun on niin tottunut turvallisuuteen.

Paikallisista ihmisistä ei kyllä Panamassa jäänyt mitenkään positiivinen kuva. Varsinkaan naisista. Vaikea nyt äkkiseltään muistaa olenko jossain törmännyt yhtä ylimielisen ja laiskan oloisiin naisiin. Aivan mahdotonta saada puristettua asiakaspalvelijoista sanaakaan ulos, hymystä puhumattakaan. Kättä viitsivät juuri ja juuri ojentaa sen verran, että saivat rahat otettua vastaan. Tuntuivat myös uskovan varsin vakaasti siihen myyttiin, että latinonaiset ovat äärimmäisen kauniita. Pienenpieni ylimielisyys saattoi aivan hetkittäin paistaa läpi. Ihmettelimme tosin hiukan mihin tuo ylimielisyys perustui kun varsinaisiksi kaunottariksi suurinta osaa naisista ei kyllä voinut kehua. Tokihan tiedän, että kauneusihanteetkin vaihtelevat eri maissa, mutta kun keskiverto nainen oli isomahaisempi ja karvaisempi kuin Tero (olipa kyse sääri-, käsi- tai selkäkarvoista tai viiksistä), mutta 145cm pitkä niin vähän alkoi tuntua, ettei niitä Miss Universum-kisojen äärettömän kauniita latinonaisia ainakaan Panamasta ole löydetty. Mutta jotta nyt ei tulisi lytättyä koko maan naispuolista väestöä niin mainittakoon, että löysimme kuitenkin yhden asiakaspalvelijan, joka hymyili meille. Tai no, nauroi. Ja senkin teki siinä vaiheessa, kun kielitaidottomat suomalaiset olivat toista kertaa puolen tunnin sisällä linja-autoaseman lipunmyynnissä änkkäämässä asiaansa. Nauru ei välttämättä ollut pelkästään hyväntahtoista, mutta paskainenkin nauru tuntui tuossa maassa varsin hyvältä palvelulta.  

Ulkonäköasioista tulikin mieleeni, että on tainnut pariskunnalle kertyä vähän reissukiloja. Vaatteet ovat ainakin jonkin verran kutistuneet matkan varrella. En kyllä ymmärrä yhtään miten näin on päässyt käymään, kun kuitenkin Los Angelesissakin söin vain 4 purkkia Ben&Jerryä neljässä päivässä (ja nekin vain tutkimustarkoituksessa uusia makuja maistellen). Ilmeisesti harrastamamme liikunnan määrä ei olekaan ollut aivan riittävä. Täytyy pitää mielessä, että seuraavalla uintireissulla voisi vaikka kokeeksi uidakin muutaman vedon eikä vain kellua. Tero on kovasti koittanut suostutella minua vaa'alle, kun aina välillä jossain ostarilla on tarjolla maksullista punnituspalvelua. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi maksaa siitä, että pahoittaa mielensä. Ajattelen mieluummin, että kaikki on hyvin mikäli molemmat lentävät reissun viimeisen lennon ilman ylipainoisille matkustajille tarkoitettua turvavyön jatkopalaa.

Ei silti ole itsestäänselvää, ettei sitä jatkopalaa tarvittaisi. Ravitsemustilanne on nimittäin hiukan parantunut Aasian-osuuden jälkeen. Kiinassa melkein itketti nuudelipurkkien äärellä, mutta loppumatka taidetaankin mennä hyvin meksikolaisissa tunnelmissa eli tortillalastut dippeineen käyvät hyvinkin päivällisestä. Paitsi Terolle, joka muistaa joka kerta kertoa miten sai Meksikossa guacamolesta paskataudin. Minä joka tapauksessa tykkään. En paskatautitarinasta, mutta siitä, että joka päivä on meksikolaisen ruuan päivä.
 

Panamasta matka jatkuikin bussilla Costa Ricaan, jonka suhteen minulla oli etukäteen melko kovat odotukset. Annoin nimittäin uskotella itselleni, että tämä on kovin kaunis maa, mutta toistaiseksi en ole aivan vakuuttunut. Mielessäni olin kuvitellut tämän todella vihreäksi maaksi, mutta paikoin luonto onkin jopa yllättävän karua. Ehkä sadekaudella olisi kauniimpaa? Ei täälläkään silti maisemia rumaksi pääse haukkumaan, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että Uusi-Seelanti nyt vähän varjostaa loppureissua. Niiden maisemien jälkeen kaikki muu on väkisinkin näyttänyt jotenkin vaatimattomalta. Olemme kuitenkin lyhyen visiittimme aikana löytäneet pari vierailun arvoista paikkaakin, mm. tulivuoren, joka ei mielestäni näyttänyt yhtään siltä kuin tulivuoren pitäisi näyttää eikä myöskään onneksi käyttäytynyt kuten sen mielestäni kuuluisi käyttäytyä. Costa Ricassahan olisi jos jonkinlaista luonnonpuistoa tarjolla, mutta ehkä aikaa pitäisi varata enemmän kuin viikko, jos meinaisi kovin moneen ehtiä. Ilmeisesti olisi myös tarkoituksenmukaista, että puistoissa vähän vaelleltaisiin, mutta meidän kunnolla ei enää tässä vaiheessa matkaa kävellä muualle kuin lähikauppaan.

Costa Ricassa on mietityttänyt sama kuin Panamassakin eli että pitääkö pelätä, jos ei yhtään pelota. Tämänhän pitäisi olla Väli-Amerikan maista turvallisin tai ainakin toiseksi turvallisin. Ja siltä kyllä tuntuukin. Jostain syystä kuitenkin suurimmassa osassa taloista ikkunoiden ja ovien eteen on laitettu kalterit ja tontteja kiertävät korkeat aidat, joiden huipulle on vedetty natolankaa. Ehkä emme vain ole tajunneet, miten vaarallista täällä on? Todennäköisempää varmaan kuitenkin on, että nuo kalterit ja muut ovat jäänne vaarallisemmilta ajoilta tai vanhaa tottumusta. Itsellä ainakin on kivempi olla, kun uskottelee itselleen näin.

