Kiwi holiday

Kirsi:

On tämä Uusi-Seelanti sen verran kaunis maa, että olen aivan totaalisen myyty. Eihän tälläisiä maisemia tietenkään mitenkään voi sanoin kuvailla eivätkä valokuvatkaan oikein tee niille oikeutta, mutta aivan mielettömän upeaa täällä kuitenkin on. Itseasiassa omalla kohdallani koko maan viehätys perustuu juurikin noihin maisemiin. Niitä jaksaisi kyllä ihailla vaikka kuinka paljon. Todella vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa tästä maasta. Jos nyt kuitenkin jostain on ruikutettava (ja ainahan on) niin netti on kyllä yllättävän surkea. Jotenkin melko hauskaa, että koko alkumatkan Aasiassa netit toimivat huomattavasti paremmin kuin nämä täkäläiset viritykset. Toisaalta täsmälleen sama ongelma meillä oli jenkeissä. Kummallista.

Jos pitäisi matkakohteita jollekin alkaa suositella niin suosittelisin Uutta-Seelantia lämpimästi. Aivan uskomattoman hieno kokemus karavaanarielämineen kaikkineen. Ja täällä on kuitenkin helppo olla ja matkustaa, kun kielimuuri ei hankaloita asioita. Mielellään tulisin uudestaankin. Ei tänne siltikään ehkä minkään parin viikon loman takia viitsi tulla, kun pelkät lennot kestävät melkein vuorokauden suuntaansa. Ilmeisesti kauhean moni muukaan suomalainen ei viitsi, koska eräällä leirintäalueella respan tyttö sanoi, ettei täällä käy suomalaisia ja arveli sen johtuvan siitä, etteivät suomalaiset pidä Uudesta-Seelannista. Ikävä kyllä en tajunnut kysyä montako kertaa kyseinen tyttö on käynyt Suomessa. Veikkaan, että matka on kumpaankin suuntaan yhtä pitkä. Mutta kyllä tuossa lausunnossa vähän perääkin oli. Täällä on nimittäin todella todella paljon muita pohjoismaalaisia ja keski-Eurooppalaisia, mutta suomalaisia olemme nähneet vasta kaksi kertaa (ja niistäkin toinen kertoi asuvansa Australiassa).

Täällä on kyllä kaikki asiat hauskasti päinvastoin kuin kotona. Ensinnäkin pitää  seistä maapallolla pää alaspäin, eikä etelä olekaan hyvä ilmansuunta, koska ilma kylmenee sinne päin mentäessä. Kai nämä sitten varailevat pohjoisenmatkoja etelänmatkojen sijasta. Lisäksi autoa ajetaan väärällä kaistalla ja rattikin on väärällä puolella. Ja täällähän on tietenkin nyt kesä, mistä seuraa, että joulukuu on kesällä, kesäpäivänseisaus joulukuussa, jouluna mennään uimarannalle ja käydään kesäalennusmyynneissä ostoksilla. Mitenköhän nämä paikalliset osaavat elää, kun kaikki menee väärinpäin?

Joulukin tuli tosiaan vietettyä tänä vuonna keskellä helteistä Queenstownia. Kömmin autosta tukka pystyssä joulupäivän aamuna (jolloin täkäläiset viettävät joulunsa) niin naapuriauton setä istui vaununsa edessä uimahousuissa tonttulakki päässä ottamassa aurinkoa. Voitte varmaan kuvitella miten jouluinen tunnelma oli. Vaikka oli meilläkin sentään varpunen jouluaamuna, koska se näyttää olevan lintu, joita on ihan joka puolella maailmaa. Yritimme hakea sitä oikeaa tunnelmaa menemällä joulukirkkoon. Ei siellä ihan suomalaisen joulukirkon harrasta tunnelmaa ollut, mutta olipahan kuitenkin joulukirkko joululauluineen ja jumalanpalveluksineen. Hienoa oli myös se, että kun pappi kysyi moniko kirkossa olijoista on pohjoiselta pallonpuoliskolta niin puolet ihmisistä nosti kätensä ylös. Onhan se aina mukava huomata, että ihmiset kansallisuuteen katsomatta kokoontuvat samaan paikkaan ja saman asian pariin, vaikka sitten 18 000 kilometrin päässä kotoa.

Joulun kunniaksi kävimme katsomassa elokuvissa Hobbittin, joka kai oli ihan ok, vaikka mielestäni siinä olikin juoni korvattu tappelukohtauksilla. Pisti vähän miettimään, että jonkun verran rahaa tuo Taru sormusten herrasta-juttu on tähän maahan jo tuonut. Vaikka jätettäisiin huomiotta elokuvien kuvaamisen työllistävä vaikutus (mikä sekin on aivan valtava) niin lisäksi 6% maahan saapuvista turisteista oli jossain tutkimuksessa maininnut noiden elokuvien olevan yksi suurimmista syistä tulla Uuteen-Seelantiin. Se on n. 160 000 turistia vuodessa ja se taas on aika paljon yhden elokuvatrilogian aikaansaannokseksi. Voisikohan Suomea markkinoida jonkun elokuvan avulla? Suomalaiset elokuvat vaan tuppaavat olemaan vähän synkkiä. Montakohan turistia Kaurismäki pystyisi vetämään Suomeen? Pahat pojat? Häjyt? Ai ei vai?

Ilmat ovat suosineet meitä ihan kohtalaisesti tämän Uuden-Seelannin-osuuden ajan. Lämpötila on täällä oikeastaan kuin Suomessa kesällä, muttei kestänyt kovinkaan kauan huomata, että aurinko on täällä vähän erilainen kuin kotona. Polttaa nimittäin nopeasti ja tehokkaasti, kun tuosta yläpuolelta sattuu puuttumaan otsonikerros. Pohdimme vähän mitenköhän nämä paikalliset pärjäävät täällä, kun tuntuu, että jokainen vastaantuleva turisti on palanut enemmän tai vähemmän (yleensä nimenomaan enemmän) ja UV-säteilyä on täällä kuulemma 40% enemmän kuin samoilla leveysasteilla pohjoisella pallonpuoliskolla. Asia selvisi meille, kun kävimme apteekissa, jossa myytiin aurinkorasvaa suojakertoimella 85. Enkä edes usko, että sen käyttö olisi ylireagointia, kun mekin kuitenkin paloimme viisikymppisestä rasvasta huolimatta. Varmaan kuitenkin täälläkin rannoilla makailee ihmisiä, jotka leikkivät, että SPF 15 on riittävä.

Tero oli taas yhtenä iltana vähän puuhastelemassa rakkaan harrastuksensa parissa. Minä jäin autoon nukkumaan, koska arvelin, etten todellakaan jaksa siinä seurassa istua koko yötä paikallisessa kuppilassa. Terolle tuo vapaailta teki kuitenkin ilmeisen hyvää. Avasin kotiutuvalle miehelleni auton oven, jolloin Tero huusi iloisesti, että "miehesi tuli nyt kotiin". Sen verran kuuluvalla äänellä tuo ilmoitus tuli, että varmaan useampikin nainen leirintäalueella luuli saavansa miehensä baarista kotiin. Yleensähän Terolla on baarista tullessaan tapana selostaa pitkällisesti mitä kaikkea on tapahtunut (oi sitä mielenkiintoisten käänteiden määrää!) ja mitä kukakin on sanonut. Tällä kertaa onneksi vältyin tältä yölliseltä tarinatuokiolta Teron nukahtaessa nopeasti. Tuossa pienessä autossa olikin miellyttävää nukkua kun Tero haiskahti hiukan harrastukselta. Onkohan mahdollista tulla humalaan/saada krapula vain haistelemalla toisen hengitystä? Epäilen, että on.

Tero muuten pohjusti erittäin hienosti tuon humalatilansa ja sitä luonnollisesti seuraavat tapahtumat jo hyvissä ajoin päivällä. Istuskeli auton vieressä 28 asteen lämpötilassa ja pohdiskeli muina miehinä, että taitaakin tulla niin kylmä yö, että täytyy nukkua vaatteet päällä. Piti oikein kysäistä, muistaako Tero yhtään kertaa, jolloin olisi tullut baarista ja muistanut riisua vaatteensa, edes takin. Ei muistanut enkä muista minäkään.

Tero:

Pitteehän se sitten täältäkin jotain kuulumisia kirjoitella. Joulu tuli, oli ja meni lähes huomaamatta. Selkeän eron kyllä huomaa, kun ei kaupoissa soi joululaulut kolmea kuukautta ennen h-hetkeä, eikä uutislähetyksiä täytä sekalaiset arpomiset joulusta, että onkohan sitä lunta tänä jouluna vai ei. Sammakon jaloista ennustavine asiantuntijoineen. Onneksi stressailu siitä, että mitä kaikkea turhaa sitä kenellekkin ostaisi tänä jouluna jäi tälläkin kertaa väliin. Vaikka onhan siinä tietenkin omat hyvätkin puolensa, kun kiertää kauppoja ja yrittää miettiä, että mitä toiset eivät varmastikkaan tarvitse. Maailma on kuitenkin täynnä turhaa tavaraa, jolle tuskin nykyaikana annetaan enää edes tunnearvoa. Hymyillään nätisti, esitetään yllättynyttä ja oven sulkeutuessa heitetään kaappiin odottamaan siirtoa kierrätyshyllylle. Liika positiivisuus on perseestä.