Turvallisuustilannetta on sitten selvitelty asianmukaisesti. Minä ulkoministeriön matkustustiedotteista ja Tero Lonely Planetin keskusteluforumilta. Jostain syystä olemme saaneet lähteestä riippuen hieman erilaista tietoa. Pariin kertaan on vähän keskusteltukin, että kumpikohan näistä lähteistä on luotettavampi. Ihan vaan vertailun vuoksi olen lueskellut miten muut maat ohjeistavat Suomeen tulevia matkustajia. Jenkeille mm. kerrotaan, että Suomi on turvallinen maa, mutta jonkinmoista terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden uhkaa kuitenkin on. Suomessahan esim. mafia onkin varsin merkittävä uhka, jollaista USA:ssa ei olekaan. Julkista liikennettä ja teiden kuntoa kehuvat vaikkakin muistuttavat, että talvisin on pimeää ja kuljettajan pitäisi olla tottunut ajamaan pimeässä. Sinänsä huolestuttavaa jos joku EI ole tottunut ajamaan pimeässä. Hirviä meillä on kuulemma myös paljon vaeltelemassa maanteillä, joten varoittavat, että hirveen törmääminen saattaa vahingoittaa kulkuneuvoa. No shit Sherlock! Yhden aivan olennaisen asiavirheen kuitenkin löysin. Väittivät, että Suomen tärkein sairaala sijaitsee Helsingissä. Höpönpöpön. Turussahan se kumminkin on. Mistä tulikin mieleen, että Suomeen matkustaessa pitää kuulemma olla varuillaan leishmanian varalta, se kun on Suomessa niin yleinen sairaus. Todella. (Oletteko muuten tienneet, että burkhan käyttö on tiettävästi saanut alkunsa Afganistanista, jossa leishmania on aikoinaan jyllännyt melko pahana. Naiset olivat vissiin sen verran pahan näköisiä, että oli parempi vetää kaapua ylle. En tiedä miksei sama koskenut miehiä. Ehkä kyseessä on ns. naistenvaiva.)

Voin siis melko turvallisesti myöntää, että ehkä joskus nuo ministeriöiden antamat varoitukset  ovat hieman yliampuvia, mutta en nyt sitten menisi liikaa hehkuttamaan sitä Lonely Planetiakaan. Esimerkiksi Guatemalan voi hyvinkin arvioida turvalliseksi maaksi, jos ei matkallaan ole joutunut kuin kaksi kertaa ryöstetyksi ja niistäkin vain toisena kertana aseellisesti. Teroahan nyt ei pikku ryöstelyt tai huumejengien välienselvittelyt pahemmin häiritse, joten yhtyy hyvillä mielin käsitykseen siitä, että oikeastaan missään ei ole vaarallista. Afganistanissakin pärjäsi ihan hyvin puoli vuotta ilman mitään ongelmia. Ei varmaan mene kauan niin meidän perheessä varaillaan sinnekin lomalentoja. Pakistanin matkaahan Tero on jo vakavissaan ehdottanutkin.

Tero:

Tulipas sitten käytyä Panamassakin. Pikkupoikana tuokin maa jaksoi aina syystä taikka toisesta hieman naurattaa. Varsinkin mikäli olisi käynyt ostamassa Kim Floorilta vokaalin ja vaihtelemassa hieman kirjaimia. Sehän taisi kyllä toisaalta olla sellaista aikaa, jolloin ei oikein kummankaan päälle juurikaan ymmärtänyt. Ei siis onnenpyörän eikä sen toisen. Onnenpyörää en kyllä oikein taida vieläkään ymmärtää, mutta toisesta saattaa joku pieni käsitys olla. Se lienee sitä aikuistumista. Eläkkeellä sitten varmaan kelpaa jo onnenpyöräkin ja se toinen lienee unohtunut.

Panama tosiaan yllätti melkoisestikkin vauraudellaan. Luonnollisesti se on jakautunut melkoisen epätasaisesti kuten kehittymättömissä maissa yleensäkkin. Yksi vaurauden syy on varmasti maan halkova kanava. En tiedä paljonko amerikkalaissotilaille maksettiin kyseisen prunnin kaivamisesta, mutta veikkaan, että kyseisestä inventoinnista on joku omansa pois saanut. Läpi kulkeva liikenne nimittäin veloitetaan painon mukaan ja enimmillään läpimenosta on maksettu 200000usd vuonna 2001 ja pienimillään 0.36 taalaa, kun Richard Halliburton ui kanavan läpi vuonna 1928. Nykyisellään laivoja kulkee kanaalin läpi n.14000/vuosi. Tulevaisuudessa luulisi kuitenkin maan talousahdingon helpottavan entisestään, sillä kanavan laajennus valmistuu ensi vuonna ja sen mahdollistama liikenne kolminkertaistuu.

Panamalaisista ihmisistä tuli tosi paljon mieleen kuubalaiset. Paikalliset ovat aivan kaikenvärisiä ja tunnelma oli muutenkin yllättävän rento ja karibialainen. Täysin toista kuin täällä Costa Ricassa. Tämä muistuttaa hyvinkin paljon jenkkejä, paikallinen kulttuuri tuntuu loistavan poissaolollaan, eikä mikään oikein tunnu aidolta. Alkuun ihmeteltiin, että miten täällä on joka paikassa kylttejä myytävistä tonteista sekä asunnoista. Oikeasti aivan joka paikassa. Asia sitten selvisi, kun kyseltiin hotellin omistajalta asiasta. Suurin osa tonteista ja taloista on ollut myynnissä vuodesta 2008, jolloin talouskriisi iski jenkkeihin. Hinnat ovat tulleet alaspäin, mutta vieläkään ei kauppa käy. Luonnollisesti hinnat ovat niin korkeita, ettei paikallisilla ole varaa ostaa omaa maataan takaisin. Sinänsä surullista, mutta emmeköhän mekin ole kohta samassa tilanteessa. Ainakin Saimaan mökkitonttien suhteen.