Uskomaton tapa paikallisilla nuorisolla. Tai siis paikallisilla nuorilla (alle 35) miehillä. En itsekkään kannata naisten pukeutumistyyliä "kultaiselta, mutta musiikin osalta helvetilliseltä" 80-luvulta. Luojan kiitos enää ei kauppojen hyllyltä taida löytyäkkään farkkuja, joiden vyötärölinjassa on hikinauhat kainaloita varten. Silti en käsitä miten paikallisen nuorison keskuudessa on ikäänkuin vastareaktiona päätetty roikottaa housuja polvissa ja kalsareita korvissa. Tokihan tähänkin huutoon on paikalliset muotinikkarit vastanneet asentamalla alushousuihin takataskun lompakkoa varten. Sanotaanko, ettei näistä nykynuorista ainakaan hehku sellainen rehellisen, ahkeran ja työtätekevän ihmisen henki. Ryhtikin tuntuu valtaosalta vastaavan lähinnä ongenkoukkua. Veikkaan, ettei kauas mennä vaikka väittäisin samanlaisia kalsarit esillä isin/sossun maksamaan mopoautoon-jengejä liikkuvan suomalaisen nuorison keskelläkin. Sitten maailman suurin ongelma on kuitenkin suomalaisten miesten valkoiset tennissukat ja Hervannan kansallispuku. Ehkäpä suoraselkäisen, mutta alkoholisoituneen kapiaisenkin pitäisi pikkuhiljaa alkaa hyväksymään uuden sukupolven esiintulo, vaikkei sitä ainakaan tietääkseen ole tuottanutkaan, eikä varsinkaan pyytänyt.

Tämä Uusi-Seelanti on kyllä lähes yhtä alkoholimyönteinen yhteiskunta, kuin Suomi oli aikaisemmin. Ehkä jopa myönteisempikin. Kaikissa ruokakaupoissa myydään viiniä sekä olutta. Alkoholimainoksia on vaikka muille jakaa ja kuppilat ovat aivan yleisesti hyväksyttyjä. Varsinaisia viinan myyntiketjujakin on ainakin kolmisen kappaletta ja verkostot peittävät pienetkin kylät. Sanotaanko, että alkoholin läsnäolemisen sekä sen säännöllisen käytön jäljet paistavat kyllä useimpien paikallisten kasvoilta. Ja ilmeisesti paistaa myös allekirjoittaneen kasvoilta. Täällä on nimittäin systeemi, jossa kauppojen kassoilla on vain yksi henkilö joka käy aina tarkistamassa alkoholin ostajan ikävuodet sekä kunnon ja hyväksymässä myynnin. Eli jos esimerkiksi minä menisin ruokaostostemme yhteydessä sujauttamaan Kirsin huomaamatta ostoskoriimme viinilekan, niin viimeistään kassoilla soi hälytyskellot. Paikalle tarvitaan nimittäin kassavääpeli tarkistamaan rehellisen valkoihoisen suomalaisen ikä ja mahdollisen ennakkoon nautitun alkoholin vaikutus ostohetken olotilaan. Viime reissullahan tämä tarkoitti pääsääntöisesti passin kaivamista esiin, sekä nenän koskettamista silmät suljettuina. Tällä kertaa taasen eivät ole juuri päin katsoneet. Ehkä Kirsi sitten kuitenkin näyttäisi täyttävän paikallisten kriteerit, joita vaaditaan alkoholin ostajilta, vaikka sen ympärillä joku hampuusi hermostuneena pyöriikin.

Olen muuten kiinnittänyt samaan asiaan huomiota kuin viime reissullakin. Mielestäni -ja vain omasta mielestäni- paikalliset ihmiset ovat hyvin kaukana ihmisestä, jota minä pitäisin onnellisena. Silti tämä, kuten Suomikin, on kansakuntana erilaisten onnellisuusmittarien kärkimaita. Yleensä kuitenkin niin, että Uusi-Seelanti on ykkösenä ja Suomi kakkosena. Tässä yhteydessä ei tietenkään pitäisi mainita (kuten Suomen mediakin jättää säännöllisesti mainitsematta), että Uuden-Seelannin aselaki on yksi maailman löyhimmistä ja aseita on lähes joka toisella vastaantulijalla. Sehän ei sovi mitenkään yhteen onnellisen maan ja onnellisen kansan kanssa. Erkki Tuomiojalle tiedoksi, että täällä aseet ovat kotona. Eivät häiriintyneiden naisten varastettavina ampumaradoilla. Koska politiikka on luonnollisestikkin yksi lempiaiheistani niin en malta olla ihmettelemättä, että mistäköhän Ekin -jos sallitte lähes sinuttelun- ideologia, että kaikki pitäisi olla jotenkin kollektiivisesti säilötty (ja ehkä jopa omistettu?) onkaan peräisin. Suosittelen vaikka lyhyttä perehtymistä 70- ja 80-luvun politiikkaan ennen seuraavia vaaleja.

Onneksi en punaviinipäissäni eksynyt asiasta juuri kovinkaan kauas. Palataampas siis hieman taakseppäin. Väitän että olen reissuillani nähnyt oikeasti onnellisia ihmisiä. Enkä todellakaan puhu Suomesta, enkä Uudesta-Seelannista. Ihmisiä, joista näkee todella kauas, että ovat onnellisia eivätkä kaipaa sinänsä yhtään mitään. Ovat todellakin tyytyväisiä siihen mitä ovat, keiden kanssa ovat, missä kunnossa ovat ja mitä omistavat. Eivätkä murehdi siitä mistä jäävät "paitsi". Tämäkin tietysti selittyy osiltaan sillä mihin itse törmään sekä elektroniikka- että erotiikkakaupoissa vähän väliä. Kun ei edes tiedä miten paljon on asioita, joita ilman ei voi elää, niin saattaa olla jopa huomattavasti helpompi elää. Toisaalta taasen, kun yrittää vaikka Hervannassa taikka täällä Christchurchissa katsoa ihmisiä ja päätellä miten onnellisia he ovat, niin mikäli tämä onnellisuus on parasta mitä pahoinvoivalla hyvinvointiyhteiskunnalla saadaan aikaan, niin aika pahasti ollaan menossa metsään. Ennemmin taikka myöhemmin.

Olikohan siinä taas viikon politrikkailut?

Leirintäalueet ovat tosiaan olleet täällä eteläsaarellakin melko tyhjinä. Sinänsä aika yllättävää, koska nyt pitäisi olla se täydellinen sesonki. Kelit ovat olleet hieman suosiollisempia tällä reissulla kuin viimeksi. Nyt ei ole satanut edes joka toinen päivä. Joka sinänsä on vallankin mainiosti. Huomenna vietetäänkin sitten uutta vuotta täällä Christchurchissa. Kaupunki, jonka nimeä en osaa edes selvinpäin ääntää. Tämä uusi vuosi tulee olemaan ainakin lähtökohtaisesti hieman rauhallisempi kuin kolme vuotta sitten (kalpeina hiljaa). Enkä toisaalta edes ihmettele miksi.

Kolmen päivän päästä lennetäänkin sitten Tongalle ja tiedossa on reissun toinen maapiste, paljon riippumattoa, sukellusta, snorklausta sekä kirjoja. En oikeastaan malta edes odottaa, että päästään eteenpäin. Jotenkin aivan käsittämätöntä miten voi kesken reissua iskeä jälleen kerran matkakuume. Ehkä se on sitten taas kerran sitä nykyihmisen tyytymättömyyttä? Sama kuin viime vuonna jenkeissä ollessamme. Kun vaan tekee mieli lähteä jonnekkin muualle. Jonnekkin missä kaikki on toisin ja jollain tapaa uutta. Tällä kertaa ajatukseni ovat kuitenkin keskittyneet sopivan matkailualuksen löytämiseen. Vielä se tarkoitukseen sopiva rakkine löydetään, varustellaan ja ajellaan kohti auringon nousua. "Far Away From Home".

Tuli kuitenkin nähtyä tästäkin maasta vähän uusia osia. Nimittäin viime reissulla muistan kiukutelleeni melko pikkutyttömäisesti vastaan, ettemme ajaisi mt Cookin juurelle. Kartalla kun kyseinen reitti näytti kovasti mutkaiselta ja luonnollisesti tässä maassa kun on sitä parempi mitä enemmän saadaan suoralle tielle mahtumaan mutkia. Ajattelin tuolloin, etten jaksa enää lähteä sinnekkin voimaan pahoin ja itkupotkuraivarini toimikin sen verran hyvin, että pojat myöntyivät tahtooni ja jätimme sen väliin. Kirsi taasen ei antanut millään periksi ja näin selvinpäin tie näytti kartallakin jo vähän suoremmalta. Totuus olikin sitten tarua ihmeellisempää. Tästä maasta on nimittäin mahdotonta löytää yhtä paljon, yhtä pitkiä suoria 50km:n matkalla kuin tuo reitti vuoren juurelle. Upea oli. Muistetaan sitten jätkät seuraavaksi käydä sielläkin. Jos ei satu toista pikkutyttöä matkaan.

Kuvitellaampa tilanne, jossa nainen istuu hantin penkillä ja osoittaa sormella kartasta tiettyä kohtaa, jota väittää sijainniksemme. Naisella on apunaan kaksi karttaa sekä navigaattori. Itse muistelet kuitenkin aamulla ennen kolmen tunnin ajomatkaa vilkaisseesi karttaa puolen miljoonan asukkaan kaupungin keskustasta ja tiedät naisen olevan väärässä. Naisen ohjeen mukaan jatkaminen tietäisi yli kolmen tunnin turhaa ajoa. Miten toimit? ... Aivan sama, kyseessä on kompa. Tilanteeseen ei ole yhtään riidatonta vaihtoehtoa. Mikäli ei lasketa sitä, että suostut ajamaan seuraavat kolme tuntia väärään suuntaan. Minä en suostunut.

Meinasin toivottaa jo hyvää uutta vuotta kaikille, mutta empäs malttanutkaan vielä. Kerrataampas hieman kohta mennyttä vuotta. Sehän oli meille isänmaanpuolustajille synkin miesmuistiin. Ajattelin nimittäin vertailla hieman termejä miesmuisti ja kansakunnanmuisti. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että miehet jotka vielä muistavat mitä isänmaamme puolustaminen vaati, eivät enää kauaa ehkä ole muistamassa sitä. Ja ikävä kyllä eivät myöskään ole puolustamassa sitä. Kansakunta taasen unohti heidät jo heti ensimetreillä muistaakseen uudestaan yli 50v kaiken jälkeen, unohtaakseen näemmä hetken päästä uudestaan. Naisten muistista taasen en puhu enää koskaan mitään, kiitos kansanedustaja Annika Lapintien (vas)  Annika 1 ja Annika 2. Tulikohan arvon edustaja hieman ennakoitua? Tulikohan?

Parempaa tulevaa vuotta lähes kaikille!

Ps. Jokohan seuraavaksi pysyttäisiin asiassa?
Pps. Pahoittelen linkkien määrää, suosittelen kuitenkin lukemaan nekin. Ja isä: ne valokuvat on sivun oikeassa laidassa kohdassa "Kuvia reissulta", tuplaklikkaa sitä.

Keskimaa

Tero:

Tulipas taas vietettyä Aasiassakin joku tovi. Mikäli minulta kysytään ja miksei tietenkin kysyttäisi niin ehdottomasti tämä Aasian osuus jäi reissustamme liian lyhyeksi. Osiltaan tietysti lentopassin ja lompakon rajoitukset pakottivat varaamaan lennot sekä Uuteen-Seelantiin, että Nepalista Malesiaan turhan aikaisin. Mutta minkäs teet. Pitää sitten vaan ensi kerralla olla kauemmin. Tiibet oli kyllä ehkä eniten säväyttävin kohde Aasiassa tällä erää. Jotain ihmeellistä on kyllä koko Aasiassa tapahtunut. Eläkeläisturisteja on nimittäin valtavasti. En tiedä olivatko matkakohteemme ja ajankohta tällä kertaa jotenkin erilaiset verrattuna aikaisempiin reissuihin, mutta eläkeläisiä oli todella paljon. Ehkä nuoret (n.35v) ovat löytäneet tiensä jonnekkin muualle nykyään. Vaikkapa kotiin perustamaan perheitä? Myöskin Suomalaiset metallibändit ovat kokeneet selkeän inflaation. Ennen vanhaan maailmassa ei ollut niin pientä kylää, ettei joku paikallinen olisi pitänyt jonkin Suomalaisen metallibändin paitaa päällään (yleensä Children of Bodom). Toisin on nykyään. Nykyään ainut asia mikä muistuttaa Suomesta on lapsilla olevat Angry Birs-paidat ja kaupoissa olevat Angry Birds-karkit. Jotenkin tuntuu, että taas kerran yksi asia lisää, miksi ei ehkä kehtaa mainostaa olevansa Suomesta. Tai ehkä sekin on kuitenkin vain yksi esimerkki nykymaailman menosta, jonka kelkasta olen tietenkin tippunut jo ajat sitten.

Lompakon rajoitteista tulikin mieleeni, että kuten jotkut tietääkin olemme reissussa yhteensä 80e:n päiväbudjetilla. Tästä 80e:sta maksetaan siis ruuat, majoitukset, kulkemiset ja aktiviteetit. Oletin sen riittävän Aasiassa tosi hyvin ja jäävän hieman säästöönkin näitä kalliimpia maita varten, mutta vituiksihan se meni. 6:n viikon jälkeen olimme pakkasella 120 euroa. Ylittäneet siis budjetin 1,5 vuorokaudella. Tokihan tämäkin osaltaan selittyy Langawin visiitillä ja superkalliilla majoituksella, Myanmarin majoituksilla sekä Nepalista Malesiaan lennolla. Kirsillä on niin kovin kallis maku, että maantiellehän tästä vielä joutuu.

Ja niimpäs joutuikin. Nyt olemme siis Uudessa Seelannissa ajelemalla vuokrapakulla ympäri saaria. Oikein reipasta karavaanarielämää siis. Pohjoissaarella emme viettäneet kuin muutaman päivän ja suuntasimme lautalla eteläsaarelle. Täällä tarkoitus onkin sitten viettää vähän kauemmin, kunnes uudenvuoden jälkeen suuntaamme Tongalle.

Nopea analyysi Uudesta Seelannista ei juurikaan poikkea aikaisemman reissun kokemuksista. Helkkarin kallista, mikään ei onnistu ilmaiseksi ja kaikki toimii dollarin/kahden kolikoilla. Maisemat on toki aivan yhtä uskomattomia kuin aikaisemminkin. Muistelen että viime kerralla jätkien kanssa ihmeteltiin, kun kaikkialla varoitettiin turisteja olevan ihan järjettömästi ja kaikki pitäisi varailla etukäteen sun muuta. Silloin kummasteltiin, kun niitä ei oikeasti ollutkaan. Tällä kertaa muita tuntuu olevan vieläkin vähemmän. Leirintäalueet huutaa tyhjyyttään, lautassa tuskin kolmannestakaan ja monet majatalot varsinkin pohjoissaarella ovat myynnissä. Ehkäpä se maailmantalouden kriisi koskettaa sitten tätäkin maata tässä muodossa.

Jotenkin todella ihmeellistä miten paljon vähemmän on kirjoitettavaa maasta, joka on näinkin länsimainen ja varsinkin maasta, jossa on jo aikaisemmin viettänyt 5 viikkoa. Ehkä pitäisi vaan puuhastella harrastuksen parissa enemmän, niin johan luulisi näppäimistön sauhuavan. Nopeusrajoitukset jaksaa täällä kyllä vieläkin ihmetyttävän. Täällä saattaa olla esimerkiksi satasen alueella yhtäkkiä mutka, jonka suositusnopeus on 15km/h. Sanotaanko, että jokusen tilannenopeuden äkillisen uudelleenarviointikohtauksen jälkeen olen taas sopeutunut ns. turistirytmiin ja ajelemaan sellaista sopuisaa eläkeläisvauhtia kuten esimerkiksi isäni Suomessa. Tarkoittaen siis pauttiarallaa 20km/h alle suuriman sallitun. ("joka ei siis tarkoita, että on pakko ajaa niin lujaa!".) Vaikka oikeastihan se tarkoittaakin.

Täällähän muuten normibensa on 91 oktaanista. Siis polttoainetta, jota Suomestakin vielä 80- ja 90-luvun taitteessa sai. Kyseinen polttoainehan on luonnollisesti halvempaa sekä myydä, että valmistaa kuin Suomessa myytävät 95 ja 98. Jotenkin saattaa kuullostaa hieman oudolta, kun Suomessa perusteltiin silloin ja perustellaan vieläkin korkeita oktaanilukemia, sillä että moottorit joutuvat niin koville ja ovat suunniteltu toimimaan korkeammilla oktaaniluvuilla. Sinänsä kyllä kummaa, kun täällä on täysin samanlaiset autot, täysin samanlaiset moottorit ja silti täälläpäin valmistaja suosittaa juurikin tuota 91:stä. Väitän myös todellakin, että täällä moottorit ovat paljon Suomea kovemmalla rasituksella. Sen tietää jokainen joka on ajanut täällä yli 2km matkan. Vähän sama juttu kuin tuo etanolin lisääminen. Kuten aikaisemminkin olen manannut, että muunmuassa Usassa mainostetaan, että etanolin lisääminen alensi polttoainekustannuksia yli 20c. Kuinkahan meille kävi? Ollaan me kapitalistit perkeleitä.

Pönttö punaviiniäkin tuli tietysti ostettua. Täällähän on viinitarhoja vaikka kuinka ja taidetaampa niitä kuskata ihan Suomeenkin asti arvosteltaviksi. Minä taasen tyydyin helpoista helpoimpaan vaihtoehtoon. Nimittäin Country-punaviiniin. Tuo jumalten juoma todettiin jo viime reissulla ehdottomasti hinta-/laatu-/alkoholi-/määrävaihtoehdoiltaan parhaaksi. Ensilasillinen näin kolmen vuoden jälkeen vahvisti senkin tosiasian, että maku ei tosiaan ollut viiniä valittaessa mikään kriteeri. Valitsin tällä kertaa viinin osaltaan myös vanhojen ja - ah, niin rakkaiden- muistojen vuoksi. Vaikkakin olivat perkeleet nostaneet hintaa 3nzd/pönttö ja vieressä olisi ollut myös halvempiakin vaihtoehtoja.