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan olikin aikalailla pettymys. Tiesimme, että se kestää yli 15h ja siksi päätimme reppureissaajille ominaiseen tapaan ottaa "bisnes-luokan" liput.  Tämän paremman luokan bussin piti mennä pysähtelemättä perille asti, tarjota ruokaa, elokuvia ja vähän paremmat penkit. Niimpä. Noin tuhannen pysähdyksen ja kolmen espanjaksi dubatun Jackie Chanin elokuvan jälkeen bussiPepe tarjoili jokaiselle ruuan. Päivän menu nimittäin sisälsi pahvimukillisen sekamehua sekä kylmän Big Mac-hampurilaisen. Oli lähellä etten hypännyt Pepen kraiveleihin kiinni jahka tämä oli meidän kohdallamme gourmet-pahvilaatikkonsa kanssa. Tai siis olisinkin hypännyt, mikäli olisin vain mahtunut. Istuin nimittäin melko tukevasti paikallani olkapäät jumissa Kirsin olkapäiden kanssa ja polvet syvällä edessä istuvan matkustajan selkärangassa. Oikein mukavat penkit. Oikein Bisnes-penkit, kuten meille mainostettiin. Tosin Kirsin mukaan istuimien epämukavuus johtui vain siitä, että olen nykyään niin valtavan kokoinen. Niimpä. Seuraavaksi se alkaa varmasti väittämään, että ruokakin oli "ihan ok".

Bussiliikenteen toiminta erosi muutenkin melkolailla esimerkiksi Perun vastaavista. Perussa valokuvattiin ja videokuvattiin jokainen matkustaja, busseissa oli aseistetut vartijat ja läpivalaisulaitteet käytössä mennen tullen. Täällä taasen ei taidettu passejakaan kysellä kuin kerran. Laukut kyllä Pepe hoiti ruumaan ja antoi jokaiselle vastakappaleen lapusta, jolla saisi sitten perillä oman laukkunsa. Hyvillä mielin mekin unohdimme rinkkamme Pepen hoiviin, kun taas yleensä tulee aika paljon vahdittua kamojen perään. Jossain vaiheessa penkkeihin vittuuntuneena aloin selaamaan hallussani olevaa omaisuutta. Jostain syystä kiinnitin huomiota Pepen tarjoamaan matkalaukkulappuun. Sen takana nimittäin luki, että bussifirma vastaa kadonneista matkatavaroista aina 10 taalaan asti. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ole kovin paljon. Loppumatkan sitten jännitimmekin, että saadaanko perillä rinkat takaisin vain tyrkyttääkö Pepe vaan parinkympin seteliä. Toisaalta paskaisista ja rikkinäisistä vaatteista ei tuokaan kauppa ehkä ihan huonoimmasta päästä olisi ollut.

Huonoista kaupoista tulikin mieleeni, että kävin vuonna 2010 krapulapäissäni poikien kanssa Uudessa-Seelannissa eräässä kiiltomatoluolassa. Tästä lystistä maksoimme melkein 20e/nuppi. (Ei, en ole vieläkään päässyt siitä yli). Kirsi sai sitten kuitenkin houkuteltua minut mukaan retkelle, jossa katsellaan auringon laskiessa, kun kilpikonnat tulevat pesimään rannalle. Hintaa tälle "parin tunnin" reissulle tulisi vain 35usd/nuppi. Istutaan rannalla odottelemassa, kun aurinko laskee ja kymmeniä kilppareita tulisi puoleksi tunniksi rannalle, otettaisiin pari kuvaa ja sitten hotellille. Niimpä.

Pepe sitten hakikin meidät sovittuun aikaan hotellilta. Ajomatkaa ei kyseiselle rannalle ollut kuin tunti ja siihen päälle puolen tunnin kävely. Kun pääsimme perille oli aivan sysipimeää. Aurinko nimittäin oli laskenut jo tunti sitten. Ryhmässämme oli lisäksemme 8 ihmistä. Sen jälkeen alkoi toiminta, joka oli aivan kuten meillä töissä. Vähän väliä Pepe hoputti, että nyt kiireellä tänne näin. Juostiin noin 30m ja taas odoteltiin oppaan punaisen taskulampun valossa. Tätä kesti noin tunnin verran oppaan ottaessa välillä radiopuhelimella yhteyttä toisiin kilpikonnanmetsästäjiin.

Hetken päästä näimmekin kilpikonnan "ajourat", jotka johtivat rannalle. Näitä sitten seurasimmekin hetken, kunnes taas piti odotella että kilpikonnasankarimme kävisi tarkastamassa tilanteen. Taas odoteltiin. Hetken kuluttua kilppari päätti suunnata takaisin mereen ja opas hoputti meidät paikalle. Seurasimme koko 10 hengen porukka 50 kiloisen kilpikonnan takana oppaan valaistessa tätä huikean jännittävää tilannetta punavalollaan. Jahka eskaloitunut tilanne hieman rauhoittui ja palasimme taas odottelemaan säkkipimeälle rannalle, että opas löytää lisää kilppareita, päätin luovuttaa. Joskus nimittäin tulee sellainen olo, että toiminta on kerta kaikkiaan niin epämiellyttävän tyhmää, ettei siinä halua olla missään muodossa mukana. Vähän niin huumekauppa, sisällissota taikka rotuerottelu.

Ilmoitinkin Kirsille, että kun tämä pelleily on ohi, niin minut löytää läheisen puun juurelta torkkumassa. Samalla kun muut seurasivat oppaan punavalon mukana, perse pystyssä tonkimaan seuraavan kilpparin jälkiä, minä pistin rannalle pitkäkseni. Kirsi luovutti noin 3:n punaisen kilpikonnan perävalojen jälkeen ja tuli kanssani makoilemaan. En muista tilannetta, milloin olisi ollut yhtä tylsää. En edes lähellekkään. Koko lystiin meni sitten kaikenkaikkeaan lähes 6 tuntia ja yhteensä 70 taalaa. Ihan pikkuisen vitutti. Paikalta saatujen valokuvien taso näkyy vierellä. Onneksi valokuvat eivät kestä kuin hetken. Muistikuvat ikävä kyllä ikuisesti.