Olen myös huomannut tässä viime aikoina reissuilmapiirin hieman kiristyneen. Sehän on tietysti aivan normaalia tälläisellä vähänkin pidemmällä matkalla. Vaikka ei kyllä silti, muistan nimittäin hyvinkin viettäneeni myös lyhyempiä matkoja, joilla ilmapiiri on muodostunut hyvin "tulehtuneeksi" ja hyvinkin nopeasti. Yleensä tietenkin aivan ilman allekirjoittaneen myötävaikutusta. Silti ajattelin tänäänkin nauttia hieman "kiukuttelun kesto- ja samalla myös kiukuttelun esto-lääkitystä". Tämähän siis kirjaimellisesti tarkoittaa 3l punaviinipönttöä sekä 6-pakkausta kaljaa. Jos niillä ei ilmapiiri parane niin ei sitten millään.

Kirsihän muuten mainitsi tässä yhtenä aamuna, että naamani nykyisellään muistuttaa huomattavan paljon naisen genitaalialueita. Tarkentaen kuvauksen kuitenkin viittaavan lähinnä ajamattomaan karvoitukseeni sekä "pulleahkoihin" poskiini, jotka kuulemma yhdessä muistuttavat hyvin paljon keski-ikäistyneen naisen reisien kohtaamispistettä. Tästähän en luonnollisestikkaan ole ollut millänsäkkään, vaan ajattelin, että kateellisenahan se vaan tuossa irvailee. Kirsillä kun on vielä keski-ikään aikaa. Ja mistä se sitä paitsi edes tietää?

Hyvää joulua uskovaisille ja muutenkin normaaleille, hyvää hanukkaa juutalaisille sekä hyvää keskitalvenjuhlaa pakanoille. Jos joku jäi vielä ilman niin pahoittelen. Se oli 
tarkoituskin.

Kirsi:

Aasia on jätetty taakse ja ilmeisesti ihan hyvään aikaan, kun maiseman vaihto tuntuu erittäinkin mukavalta. Jäihän noista reissun ensimmäisistä kuudesta viikosta kai jotain käteenkin, kun olemme tavanneet todella paljon uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, nauttineet auringosta ja vaihtaneet nahkamme kertaalleen, palelleet hotellihuoneissa, joihin kukaan ei ole keksinyt laittaa lämmitystä ja nauttineet paikoin jopa naurettavan edullisesta hintatasosta. Kampaajakäynti Myanmarissa maksoi 1,5e, taksikyydit 1-3e ja n. 6 kilon kokonainen kala ravintolassa 8e. Malesia oli näistä meidän maista selkeästi kallein eikä sitäkään suomalaisen näkökulmasta hinnoilla ollut pilattu. (Takseista tulikin mieleeni, että miksiköhän Suomessa taksien pitää olla niitä kaikkein uusimpia autoja liikenteessä. Aasiassa ajellaan jollain 80-luvun Nissanilla ja hyvin kulkee. Onko se nyt todellakin niin, että suomalaiset ovat niin hienoa väkeä, etteivät voi mitenkään istua autoon, joka ei ole max. 2 vuotta vanha Mersu?) Ajoittain tietenkin olin paikallisten kanssa hiukan eri mieltä hygieniasta, syömäkelpoisesta ruuasta ja siitä mikä on normaalia käytöstä. Voin myöskin vannoa, etten mene enää koskaan kiinalaiseen junaan (ainakaan jos matka kestää yli 6 tuntia) tai syö nuudeita tai jakin lihaa. Kaikesta huolimatta jälkikäteen ei tunnu, että mikään olisi ollut ylitsepääsemättömän sietämätöntä.

 

Paitsi intialaiset ihmiset. Sen verran kävivät hermoille, että ihan lähiaikoina niiden ei tarvitse odotella minua käymään Intiaan. Meinasin vielä Aasian-osuuden viime metreillä menettää hermoni aivan täysin. Aikani katselin, kun eräs intialaisheppu yritti kiilata lentokentän lähtöselvitysjonossa eteenpäin vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Lopulta oli onnistunut etuilemaan sen verran, että päätyi seisomaan minun taakseni ja alkoi änkeä kärrynsä kanssa "vaivihkaa" ohi. Ilmeisesti osaan olla melko uhkaava silloinkin, kun kuulija ei puhu kanssani samaa kieltä, koska sain kaverin perääntymään antamalla suomeksi napakan kaksisanaisen palautteen kyseisestä toiminnasta. Mies tajusi oman parhaansa ja pysytteli loppujonotuksen ajan kiltisti takanani. Vähemmästäkin on nälkäinen ja väsynyt suomalaisnainen joskus raivostunut (en tietenkään minä, mutta muut). Juuri kun luulin, että kyseinen mies oli tylyin intialainen koskaan niin keski-ikäinen intialaisrouva luotsasi ravintolan jonossa kaksi lastansa kymmenmetrisen jonon kärkeen ja suoraan tiskille. Hyvähän se tietenkin on, että käytöstavat, tai tässä tapauksessa ennemminkin niiden puute, opetetaan lapsille jo pienenä. Ymmärrän, että olen suorastaan liiallisen rakastunut järjestäytyneeseen jonottamiseen, mutta mielestäni on realistista odottaa, että jokainen voi jonottaa vuoroaan ellei kyseessä ole nälkäkuoleman kaltainen hätätilanne, mikä intialaisperheen ulkomuodosta päätellen ei ollut lähelläkään. Joten kun puhun ystävällisistä aasialaisista ihmisistä niin en todellakaan tarkoita intialaisia.

Vaikkei Aasia ollutkaan lainkaan niin kauhea paikka kuin Teron jutuista etukäteen luulin, niin Uuteen-Seelantiin saapuminen oli silti melkoinen nautinto. Ensinnäkin aloin taas ymmärtää englantia mikä helpottaa oloa huomattavasti. Samaan aikaan Tero lakkasi ymmärtämästä englantia. Teron aivot on ilmeisesti viritetty ymmärtämään sujuvasti vain aasianenglantia. Uudessa-Seelannissa on joka tapauksessa kaikki vähän paremmin (eli enemmän suomalaisen kaltaista eli Teron mielestä tylsempää) kuin Aasiassa. Ihan ensimmäiseksi täällä kuitenkin huomasi miten paljon nauttii siitä, että ihmisiä on todella vähän ja joka paikassa on hiljaista. (Aasiassahan ihmisillä on liikenteessä sellainen miellyttävä tapa, että torvea soitetaan ihan koko ajan, ihan vain ilmoitusluontoisesti, että täältä tullaan.) Huomaa taas olevansa ihan oikea suomalainen, kun nauttii siitä, että pääsee mahdollisimman keskelle metsää olemaan puhumatta kenellekään. Täällä on sitä paitsi mielestäni oikeassa suhteessa ihmisiä ja eläimiä. Ihmisiä on reilu 4 miljoonaa, lampaita 40 miljoonaa ja lehmiä ilmeisesti suunnilleen sama määrä. Valitettavasti eläimet eivät kylläkään ole minusta läheskään niin kiinnostuneita kuin minä niistä, eikä yksikään halua tehdä tuttavuutta kanssani. Sen kerran kun ollaan maassa, jossa Tero antaisi minun silittää eläimiä.

Luontohan täällä on aivan omaa luokkaansa, sitä eivät mitkään sanat riitä kuvailemaan. Kun samassa maassa on sademetsää, mäntymetsää, hyvin suomalaisen näköistä peltoa, skotlantilaisen näköisiä nummia, vihreää ja vähän karumpaakin vuoristoa, jäätikköä, järviä ja hiekkarantoja niin alkaa tuntua, että Uusi-Seelanti on todella ollut paikalla kun luonnon monimuotoisuutta ja maisemia on jaettu. On täällä tietenkin myös vähän siistimpää kuin Aasiassa, kun roskat laitetaan roskikseen sen sijaan, että ne kipattaisiin takapihalle kasaan, jonka joku ehkä hakee joskus pois, jos muistaa eli useimmiten ei.

Uuden-Seelannin-osuudenhan vietämme oikein perinteistä karavaanarielämää. Mukavan rentoa touhua, mutta mikä parasta niin ruokahuolto pelaa kuin unelma nyt kun tarjolla on kunnollisia ruokakauppoja ja ruuat voi tehdä itse. Ei tarvitse syödä nuudeleita eikä kukaan tyrkytä aamiaiseksi vain toiselta puolelta paistettua kananmunaa, koska "meillä ei ole molemmin puolin paistettuja" (suora lainaus myanmarlaiselta tarjoilijalta). Kun on kuusi viikkoa syönyt kaikki ateriansa ravintolassa niin peruna maistuu ihan yllättävän hyvältä. Leirintäalueilla olemme olleet hyvin suomalaisesti omissa oloissamme. Hauska huomata, että kun britit, hollantilaiset ja muut hölmöt hakeutuvat toistensa seuraan puhumaan mukavia niin me lähestymme tilannetta pikemminkin "ei varmaan puhuta kenellekään ja jos joku kysyy jotain niin ei vastata"-asenteella. Ei niin, etteikö meitä kiinnostaisi. Olemme tietenkin hyvin perillä siitä mistä kukakin tulee, mitä kukakin syö ja minkä hintaisilla lennoilla tänne on päässyt. Kyllähän nyt sen verran täytyy muiden keskusteluja kuunnella, muttei kuitenkaan missään nimessä puhua kenellekään mitään. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä myöntää, että vaikka emme suoranaisesti tunge jutulle kenenkään kanssa niin useamman kerran olemme jo saaneet selostaa matkasuunnitelmiamme milloin kenellekin.

Paikallisten tapa kommunikoida on hauska sillä samalla tavalla kuin jenkeissäkin. Kaikki on "wonderful", "darling" ja "fantastic" ja näitä ja vastaavia sanoja viljellään puheessa ihan koko ajan. Kun saa vaihtorahat kaupassa takaisin niin ihan kelpo vastaus on "Lovely. Thank you!" Oletteko koskaan kuulleet jonkun Suomessa ottavan vaihtorahat vastaan ja sanovan "Ihanaa, kiitos paljon!" sen sijaan, että olisi vain murahtanut jotain, jonka kassahenkilö tietää tarkoittavan joko kiitos tai hei? Jotenkin ei oikein taivu suomalaisen suuhun tämä ylisanojen käyttö, joten meille Teron kanssa kaikki on "ihan jees" paitsi silloin kun kaikki on "ihan paskaa".

Sehän täällä Uudessa-Seelannissa tietenkin on, että kun kaikki on niin samanlaista kuin kotona niin ei samalla tavalla pääse ihmettelemään hauskoja ja kummallisia kulttuurieroja. Sen verran olen kuitenkin ihmetellyt, että olen urakoinut merkittävän ja kiinnostavan tutkimuksen parissa. Selvitin nimittäin lähes ensitöikseni pitääkö paikkaansa, että vesi kiertää täällä päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa mennessään viemäristä alas. Ja kyllä se kiertää. Ihmeellistä. Olen myös odotellut milloin veri menee pahasti päähän nyt kun olemme kuitenkin koko ajan maapallolla pää alaspäin, mutta vielä siitä ei ole ollut ainakaan suurempia viitteitä. Tero tosin ryöhtäilee täällä aika paljon aiempaa enemmän, joten ehkä ilma on asennosta johtuen alkanut poistua Teron elimistöstä toista reittiä kuin normaalisti.

Nauratti muuten vähän, kun siirryimme lautalla pohjois-saarelta etelä-saarelle ja vaikka merenkäynti ei ollut erikoisen kova niin Tero kärsi taas matkapahoinvoinnista. Siis autolautalla, joka hädintuskin keinui kevyiden laineiden liplattaessa lautan kylkiin. Silti Tero on ajoittain kovastikin ostamassa meille purjevenettä. Siis meille, joista toinen voi pahoin, jos joutuu auton kanssa ajamaan hidastetöyssyn yli ja toisen kärsivällisyys loppuu suunnilleen heti, kun kulkuneuvo liikkuu hitaammin kuin täysillä. Ehkä yritän vielä saada Teron harkitsemaan tätä purjeveneideaa uudemman kerran.

Kun odottelimme lentoa Hong Kongista Aucklandiin minua alkoi taas epäilyttämään lentäminen. Miten on mahdollista, että valtavan kokoinen rautamötikkä pysyy ilmassa? (Ja itseasiassa, kun asiaa oikein miettii niin miten on mahdollista, että sellaiset rautamötikät kuin laivat pysyvät pinnalla?) Niinpä halusin taas käydä Teron kanssa keskustelun lentokoneen toiminnasta ja aerodynamiikasta. Yllättävää kyllä, lentokonemekaanikon pinna alkaa kiristyä hyvinkin nopeasti, kun jokaista vastausta seuraa uusi kysymys "miksi?" tai "miten niin muka?" Eikä muuten kannata viimeistellä 15 minuutin keskustelua sanomalla, että "sä et taida tietää kovinkaan paljon lentokoneista". Olin aistivinani, että se ärsytti Teroa vähäsen.

Siirtomaaherrat

Kirsi:

Tulipahan sitten Myanmariakin nähtyä. Lyhyesti tosin, koska reissuaikataulusta ei nyt irronnut sinne kuin viikko. Uudestaan on tultava. Seuraavalla kerralla täytyy vaan varata enemmän aikaa ja rahaa, koska nähtäväähän Myanmarissa riittää, mutta pitkien välimatkojen ja huonokuntoisten teiden takia täällä mennään hitaasti bussilla tai suht kalliisti lentämällä. Oli meillä kuitenkin sen verran aikaa, että ehdimme käydä katsomassa millaisia nämä täkäläiset paljon kehutut rannat ovat.

Tavallaan on hauskaa, että paikallista joukkoliikennettä käyttäessä ei koskaan etukäteen tiedä mitä on odotettavissa ja vielä hauskempaa on, että vaikkei odottaisi juuri mitään niin ne vähätkin odotukset onnistutaan alittamaan. Turha esimerkiksi luulla, että kaikille matkustajille olisi pitkänmatkanbussissa penkki. Ei ole, mutta sehän ei ole ongelma, koska onhan olemassa muovijakkaroita (sellaisia samanlaisia 30 senttiä korkeita, joita Suomessa on leikkimökeissä), joita voi tuupata käytävän täyteen. Siinä on sitten aikuisten ihmisten mukava matkustaa 6 tuntia polvet suussa ja mätkähtää edessä olevalla jakkaralla istuvan selkään jokaisessa äkkijarrutuksessa. Kun matkustajat on lastattu kyytiin niin ilmastointi laitetaan täysille (ja täysillä se pysyy siinäkin vaiheessa kun turistit tunkevat bussin ikkunaverhoa puhallinräppänöiden tukkeeksi) ja tunnelman luomiseksi aletaan näyttää tv:stä vuorotellen paikallista saippuaoopperaa ja karaokevideoita, 80 desibelin äänenvoimakkuudella. Kun käytäväjakkaralla istuva vierustoveri vielä viimeistelee tunnelman oksentelemalla muovipussiin niin alkaa kummasti tulla ikävä VR:ää, siitäkin huolimatta, että sekin yleensä alittaa odotukset.

Kyllä epämukavastikin kuitenkin perille pääsee. Ngwe Saungiin saapuminen olikin hieno kokemus. Katsoimme etukäteen netistä pari hotellia, joihin voisi majoittua ja Tero oli sitä mieltä, että otamme bussiasemalta taksin, kierrämme hotellit läpi ja valitsemme parhaan. Paitsi, että koko kylässä ei ole autoja, takseja eikä bussiasemaa. Kävellä ei silti tarvinnut, koska paikallisen taksin virkaa toimittavat polkupyörät, joiden sivuun on laitettu kahdenistuttava penkki. Sellaisen kyytiin vaan niin kyllä paikallinen setä polkee turistin hotellille edulliseen 0,8 euron hintaan. Vähän jouduin kakistelemaan ennen kuin rohkenin kyytiin. Tuli nimittäin vähän siirtomaaherraolo, kun istuskeli reteänä kyydissä kun paikallinen mies polki 30 asteen helteessä, etenkin kun paikallinen mies painaa n. 30 kiloa vähemmän kuin länsimaalainen nainen. (Tällä siis tarkoitan, että paikallinen mies on laiha, en suinkaan että länsimaalainen nainen olisi lihava vaikka sitäkin kyllä sattuu.) Välillä oikein hävetti, kun paikallisten palvelualttius oli niin yltiöpäistä, mutta ehkä parempi kuitenkin vain nieleskellä ja antaa hössöttää, kun tienaavat kuitenkin sillä hössötyksellä perheelleen ruokarahat.

Ngwe Saung oli melko uskomaton kokemus. Luonnontilassa olevaa rantaa on 18km ja kun turisteja tulee ja lähtee n. 10 päivässä niin mistään turistirysästä ei todellakaan voi puhua. Harvemmin pääsee osalliseksi tuollaisen pikkukylän elämää. Kylän läpi kulki kolme hiekkatietä, joiden varrella paikalliset asuivat ja pyörittivät siinä sivussa muutamaa kauppaa ja ravintolaa. Talot on turistiystävällisesti rakennettu niin, että niistä yleensä puuttuu kadunpuoleinen seinä (koska sillähän ei mitään tee), joten kylillä kävellessä voi katsella mitä paikalliset kodeissaan touhuavat. Siellähän ne makailevat lattialla (koska huonekaluillakaan ei tee mitään) katselemassa tv:tä ja päivystävät samalla josko joku tulisi asiakkaaksi "eteiseen" kyhättyyn parturiin (johon tietenkin menimme) tai kioskiin. Ruokapuolikin on varsin luonnonläheisesti järjestetty. Joka päivä kylän miehet käyvät talkoohengessä vetämässä pari verkollista kalaa merestä, omalta maalta saa vihanneksia ja monilla on pihassa sika ja muutama kana. Niillähän jo pärjääkin. Ei nimittäin näy kaupassa kovinkaan paljon tuontiruokaa. Länsimaalaisen silmäänhän paikallisten elämä voi näyttää silkalta puutteelta ja kurjuudelta, mutta kummallisen tyytyväiseltä ne silti vaikuttavat. Eikö olekin ihmeellistä, että joku voi olla onnellinen, vaikkei kaikki aika menekään työssä käymiseen, rahan perässä juoksemiseen ja kalliiden tavaroiden ostelemiseen? Sen verran tuo alkeellinen elämä heijastuu hotelleihinkin, että lämmintä vettä meillä ei ole käytettävissä ja sähköä tässä kylässä on tarjolla ilta kuuden ja aamu kuuden välillä. Tämä kaikki on kuitenkin pientä siihen verrattuna, ettei täällä myydä suklaata. Jotenkin uskomatonta, että maailmassa elää naisia, jotka eivät koskaan syö suklaata. Millaistakohan sellainen elämä on? Asia, josta en todellakaan aio ottaa selvää.