Noh aina ei voi saada rahoilleen vastinetta. Eikä muuten aina äänioikeudelleenkaan. Monikohan tietää, että viime syysistuntokauden loppuun mennessä esimerkiksi SDP:n kansanedustajista vain 65% on nykyisen eduskunnan äänestyksissä äänestänyt vaalikonevastauksiensa mukaisesti? Mikäli meitä huijattiin kilppariretkellä, niin saattaa olla, että joitain toisiakin on hieman kusetettu. Tosin poliittinen kusetus on hieman hienoistuneempaa, koska siitä ei yleensä seuraa minkäänlaista rangaistusta. Sama kuvio toistuu vain vaaleista toiseen ja aina löytyy äänestäjiä, kunhan vaan jaksaa toistaa "...pidetään heikoimmista huolta..." sekä säännöllisin väliajoin suunnattomasti kauhistua jostain mediaa liikuttavasta jonnin joutavasta asiasta.

Etten taasen minä "kuse lukijoita linssiin" (joka muuten on ujorakkoni vuoksi lähes käytännön mahdottomuus), niin tarkennettakoon hieman. Luonnollisestikkin ymmärrän, että hallitusyhteistyö edellyttää kompromisseja, jotka vaativat joustoa periaatteistaan. Ainakin toisilta. Nimittäin Vasemmistoliiton edustajilla sama luku on 87%. Hmmm... Minä näen näissäkin luvuissa melkoisen eron. Opposition edustajilla on taasen hieman helpompaa, koska varsinainen päätyö näyttää olevan "huutelu vieraisiin pöytiin" konkreettisten ehdotusten sijaan. Noh Perussuomalaisten vastaava luku on kuitenkin 95% ja Keskustan 55%. Joka on muuten Keskustan edustajille poikkeuksellisen korkea. Pääministeripuoleen edustajat ovat taasen äänestäneet 71%:sesti lupaustensa mukaisesti, joten lähes puhtain paperein ei taida selvityä kuin Perussuomalaisten sekä Vasemmistoliiton kansanedustajat. Kausi on kuitenkin kohta puolivälissä, joten jännitettävää riittää, mitkä ovat ensi vaalien mainoslauseet ja miten paljon ihmisiä silloin kusetetaan.

Olisikohan siinä taas politiikkaa hetkeksi.

Kirsin mukaan kohtelen Lonely Planetin matkaopaskirjaamme kuten Raamattua. Kaiken lisäksi kehtaa vielä väittää, että kirja on vanhentunut ja siinä on asiavirheitä. Noh empä sitten tiedä miten on ison kirjan asiavirheiden ja vanhentumisen laita, mutta tällä ei nyt kuitenkaan ole ikää kuin 4 vuotta. Osaltaan tässä kyllä olisi pienen päivittämisen paikka. Otimme nimittäin pääkaupungista paikallisbussin ja matkasimme mukavasti 5h erääseen rantakylään, jossa ei opaskirjan mukaan ole juuri mitään. Paikalliset käyvät toisinaan viikonloppuisin viettämässä karavaanarielämää ja viikolla saattaa paikalla olla muutama sukeltaja. Kuullosti varsin hyvälle. Perille kun päästiin niin piti oikein kirjasta sekä kartasta varmistaa, että olemmehan varmasti oikeassa paikkaa. Ensimmäisenä bussiaseman vieressä oli nimittäin golfkärryvuokraamo. Tiet oli asfaltoitu viimeisen päälle ja Subwaystä lähtien kaikki jenkkiketjut paikalla, kuten myös turistitkin. Hotelleja sekä resortteja mielin määrin. Oli aika mukavaa viiden tunnin hyvin pölyisen bussimatkan jälkeen todeta, että urho matti. Uusiksi meni.

Ei kuitenkaan auttanut, kuin asettua pariksi yöksi paikalleen ja hakea kaupasta kassillinen kaljaa. Yllättävän nopeasti kylä muuttui kuitenkin siedettäväksi ja tontin ostokin alkoi kiinnostamaan. Onneksi seuraavan aamun jälkitaudissa tajusin, että kyllä se lienee parempi lähteä eteenpäin, ennenkuin ostan meille tontin ja golfkärryn ja ajelen vatsa pystyssä rannalla auringonlaskuun.

Ylihuomenna pitäisikin sitten suunnata Nicaraguaan. Odotukset on sen suhteen kyllä todella korkealla. Saa nähdä miten käy. Aika jäi kuitenkin Costa Rican kohdalta aivan liian lyhyeksi. Emme esimerkiksi ehtineet sademetsään juuri ollenkaan, emmekä Karibian rannikolle. Ehkä sitten ensi kerralla. Nyt pitää kuitenkin mennä Nicaraguaan ja sieltä Hondurasiin, josta lentomme kohti Miamia lähtee 2.3.

Ai niin. Ostimme Panamasta myös bussiliput välille Costa Rica - Nicaragua. Näitähän piti sitten vielä hieman säätää päivämäärien sekä välien suhteen. Juuri kun olin valmistautunut ralliespajanksi selittämään mitä haluan, niin eikös asiakaspalvelusta aloiteta puhumaan huonoa soomea. Viekö ne virolaiset perkele näidenkin työpaikat?

Kyseessä oli kuitenkin hetki, jolloin todellakin tiesin olevani väärässä paikassa.

Psykiatrilla

Tero:

Päivitelläämpäs sitten tätäkin taas hieman. Ollaan siis päästy reissulla hieman eteenpäin ja vihdoinkin tänne väli-amerikkaan. Jossain vaiheessa alkoi Cookin saarilla jo tuntua siltä, että jos se lento ei kohta lähde niin uiden olen nopeammin perillä. Oli oikeasti todella hermoja raastavaa vain olla paikallaan ja yrittää saada aika kulumaan. Itsekseni mietin, että mikäli olisimme olleet alkuperäisen suunnitelman mukaiset 16 päivää siellä, niin väitän ettei meistä olisi enää kumpikaan kirjoittamassa tätä tekstiä. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia, enkä oikeastaan välitäkkään tietää.

Viimeisenä päivänä alkoi saarilla makaaminen vaikuttamaan reissukuntoon hieman negatiivisesti. Kovaa vauhtia keski-ikäistyvä selkärankani päätti alkaa vihottelemaan oikein huolella. Sängystä nouseminen ei onnistunut enää edes ns. "kierähdystekniikallakaan". Hieman aikaa väiteltyäni reissun terveydenhuollosta vastaavan naishenkilön kanssa asiasta, totesin olevani kuitenkin hyvinkin lentokelpoinen vaikka sitten sinkkiarkussa, jos ei muuten. Huolimatta täysin siitä, ettei kävelykään tilapäisesti juurikaan onnistunut. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma ja se oli se, etten missään tapauksessa olisi suostunut viettämään vielä yhtä viikkoa kyseisellä saarella odottelemassa seuraava lentoa.

Selkä sitten asettui kuitenkin kävelykuntoon riittävällä kipulääkkeiden yliannostuksella ja pääsimme jatkamaan matkaa. Itseasiassa, kyseinen vaiva ei ole vieläkään juuri poistunut. Kirsi on todennut jo ainakin tuhat kertaa, että on pakko lähteä kotiin ja minä taasen katkokävelen kiroillen aamuisin kuselle vessaan. Isompaan toimitukseen pitääkin muuten valmistautua huolella. Nimittäin ylösnousu asiointi-istuimelta ei ole mitenkään joka pojan hommia. En nyt suoranaisesti vertaa ison kirjan ylösnousemiseen, joka sekin otti kuuluisat 3 päivää, mutta ei se nyt tällä hetkellä minultakaan ihan hetkessä käy.

Ensimmäinen parkaisu yleensä tulee siinä vaiheessa kun laskeutuu istuimelle, toinen kun siirtää kroppaansa ns. "siivous"-asentoon. Parkaisut vaihtuvat karjaisuksi siinä vaiheessa, kun ensin pidättää hengitystä, rutistaa käsillä polvista tukea ja väkisin kampeaa lahoamispisteessä olevan vapisevan ruumiinsa käyntiasentoon. En voi kuitenkaan uskoa, että koskaan sanoisin tätä ääneen, mutta luojalle kiitos ettemme ole Aasiassa. Voin vain kuvitella millaista olisi laskeutua kyykkäämään reiälle, yrittää pyyhkiä "kurat" lapaluiden välistä ja pyytää Kirsiä nostamaan mies taas pystyyn. Melkein olisi arvokkaampaa paskantaa ihan reilusti vaan housuun.

Noh kipulääkkeillä kuitenkin mennään, ei ne sen kummempaa kuitenkaan lääkärilläkään osaa sanoa, eikä tarvikkaan. Minullahan on nimittäin EA-1 ja taisteluensiavun koulutus, joten olenkin todennut näiden ohittavan moneen kertaan Kirsin 4-vuotisen terveydenhoitajan tutkinnon ja sitä myötä olevani täysin reissukelpoinen. Kyllähän tälläiset pikkusäryt on aina ennenkin ohi menneet. Ei ole vanhaksi tulemista.

Los Angelesissa teimme sitten kutakuinkin aikalailla samaa kuin 1,5v sitten. Ajelimme Kirsin suunnitelman mukaan kyttäämässä julkkisten kämppiä ja jotain tähtiä. Hauskinta oli kun mentiin autovuokraamoon, josta olin varannut meille vuokrapirssin koko Losin ajaksi. Jahka paperit oli selvillä, niin vuokraamon Pepe käski menemään pihalle ja valitsemaan auton sieltä. Hetken aikaa järjestelmälliset suomalaiset meinasivat häkeltyä. Kiroiltiin, että mikä hiton järjestelmä tämäkin on. Kertoisivat nyt rekkarin niin osaisimme ottaa oikean auton. Onneksi eräs toinen asiakas tiesi kertoa, että valitkaa vaan joku näistä ja ajakaa pihalle. Avaimet on virtalukossa ja portilla otetaan vaan rekkari ylös. No sehän oli helppoa. Valita 4 päiväksi mieluisin auto noin sadan uuden auton joukossa. En edes tiennyt miten tarkkaa auton valinta noinkin pitkäksi ajaksi voi olla. Esimerkiksi auton väri saattaa saada aivan uskomattoman merkityksen. Koska eihän kukaan voi ajaa Losissa valkoisella autolla. Eihän?

Käytiimpäs katsomassa Dr. Philin kuvauksiakin. Melkoista touhua. Pihalla jouduttiin tietty jonottamaankin kaikkien innokaiden fanittajien joukossa sisään. Osalla oli varmasti kausikortti kaikkiin ohjelman kuvauksiin, sen verran yksityiskohtaisesti tuntui olevan metodit hallussa. Melkoisen yksinkertainen ohjelma. Vanha äijä kertoo maalaisjärkisiä ohjeita ihmisille, jotka ovat kyllä maalta, mutta järki vain puuttuu. Sitten aina esitaputtajan aloittaessa kaikki taputtavat, hurraavat tms. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Kunnes kuvaus on loppusuoralla, niin taputetaan seisaaltaan ja kaikilla on kutakuinkin valaistunut sekä onnellinen ilme kasvoilla. Paitsi jäykähköillä suomalaisilla. En mene toiste.

Kuvausten alussahan saatiin hieno esimerkki paikallisten maailmankäsityksestä. Ennen kuvausten alkua paikalle oli tietysti tilattu joku omasta mielestään tosi hauska yleisön esilämmittelijä. (Säälittävimmät vastaantulijat elämässäni top3-osastolle). Tämä hullun hauska kaveri sitten kyseli satapäiseltä yleisöltä, että kuinkas kaukaa ihmiset sitten ovat paikalle tulleet. Mehän olimme tietysti aivan hiljaa, koska meillä ei ollut mitään asiaa juontajalle. Innokkaimmat kertoivat kuitenkin olevansa Hollannista, Sydneystä ja eräs tummempi tapaus kehaisi olevansa ihan Nigeriasta asti. Yleisöhän luonnollisesti taputti aina näille innokkaille pitkämatkalaisille hämmästelevien huokausten kera. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Nigerian kaverin jälkeen nousi kuitenkin vielä yksi hyvin innokas käsi. Jahka tämän vuoro tuli kertoa kotipesänsä sijainnin niin kuului hyvin ylpeällä ja kuuluvalla äänellä "Ohio!". Toivon sydämmestäni, että ihmiset taputtivat säälistä. Ja vain ja ainoastaan säälistä.