Kyläläiset ovat myös aivan järjettömän ystävällisiä ja jokainen haluaa jutella meille juuri niin paljon kuin kielitaito antaa myöden. Kaikkia tuntuu kiinnostavan mistä olemme kotoisin, mikä oli kivaa kunnes eräs ravintoloitsija pohti, että emme ainakaan Saksasta tai Ranskasta ole, kun olemme näin kummallisen näköisiä ja puolitti samalla tippinsä. Mukava kuitenkin huomata, että täälläkin tiedetään Suomesta sentään jotain. Yksi taksikuski tiesi, että Suomi on kauniiden huonekalujen ja matkapuhelinten maa (missä saattoi hiukan mennä naapurimaan kanssa sekaisin, mutta puolet oikein kuitenkin) ja toinen osasi heti tokaista, että "so you drink vodka". Kuski kertoi olleensa 90-luvulla Porissa (voi raukkaa). En kysynyt syytä vierailuun, mutta veikkaan, että on saattanut silloin saada omakohtaista kokemusta tuosta vodkan juomisesta. Eikä siinäkään vissiin mitään, että suomalaiset juovat vodkaa, mutta kuski tuntui olevan enemmän huolissaan siitä, kun ei juoda viskiä lainkaan. Olisi varmaan pitänyt kertoa, ettei ole syytä huoleen, koska olen nähnyt sitäkin tapahtuvan kiitettävän paljon.

Ngwe Saungiin verrattuna Yangoon oli tylsä aasialainen suurkaupunki, josta jäi eniten mieleen hostelli, jonka ylihintaisessa huoneessa jouduin nukkumaan yhden yön. Matkan hirveimmät majoitukset-listalla kyseinen huone pääsee heittämällä sijalle kaksi (Tiibetin viimeisen majoituksen pitäessä edelleen ykkössijaa). Huone olisi saattanut olla jotenkin siedettävä, mutta kylpyhuone ei ollut mitenkään. Ajattelin kuitenkin, että pystyn selättämään kammottavan kylppärin näyttämällä sille hiukan suomalaista desinfiointiliinaa, mutta urakkaan ryhdyttyäni huomasin, ettei mitään ole tehtävissä. Viimeinen pisara oli kun huomasin seinässä halkaisijaltaan n. puolen metrin kokoisen reiän, joka mielestäni ei voinut olla mikään muu kuin puolimetristen rottien kulkuväylä. Pakenin paniikissa paikalta ja lähetin Teron rätin kanssa desinfioimaan paikkoja. Nähtyään vessanpytyn likaisen istuinrenkaan ja minun saatua itkupotkuraivarin jopa Tero oli sitä mieltä, että hotellia on vaihdettava. Majoituksen löytäminen Yangonissa klo 21 on kuitenkin enemmän kuin hankalaa, joten jouduin taipumaan siihen, että nukumme yhden yön yhdessä rottien kanssa. Hyvinhän se kuitenkin meni kun iltasuihkussa pakotin Teron vahtimaan, ettei seinästä hyökkää rotta niskaan ja yöllä jätimme valot palamaan torakoiden ja muiden vastaavien varalta. Kun olin ensin kiihtynyt huoneen hinta-laatusuhteen takia nollasta sataan niin ajattelin, että annan ainakin palautetta respaan. Turhaan. Respan kaveri ei nimittäin osannut tälläisessä ongelmatilanteessa sanaakaan englantia. Erikoista sinänsä kun sama kaveri kuitenkin puolta tuntia aiemmin kirjasi meidät sisään hotelliin melkoisen hyvällä englannilla.

Tuo kieliasia onkin täällä mielenkiintoinen. Ihan turha nimittäin lähteä Aasiaan ja kuvitella, että täällä pärjää kun on kirjoittanut ylppäreissä englannista E:n. Ei pärjää. Paikalliset eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon enkä minä ymmärrä sanaakaan siitä mitä ne sanovat, vaikka tiettävästi molemmat kommunikoivat englanniksi. Tero sen sijaan pärjää palikkaenglannillaan loistavasti ja kaikki ymmärtävät mitä toinen sanoi (paitsi minä, minulle pitää myöhemmin tulkata). Jotta täällä saa asiansa ymmärretyksi niin pitää osata muodostaa lauseita, joissa on kaksi sanaa englanniksi ja loppu viitottuna. Vähän meinaa mennä hermot. Ihmettelen vaan minkä takia olen opiskellut englantiakin kuusi vuotta, kun näköjään 6 kk olisi ollut oikeampi aika.

Kävimme Yangonissa tutustumassa paikalliseen postiin, joka on ilmeisesti koko kaupungin ainoa paikka, josta saa postikortteja. Siellähän paiskittiin hommia ihan kuin valtion laitoksissa yleensäkin. Varsin suuressa hallissa oli 20 ns. yhden pysähdyksen tiskiä, joissa saa hoidettua kaikki asiat kerralla. Periaatteessa. Yhdenkään tiskin takana ei ollut työntekijää, mutta senhän ymmärtää, koska eihän ole mitään järkeä hoitaa asiakkaan KAIKKIA huolia, jos voi hoitaa vain yhden ja passittaa asiakkaan sitten seuraavalle tiskille. Meitä palloteltiin kerroksesta toiseen ja luukulta toiselle muutaman kerran, kunnes lopulta löysimme hallin perimmäisestä nurkasta jonkun, joka tiesi postimerkeistä vähäsen, muttei ollut erikoisen innostunut myymään niitä. Lisäksi huomasin, että 90% paikan työntekijöistä oli samaan aikaan ruokatauolla eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään ja siinä vaiheessa tuli kyllä merkillisen nostalginen olo ja ikävä omia postivuosia. Se oli hienoa aikaa.
 
Malarialääkityksen aloittamiseenkin oli taivuttava vaikka yritimme selvitä Aasiasta ilman sitä. Suurella lääketieteen- ja tartuntatautien tuntemuksellamme arvioimme, ettei malariariski täällä päin ole kovin suuri, mutta maaseudulla ollessa arvio alkoi vähän epäilyttämään. Etenkin kun bungalow-majoituksemme ei ole kovinkaan tiivis ja meillä on jokunen kärpänen ja Teron paukamista päätellen myös muutama hyttynen huonekavereina. Lisäksi totesimme, että jos joskus on typerä olo niin mahdollisesti silloin, kun makaa paikallisessa sairaalassa sairastamassa malariaa, vaikka rinkassa on estolääkitystä koko reissun tarpeiksi. Nyt sitten vain odotellaan millaisia sivuoireita meille kyseisestä lääkkeestä tulee. Vähän tuntuu, että Terolle on melko vakavia oireita alkanut jo tullakin. Muutakaan selitystä en keksinyt sille, että kaatoi yhtenä aamuna puoli pulloa kaljaa viemäriin, kun ei edellisenä iltana ollut millään jaksanut juoda sitä loppuun. En usko, että niin on käynyt koskaan ennen. Pitää vissiin pistää mies pysyvästi estolääkitykselle.

Tero:

Olenkin aina ihmetellyt miksi niin harvat lentokoneet on keltaisia. Nyt tiedän. Ollessamme Langkawin kentällä odottelemassa siirtolentoa Kuala Lumpurin kautta Yangoniin, rullaili terminaalin ohitse Expedian mainoksilla maalattu AirAsian lentokone. Tämän jälkeen kuuntelin valtavasti perusteluja, että miten ihmeessä kukaan voisi lentää tuollaisella. Se on niin epäilyttävän värinen. Eikä tulisi kuulemma mieleenkään astua jalallakaan moiseen kapistukseen. Tuon väriset lentokoneet kun ei taivaalla pysy. Luonnollisestihan kyseessä oli juurikin meidän kone. Kerroin sitten Kirsille, että nyt olisi vaihtoehtoina, että jää loppureissuksi Langkawille taikka lähtee tuolla epäilyttävällä koneella kanssani Myanmariin. Hetken se sitä jo epäuskoisesti pohtikin, vaikka kuinka koitin selittää ettei lentokoneen väri vaikuta aerodynamiikkaan. Onneksi kyseessä ei ollut Finnairin Marimekko-kone. Oltaisiin varmasti molemmat vieläkin Langkawilla.

Sitten Myanmariin. Täällä on kaikki vähän erilaista. Siis erilaisempaa kuin muualla kaakkois-Aasiassa. Jotkut on todella hienoja juttuja ja toiset vähemmän hienoja. Täällä muun muassa miehet käyttävät hameita. Näin tottumattomalle se on vähemmän hieno asia. Kyseessä ei siis ole mikään Skotlannissa käytettävän kiltin veroinen turistien naurattamisvaate, vaan vaate jota 95% miehistä käyttää joka päivä. Eipä silti, onhan se varmasti ihan mukava tälläisellä helteellä, varsinkin jos alusasu on mallia "kommando". Tätä hametta käytetään myös koululaisten koulupuvuissa. Sekin on tietysti hienoa, kun ei tarvitse tehdä tytöille ja pojille erilaisia vaatteita. Täältäköhän länsinaapurimme on ottanut mallia siitä utopistisesta yhteiskuntamallista, jossa sukupuolilla ei ole eroa? Noh onneksi täällä kuitenkin hameesta ja satunnaisista kynsilakoista huolimatta mies on kuitenkin aina mies. Toisin kuin nämä tasa-arvointoilijapellet haluavat maailmaamme muutettavan.

Tasa-arvosta -sen toteutumisesta ja toteutumattomuudesta- voisikin kirjoittaa tosiaan vaikka useammankin blogitekstin, mutta jätetäämpä nyt lähestyvän joulun kunniaksi vasemmistopolitiikan arvostelu hieman vähemmälle.

Tosiaan täällä kyllä valkoista heteromiestä arvostetaan. Mikäli ruokaillessa kärpäset sattuvat kiusaamaan niin eipä aikaakaan kuin tarjoilija-Pepe tulee hätistelemään niitä pois. Itse ei oikeastaan tarvitse keskittyä kuin olemiseen ja nauttimiseen. Mikäli sattuu vahingossa olemaan auringossa, niin viuhka-Pepe tulee äkkiä viuhkoineen viilentämään paahtuvaa siirtomaaherraa. Riksalla ajelu on tietenkin jo hyvin tuttua puuhaa. Senkun istuskelee kyydissä vaan ja välillä osoittelee riksa-Pepelle suuntaa, että mihin päin pitäisi polkea. Vatsa täynnä kävely kun on todella vaarallista. Hienoa huomata, että täällä kristittyäkin kohdellaan ihmisenä. Toisin kuin Suomessa.

Liikenne on täällä jotenkin aika ainutlaatuista. Autot itsessään ovat Brittiläisten peruilta tietenkin varustettu oikeanpuoleisella ohjaussysteemillä. Liikenne taasen tänä päivänä onkin sitten kuten meillä Suomessa. Eli täällä ajellaan käytännössä hanttimiehet keskiviivan päällä lähes koko ajan. Eipä se silti tunnu paikallisia haittaavan, mutta vähän kyllä oudoksuttaisi lähteä itse ajelemaan. Täällä on siis kaikki autot kuten Suomessa postiautot, mutta valitettavasti en ehtinyt ottamaan selvää, että onko paikalliset postiautot sitten taas kuten meidän normiautot.

Pääkaupungissa Yangonissa ei muuten ole ollenkaan skoottereita eikä mopoja. Tämäkin kuullostaa tietysti hiukan oudolta lähes 4,5 miljoonan asukkaan aasialaiskaupungissa. Asiaan on kuitenkin erittäin hyvä selitys. Eräs armeijan korkea-arvoinen virkamies oli ollut aamutuimaan liikenteessä omalla arvokkaalla autollaan, kunnes joku paikallinen mopo-Pepe oli kajauttanut skootterillaan upseerin Passatista etulokasuojan lommolle. Tästähän upseeri-Pepe kimmastui ja kielsi mokomat kaksipyöräiset kaupungista kokonaan. Sen jälkeen mopo-Pepet joutuivat vaihtamaan bussi-Pepen taikka taksi-Pepen asiakkaiksi ja nyt liikenne on tietenkin aivan tukossa. Saattaa se tosiaan olla, että mikäli yrittää korvata miljoona mopoa autoilla, niin jossain vaiheessa tulee hieman ahdasta. En tosiaan ole ihan varma, että kummalla sitten loppuviimeksi lähti mopo pahemmin käsistä.

Kännykät täällä on tosiaan aivan mykkinä koko ajan, mutta netti on mielestämme ihan käyttökelpoinen. Ympäri internettiä ja matkaopaskirjoissa aina valitetaan kun täällä internet on niin hidas, että järki menee. Ei pääse kaikille sivuille ja ehtii käymään tupakilla ennen kuin Googlekaan aukeaa. Osaltaan tietysti tottakin, tai riippuu tietysti tupakan pituudesta. Menihän Uunoltakin arviolta kolmisen tuntia "tupakoidessa". Oikeasti taasen tuntuu, että ihmiset ovat jälleen kerran hieman unohtaneet miten ajat olivat ennen. Jokainen 28/56:lla modeemilla surffanut tietää, millaista on kun netti on oikeasti hidas. Täällä se ei ole sitä. Tuskin tämäkään nyt ihan megan laajakaistalle pärjää, mutta hidas se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole.

Luonnollisesti tästä disinformaatiosta suivaantuneena tein yhteydelle koko www-historian rankimman testin. Testin, joka saa jokaisen laajakaistaoperaattorin edustajan hikoilemaan ja näkemään painajaisia. Testin, joka hikoiluttaa koodareita ympäri maailmaa. Testin, josta vain rohkeimmat uskaltavat unelmoida valokuitupiireissä. Kyllä, minä tein sen ja sain auki MTV3:n etusivun. Sen enempään ei mikään yhteys voi tässä maailmassa pystyä.

Operaattorista tulikin mieleeni käyntikortit. Ne ovat täällä Myanmarissa tosi kovia juttuja. Mies ei ole yhtään mitään, ellei sillä ole käyntikortteja. Täällä niitä on ihan jokaisella ja jaettavaksi ihan jokaiselle. Eikä sinänsä niin väliä onko kyseisessä kortissa mitään yhteystietoja, onko siinä tekstiä ollenkaan taikka onko kyseinen kortti välttämättä edes antajan. Se on täysin epäolennaista. Pääasia että jokaisella on käyntikortti, jonka voi sitten tarpeen vaatiessa taikka vaatimatta toiselle antaa. Vähän kuten vanhan kunnon Radiolinjan ja Telen aikaan. Silloin kun avasi kännykkäliittymän niin aina puski postiluukusta 500kpl käyntikortteja, joita voisi sitten jakaa ympäriinsä. Se oli hienoa ja varsin tärkeää aikaa.

En muuten tiennyt, että puolimetriset rotat osaavat tirskahtaa kuten yläasteikäiset tytöt jonkun puhuessa poikien genitaalialueista. Olin nimittäin tuossa meidän ensimmäisessä majoituksessa laskemassa ns. suoliterveisiä paikalliseen viemäriin. Siinä sitten tietysti varsin asiaankuuluvasti mukana kulkeutuu useampikin ilmamolekyyli, joiden paine muuttuu olennaisesti ulospurkauksen aikana. Tästähän yleensä aiheutuu hieman ääntä ja toisiaan tästä aiheutuu aivan valtavasti ääntä. Nyt raotin luukkua kovin varovaisesti, koska en voinut olla varma paikallisten wc-istuimien takaseinien kestävyydestä. Luonnollisesti ilma kulkeutuu pienemmästä raosta kuin itse terveiset, joten seurauksena olikin varsin miehekäs ja täysin kontrolloimaton leijonan karjuntaa muistuttava "rouhaisu".

Noin sadasosasekunti tapahtuman jälkeen kuulin pääni yläpuolelta edellä mainitun tirskahduksen. Luonnollisesti löin luukun samantien kiinni ja aloin tarkemmin kuuntelemaan mistä kyseinen ääni oli lähtöisin. Hylkäsin kuitenkin Kirsin teorian pääni yläpuolella olevasta puolen metrin reiästä, jota pitkin rotat raahasivat viattomia matkalaisia pesäänsä syötäväksi. Lähinnä siksi, että oletin rottien näkevän pimeässä, enkä tiennyt niiden tarvitsevan sähkövaloa. Saatika niiden sitten kuitenkaan tirskuvan kuten pikkutytöt.

Tämän jälkeen päätin varmistaa, että olin kuullut ihan oikein. Tällä kertaa jännitys ilmeisesti lisäsi adrenaliinia veressäni sen verran, että onnistuin kontrolloimaan suoleni hieman paremmin. Tuloksena kuitenkin lähes ensimmäistä rykäisyä vastaava meteli ja täysin samanlainen tirskahdus. Aikani ihmeteltyäni totesin pääni yläpuolella olevan reiän johtavan suoraan naapurihuoneiston pesuhuoneeseen, jossa joku toinen henkilö oli parasta aikaa vastaavilla asioilla. Tirskahduksista päätellen nainen, mutta nykyaikanahan kenestäkään ei voi enää olla varma.

Kävimme sitten naapurin kanssa sanattoman vuoropuhelun jossa minä hoidin keskustelun tahtomattani alapäästä ja hän tahtomattaan yläpäästä. Tätä vuoropuhelua jatkui jokusen laukauksen verran, kunnes kuulin naapurin lähtevän vessasta ja päästin "terveiset" valloilleen. Itsehän en luonnollisestikkaan tuossa vaiheessa olisi enää kyennyt toimitustani keskeyttämään. Enkä edes hillitsemään. Toimitus oli jo liian pitkällä. Jälkeenpäin ajatellen koin ehkä naapurin kanssa jotain täysin ainutlaatuista. Olihan kyseessä kuitenkin hyvin intiimi vuoropuhelu, joka päättyi suunnattomasta helpotuksesta äärimmäiseen raukeuteen.Veikkaan, että naapurikin ajatteli samoin.