En malta olla mainostamatta kirjakauppoja, jotka ovat varmasti lähes parasta antia mitä kyseisellä maalla on tarjottavanaan. Ne ovat pääsääntöisesti järjettömän kokoisia, todella viihtyisiä sekä uskomattoman halpoja. Monessa on tosiaan kahviotkin, jossa ihmiset voivat käydä lukemassa kirjoja ennen ostopäätöstä. Kuten myös tuoleja pitkin kerroksia tähän tarkoitukseen. Toisin taitaa olla meillä Suomessa. Akateemisessakin pysähdyt hyllyjen väliin, niin johan on myyjä hätistämässä pois paikalta. Saatika, että otat esimerkiksi lehtihyllyltä jonkun lehdykän selailtavaksi. Menee noin 3 sek ja myyjä on vieressä kyltin kanssa, jossa lukee, että "tuotteeseen koskeminen on yhtä kuin ostopäätös". Katkerako? En sentään. Eihän minulla ole edes varaa käydä kyseisessä liikkeessä. Eikä silti, eivät nämäkään ainakaan yleissivistyksen perusteella taida juurikaan asioida näissä kaupoissa.

Eilen sitten lentokentällä kävikin taas kerran paskat. Ilmeisesti joskus pitäisi olla hieman nöyrempikin ja selvitellä hieman asioita eikä vain jatkuvasti kohkata eteenpäin. Olin lukenut mielestäni monestakin lähteestä, että Panama on loistava väli-amerikan kohde, koska sinne mentäessä ei kysellä lippua maasta pois. Niimpä. Ei kun lähtöselvitykseen ja jahka kaikki oli lähes valmista, niin virkailija alkoi tivaamaan paluulippuja. Kerroimme sitten, että menemme bussilla Costa Ricaan ja sieltä eteenpäin. Huhtikuussa tulisimme takaisin Losiin, josta lennämme Lontooseen. Vaan eipä kelvannut. Lippu pitäisi olla nyt taikka matkanteko pysähtyy tähän. Eikä muuta kuin paljon suomalaisia kirosanoja ja selittämään virkailijalle, että bussifirman nettisivut ovat tekeillä, emmekä saa kyseisiä lippuja tähän hätään. Nainen sitten käski meidän menemään internetiin ja varaamaan liput nyt. Toistin itsevarmasti nettisivujen olevan tekeillä. Nainen toisti käskynsä uudelleen. Tässä vaiheessa pidin naista ihan vähän yksinkertaisena.

Äänekäs väittelymme tuotti paikalle tietysti myös toisen virkailijan, joka ymmärsi yskän, ja kehoitti varaamaan heidän kauttaan lentolipun pois Panamasta. Muuten matka jäisi meiltä lentämättä. Taas lukuisia kirosanoja. Aloimme sitten ostaa tältä alkuperäiseltä asiakaspalvelijalta lippuja. Luonnollisesti kertasin, että poistumme maasta bussilla, eli tarvitsemme lentoliput, josta saamme rahat takaisin.  Sen jälkeen ehdotuksia alkoikin sadella. Valitsimme 300:n taalan lennot Panamasta Costa Ricaan. Kunnes kaikki oli lähes valmista, varmistin vielä että saammehan nämä peruutettua. Virkailija luonnollisesti vaikeni täysin.

Jälleen tarvittiin hieman älykkäämpää asiakaspalvelijaa, joka myikin meille 470 taalan lennot, joista saamme kokonaisuudessaan rahat takaisin. Jahka vain ensin ostamme bussiliput ja lähetämme niistä kopion sähköpostiin, jonka saisimme asiakaspalvelunumeroon soittamalla. Helppoa ja yksinkertaista. Eikä hävettänyt juuri ollenkaan vaikkei toimitukseen mennyt puoltakaan tuntia, eikä jono takana ollut edes sataa metriä.

Noh, hoidimme tämän peruutuksenkin sitten kuitenkin hieman eri tavalla. Kävimme ostamassa bussiliput ja marssimme suoraan lentoyhtiön toimistolle. Siellä aikamme asiaa espanjaksi selvitettyämme kävikin ilmi, että lentoyhtiö kyllä palauttaa rahat, mutta tarvitsee hieman maksuaikaa. Puolet tulee takaisin kuulemma tämän kuun lopussa ja loput sitten maaliskuun lopussa. Ihan vähän tuli mieleen, että näköjään moni muukin firma kuin meidän puolustusvoimat tuntuu elävän hieman ns. "kädestä suuhun".

Kävipäs muuten tuuri. Osa varmaan tietääkin, että olin edellisessä elämässäni vähän aikaa Helsingin telakalla rakentelemassa laivoja. Lyhyen, mutta silti hyvin ansiokkaan telakkaurani aikana valmistui yksi alus kokonaan ja toinen puoliksi. Nyt kävikin sitten niin, että kun olimme eräänä päivänä Cookin saarten ainoassa kaupungissa kauppareissulla, niin en ollut uskoa silmiäni. Kyseinen valmiiksi saattamani alus oli nimittäin parkkeerattu kaupungin edustalle. Ihan hetken aikaa tunsin pientä ylpeyttä. Saatoin jopa mainostaa Kirsille rakentaneeni kyseisen aluksen 54mk:n tuntipalkalla aivan itsekseni. Saatoin muuten mainostaa jopa aika montakin kertaa. Noh, jos nykyiseen työhön vertaa niin on siinäkin puolensa, että tekee käsillään jotain ja saa ehkä jopa jotain ihan näkyvääkin aikaiseksi. Ja uskottava se on näemmä vanhojen telakkajermujen väitteet siitä, että kyllä ne sikaflexillä näemmä kelluu.

On muuten hyvin hieno asia, että Yleverolla kustannetaan Ylen Areena-palvelu. Muuten jäisi tosi monta jaksoa politiikkaradiosta kuulematta. Sehän vasta olisikin synkkää.

Kirsi:

Olihan se etukäteen tiedossa, että on riski lähteä reissuun tässä seurassa, koska erilaiset luonnonkatastrofit näyttävät seuraavan Teroa. Niin tälläkin kertaa. Aurinkolomamme Cookin saarilla sai nimittäin yllättävän käänteen, kun sykloni Garry alkoi tunkea samoille nurkille. Sen verran myrskysi, että vietimme kaksi päivää sisätiloissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisi aika tullut pitkäksi, mutta olihan meillä kuitenkin hyvinkin paljon tekemistä. Paikallinen tv-yhtiö tarjoili viihdettä yhdeltä tv-kanavalta klo 17 alkaen ja tietokoneessamme on 250 erilaista pasianssia (joista osaan pelata noin neljää). Lisäksi kävin aina välillä kurkkaamassa onko suihkukaivossamme asuva rapu vielä paikallaan. Kyllä aika lensi! Hiukan kuitenkin stressasi miten tälläinen hirmumyrsky vaikuttaa lentoomme, mutta onneksi se alkoi heiketä ennen kuin ehti kovinkaan lähelle tai pilasi lentosuunnitelmamme. Kenties Garry osasi aavistaa, minkälaisen hirmumyrskyn minä nostan mikäli lentomme Los Angelesiin ei lähdekään ajoissa liikenteeseen. Siinä olisi nimittäin Garry jäänyt toiseksi.

Onko muuten Iltasanomissa jo uutisoitu tästä "suomalaisten piinasta Cookin saarilla?" Suomalaisillahan on viime aikoina ollut kauhean rankkaa, kun milloin mihinkin on jouduttu tekemään pakkolaskuja, jopa Venäjälle ja ihan Finnairinkin koneilla. Ja sitten on vielä tarjoiltu huonoa ruokaa ja tiedotuskin on ollut puutteellista. Ymmärtäähän sen, että kiukuttaa, jos matkatoimisto ei ihan heti ole osannut sanoa 10 minuutin tarkkuudella miten kauan mahdollisesti kestää saada lentokone korjattua jossain keskellä venäläistä perämetsää. Ilmeisesti Suomen lehdistöllä on uutiskynnys hieman matalalla, kun noita juttuja julkaisevat. Tuollaisista "tragedioista" kirjoittamisen sijaan voisivat kehottaa kitiseviä ihmisiä menemään kotiin miettimään onko parempi tehdä pakkolasku vai lentää rikkinäisellä koneella. Kirjoittaisivat mieluummin artikkelin aiheesta "ette usko miten typerästä syystä tämä matkustaja aikoo hakea korvauksia matkatoimistolta". Olisipa olemassa työ, jossa turhista aiheista valittaville asiakkaille saisi antaa suoraa palautetta. Kuka on keksinyt sen typerän "asiakas on aina oikeassa"-jutun? Ei nimittäin todellakaan ole. Usein asiakas on koko yhtälön tyhmin ja eniten väärässä olevin yksilö.

Cookin saarilta matka jatkuikin lempikaupunkiini eli Los Angelesiin. En edes selittää miksi pidän ko. kaupungista niin paljon, koska sehän ei suurimmaksi osaksi ole mitenkään erikoisen kaunis kaupunki. Siirtyminen paikasta toiseen ei ole helppoa eikä nopeaa vaan auto on ihan välttämätön, eikä mihinkään pääse silläkään helposti eikä nopeasti. Mutta on se silti vaan niin hieno paikka ja mielestäni siellä olisi tekemistäkin loputtomasti. Vähän pääsi taas kaupungin koko yllättämään, kun oltiin lähdössä autovuokraamon pihasta ja naputtelin navigaattoriin hotellin osoitteen. Matkaa hotellille oli vaatimattomat 32 km. Sekin matka huristeltiin sitten pääasiassa 6 kaistaisia (yhteen suuntaan) kaupungin sisällä kulkevia moottoriteitä. Vähän erilainen kokemus kuin ajaa Uudenmaankatua Haritusta Nättinummeen. Ja vaikka Turussakin on kyllä ihan kaikkea niin tuntuu, että Los Angelesissa on jopa vielä vähän enemmän kaikkea.

Tero vei minut Losissa treffeille. Oli järjestänyt meidät katsomaan Dr. Philin kuvauksia. Phil on ehdottomasti lempipsykiatrini (titteli, jota vain hieman himmentää se, etten tiedä muita psykiatreja), jolla on hyvä neuvo joka tilanteeseen. Neuvot ovat tosin usein päivänselviä, mutta keskiverto jenkille varmaankin hyvinkin mullistavia. Phil (jota voin varmastikin nyt sinutella, koska olemme vähintään hyvänpäiväntuttuja ellemme peräti ystäviä) oli luonnossa aika tavalla vanhemman näköinen kuin tv:ssä, mutta hyvin osasi hommansa. Veti nimittäin lähestyksen käytännössä suorana ilman keskeytyksiä eli itse jakson kuvaamiseen ei mennyt kuin tunnin verran. Muuta odottelua studiolla olikin sitten nelisen tuntia, kun yleisöä siirreltiin paikasta toiseen kuin karjaa. Tv-visiittimme jälkeen kävimme vielä syömässä meksikolaisessa ravintolassa. Ilmeisesti kyseisessä paikassa on joskus käynyt joku julkkiskin, koska oven edessä roikkui paparazzi. Katseli meitäkin erittäin tarkkaan, mutta ei kuitenkaan ottanut kuvia eli ilmeisesti ei tunnistanut vaikka kyse olikin näinkin merkittävistä suomalaisista. Ikävä kyllä ainakaan nyt paikalla ei ollut ketään kuuluisaa. Tietääksemme. Ja vaikka olisi ollutkin niin tuskin olisimme tunnistaneet ellei kyseessä olisi ollut joku meidän nuoruutemme julkkis, kuten Bruce Willis tai Sylvester Stallone. Niin tai Slash. Mutta toisaalta Slashiksi olisin ehkä luullut ketä tahansa, jolla on tukka samalla tavalla naamalla.

Losissa törmäsimme hyvää esimerkkiin siitä mitä sukupuolten välinen tasa-arvo voi hämmentävimmillään olla. Otin Uudessa-Seelannissa geelikynnet ja ne oli pakko päästä huollattamaan Los Angelesissa. (En voi muuten uskoa, että kirjoitin samassa lauseessa itsestäni ja noinkin turhanpäiväisestä toiminnassa. Melkein hävettää, mutta puolustaudun sillä, että töissä ei koskaan saa käyttää edes kynsilakkaa.) Senhän luulisi täällä olevan helppo homma, koska kynsistudioita on ihan joka nurkalla. Yllätys oli melkoinen, kun istuin sormet ojossa valmiina huoltoon ja kynsiäni hoitamaan tuli mies! Luonnollisesti halusin poistua paikalta välittömästi, koska jokainenhan ymmärtää, ettei mies voi osata tehdä kynsille yhtään mitään. Kohteliaisuussyistä tukahdutin pakenemisvaistoni ja annoin kaverin yrittää. Suunnaton virhe! Mies hoitaa nimittäin kynnet samalla hellyydellä ja pikkutarkkuudella kuin auton renkaiden vaihdon ja kaikki viilauksesta lakkaukseen oli täysin väärin tehty. Rehellisesti voin sanoa, että olisin itse osannut 10-vuotiaana tehdä paremmat kynnet kuin tuo "ammattilainen". Ei auttanut muu kuin etsiä seuraavana päivänä uusi paikka, jossa tilanne voitaisiin korjata. Ikävä kyllä seuraavassa paikassa sama kuvio toistui. Minä olin valmis hoitoon (tosin tällä kertaa hieman varautuneemmalla asenteella) ja paikalle saapui mies, kaiken lisäksi ruoka suusta pursuten. Aiemmasta vahingosta viisastuneena poistuin välittömästi paikalta. Onneksi lopulta löytyi kuitenkin hoitola, jossa työskenteli naisia, jotta kynnet saatiin kuntoon.

Tiedän, että nykyaikana kaikkien pitäisi olla sitä mieltä, että sukupuolilla ei ole eroa. Se on sitä tasa-arvoa. Enää ei riitäkään, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti vaikka ovat erilaisia vaan nykyään tasa-arvo tarkoittaa, että kaikkien pitää olla samanlaisia. On olevinaan ihan mahdoton ajatus, että miehiä ja naisia voisivat luonnostaan kiinnostaa erilaiset asiat ja missään nimessä ei ainakaan saa olla miesten ja naisten töitä. (Puhumattakaan siitä, ettei ruotsalaisessa lastentarhassa saa enää käyttää sanoja hon ja han.) Todella typerää. Veikkaan, että pääsääntöisesti miehet eivät sovi tekemään rakennekynsiä, eivätkä edes halua sopia. Jotkut työt on parempi jättää naisten hoidettavaksi. Sen sijaan sellaisia aivan puhtaasti "miesten töitä" onkin vaikeampi keksiä, koska naisethan osaavat ihan mitä vaan. Kysyin Teroltakin mikä voisi olla vain miesten työ, eikä Tero keksinyt kuin rekkakuskin. Perusteluna, että teillä voisi liikkua huomattavasti levollisemmin mielin mikäli naiset eivät ajaisi autoa. Mielestäni nainen voi kuitenkin olla kaikkea paitsi sotilas ja kuningas (kuten Rosskin totesi). Naiset pystyvät niin paljon enempään kuin miehet.

Terohan on tunnetusti myös hieman "jäykkä" näiden sukupuoliroolien suhteen. Voitte siis varmaankin kuvitella Teron ilmeen, kun tuli hakemaan minua kynsihuollosta ja huomasi "huoltajan" sukupuolen. Hillitsi kuitenkin itsensä hyvin eikä sanonut asiasta mitään. Istahti viereeni ja alkoi katsella ympärilleen. Minä puolestani katselin Teroa ja odottelin milloin hoitolassa vallitseva tilanne valkenee Terolle kokonaisuudessaan. Ja valkenihan se. Viereisessä loosissa nimittäin istui mies kynsihoidossa ja liotti sormenpäitään saippuavedessä. Vähällä oli, ettei Tero kävellyt samantien ulos. Muutama kirosana kuitenkin pääsi siinä ihmetellessä. Onneksi meidän perheessä mies on sentään mies eikä ramppaa kynsihoidoissa tai pyydä minua vaihtamaan auton renkaita tai käyttämään poraa.

En tiedä miten paljon ihmiset keskimäärin näkevät vaivaa tuliaisten hankkimiseen, mutta väitän, että me teimme Los Angelesissa oikeanlaisten tuliaisten saamiseksi hieman keskimääräistä enemmän hommia. San Franciscon kupeessahan on Apple-fanien pyhiinvaelluskohde eli Applen pääkonttori ja myymälä, jossa myydään ns. fanituotteita, joita ei ilmeisesti saa mistään muualta maailmassa. Edelliskesän USA:n matkallamme yritimme poiketa kyseiseen myymälään ostoksille, mutta jonkun typerän pyhäpäivän takia paikka oli kiinni. Selvitettyäni tällä kertaa tarkkaan aukioloajat ja jenkkien juhlapyhät, teimme päiväretken ja ajelimme tuliaisostoksille. Matkaa kertyi päivän aikana 1100km, mutta onpahan tuliaisia ostettuna. Siellä kaupassa muuten näytti olevan iPhone 4S myynnissä hintaan $99. Oli hyvin lähellä, etten ostanut puhelinta, jota en tarvitse. Tosin ehkä siinä hinnassa oli joku juoni, eihän se mitenkään voi olla noin halpa?

Tero alkoi tuossa yhtenä iltana pohtia suurta itsetuntemustani ja rehellisyyttäni. On kuulemma hienoa, että tunnen itseni niin hyvin, että pystyn avoimesti myöntämään olevani sairastaessani aivan vauva. Jatkoi pohdintaansa ihmettelemällä miksen sitten kuitenkaan pysty myöntämään olevani itsepäinen. Luonnollisestikin selitin sen johtuvan siitä, etten ole lainkaan itsepäinen vaan hyvin sopeutuvainen. En kyllä yhtään ymmärrä miksi Tero alkoi nauraa. Outo tyyppi.

P.S Teron lomaparta on muuten poistunut keskuudestamme ja olen saanut hyvännäköisen mieheni takaisin. Oi onnea!