Myanmar on kyllä oikeasti hieno ja tosiaankin vähän erilainen paikka. Harmittaa aivan järjettömästi, ettemme voi jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Omat vaikeutensa tänne matkustamisessa tietenkin on (esim. koko maassa ei ole ulkomaisilla pankkikorteilla toimivaa automaattia, eikä korteilla voi maksaa kuin aniharvassa hotellissa), mutta ehdottomasti kannatti tulla. Luonnontilassa olevia autioita rantoja on vaikka kuinka paljon ja turisteja todella vähän. Siis oikeasti vähän. Täällä meidän kalastajakylässä -josta yritettiin tehdä 2000-luvun alussa rantakohdetta- on tuosta hapatuksesta muistuttamassa täysin hylättyjä hotelleja ja resortteja, jotka ovat lahonneet niille sijoilleen. Tämä kaikki, koska turisteja ei sitten ikinä tullutkaan. Nyt kylällä on muutama toimiva hotelli lähes tyhjillään ja nämä vähätkin ovat off-seasonin suljettuna. Silti ei paikallisia tunnu juurikaan harmittavan, etteivät isot visiot rantamekasta koskaan toteutuneetkaan. Onhan hiekka kuitenkin vielä valkoista ja vedet todella kirkkaita. Voitte myöskin uskoa, ettei se todellakaan harmita meitäkään.

Joten hyvää Thaimaan matkaa tulevaisuudessakin.

Lankavi

Tero:

Sitähän on taas aika pakata kamat rinkkaan ja vaihtaa maisemaa. Viisi päivää Langkawilla on ihan varmasti riittävästi. Yhtenä päivänä käytiin vähän skootterilla ajelemassa ja katsomassa millainen saari tämä oikein on. Aika pieneltä sitten loppuviimeksi vaikutti. Käytiin katsomassa paria vesiputousta ja krokotiilifarmia. Sen kummempia nähtävyyksiä täältä on kuulemma turha hakea. Paikallisille sitten taas olikin varmasti nähtävää, kun kaksi Suomituristia kampeaa pienen moposkootterin kyytiin ja ajelee polvet suussa ja kyynärpäät haaroissa 115km ja 5h.

Seuraavaksi suuntaammekin sitten Myanmariin. Siitähän rapsahtaa sitten minullekkin reissun ensimmäinen maapiste. Vihdoin ja viimein. Johan tässä on jo kuukausi matkattukin. Saa nähdä millainen maa sekin on. Ei oikein ole kummoisia odotuksia, mutta ilmeisesti turisteja on nykyään aika paljonkin. Mikä on kyllä sinänsä tosi kummallista, koska majoituksen varaaminen kyseisestä maasta on todella hankalaa. Siis kohtuuhintaisen majoituksen. Minun mielestä kohtuuhintaisen, ei Kirsin mielestä. Kaikki pitää hoitaa sähköpostilla, joihin vastataan, jos viitsitään ja sitten jos satutaan viitsimään niin vastataan mitä sattuu. Yhdestäkään paikkaa ei majoitusta saa varattua aikaisemmin kuin päivää ennen saapumista. Herkempi olisi nimittäin luovuttanut ja mennyt vaan paikalle katsomaan minne mahtuu. ns. "reisi- /riskimajoituksella". Näin perheellisenä se ei tietenkään tällä kertaa tullut edes mieleen.

Se on kyllä kummallista, että maa on vieläkin tosi kovan kontrollin alla. Nettiyhteyksiä on, mutta ilmeisesti todella hitaita eikä pääsyä luonnollisestikkaan ole läheskään kaikille sivuille. Ulkomaalaiset kännykkäliittymät eivät tietenkään toimi ja paikallisilla liittymillä ei ilmeisesti ole pääsyä ulkomaisiin numeroihin. Kuullostaa todella helpolta. Sen lisäksi joiltain matkaajilta on otettu lentokentältä puhelimet ja läppärit "säilytykseen" loman ajaksi. Saa nähdä miten selviämme tästä viikon kommunikaatiokatveesta.

Harmi, että nettiyhteydet on niin hitaita, että Kirsillä jää nyt väkisinkin linnan juhlat väliin. Minuakin olisi kyseinen lähetys hieman kiinnostanut. Lähinnä vertailun vuoksi, koska viime vuonnahan paikalla oli pelkkiä seksuaalisesti -vasemmiston ja lehdistön mielestä- trendikkäästi suuntautuneita ja muita vastaavia Kallion punaisten kellareista sekä yliopistojen uumeneista löytyneitä "poikkeavia"yhteiskuntamme yksilöitä. Valitettavasti. Super-Tarjan kavereita. Se oli hyvin surullista aikaa. Ehkäpä näihin juhliinkin on nyt sitten saatu joku järki. Kuten kyseiseen taloonkin. Vihdoinkin.

Minulta on kysytty muuten todella monta kertaa, että miten ihmeessä voin olla ikäänkuin hieman ahdasmielinen muunmuassa yhteiskunnan elätettävinä olevia maahanmuuttajia kohtaan, vaikka olen matkustanutkin niin "paljon". Aivan yhtä monta kertaa olen kysynyt takaisin, että oletko koskaan miettinyt, että ehkä juuri siksi? Ilmeisesti matkustamisen pitäisi kuitenkin jotenkin avartaa maailmaa. Sitä se varmaan tiettyyn pisteeseen asti tekeekin, mutta sen jälkeen sen avartuneen maailman haluaisi pitää täysin erillään siitä mitä on kotona. Haluaisi, että se mitä on Suomessa pysyisikin aina sellaisena kuin se on nyt. (pl vasemmistopuolueet hallituksessa). Valitettavasti maailma kuitenkin muuttuu ja ilmeisesti minunkin pitäisi siinä mukana. Tämän parempaa vastausta en kuitenkaan osaa tuohon kysymykseen antaa.

Pitihän sitä muuten käydä nettipankissakin kääntelemässä pinon alimpia seteleitä ja tarkistelemassa miten suunnaton omaisuus jaksaa. (Luojan kiitos veronpalautukset tulevat huomenna). Samallahan aloin ihmettelemään jotain kummallista suurehkoa katevarausta, että mikäs hitto tämä mahtaa olla. Kyselin tietysti Kirsiltäkin, että olenko mahdollisesti höylännyt korttia jossain, eikä Kirsilläkään ollut kuvan palaa. Aikamme asiaa pohdittiin ja todettiin, että nyt on piru irti. Joku p*******n Pepe on kopsannut kortin ja kuvittelee elävänsä leveästi sen kanssa.

Ensin vähän mietin, että pitäisiköhän se kortti kuolettaa ja ottaa varakortti käyttöön varmuuden vuoksi. Toisaalta koska kyseessä on se ainoa ja oikea miesten -rahamiesten- kortti VisaElectron, niin olisi kyllä tehnyt mieli antaa Pepen koittaa ostella kaikkea sillä ja todeta, että kävipä paskat, kun kopioit persaukisen kapiaisen kortin ja hyvä, että riisiä saa kaupasta. Olisi varmaan Pepeä vituttanut ja Teroa hymyilyttänyt. Laitoin kuitenkin sähköpostia pankkiin, että mikäs hitto tämä tälläinen varaus on. Luonnollisesti taustoitin tilannetta kaikilla tilitapahtumilla, jotka olivat oikein ja kaikilla tilanteilla, joissa olen korttia käyttänyt matkalla. Jyrkkään sävyyn tietysti kiistin kaikki mahdolliset muut tapahtumat ja totesin ikäänkuin varuiksi, etten varmasti maksa mitään.

Sittenhän pankista seuraavana päivänä vastattiinkin, että oli Nepalista käsin tehty hotellivaraus Langkawille ja kyseltiin, että edellyttääkö toimenpiteitä. Oli lähellä, ettei hävettänyt. En sitten tiedä kumpaa olisi hävettänyt enemmän minua vai Kirsiä. Minä olin kuitenkin humalassa kun tuo varaus tehtiin, että eihän sitä nyt aina ihan kaikkea muistakkaan. Mikä mahtava tekosyy. Kirsi taasen oli selvinpäin ja teki tuon kyseisen varauksen. Tosin vahingossa minun kortilla. Päädyimme kuitenkin loppuviimeksi siihen, että koko episodi on ehdottomasti Aktian vika. Kiitin tietenkin pankkia selvityksestä ja kehoitin suunnittelemaan korttinsa hieman persoonallisemman kuvituksen, etteivät asiakkaat niin helposti sekoita kortteja keskenään. Hyvä mieli, kun syyllinen löytyi. Ei tarvitse turhaan syytellä Kirsiä, eikä Pepeä. Minähän en virheitä tunnetusti tee.

Tulipa istuskeltua paikallisessa irkkubaarissakin yksi ilta. Vähän sellaista kanariansaarimeininkiä. Paitsi, että baari oli lähes tyhjä, kuten täällä kaikki muutkin paikat. Aikani tietysti toimittelin yksikätisen baarimaijan kanssa kaikenlaista, kunnes sekin alkoi oikein ääneen toteamaan, että mikä Kirsillä oikein on, kun se ei juo. Oli kuulemma ollut yli 9v töissä tuossa baarissa ja Kirsi oli ainut hänen tietämänsä suomalainen, joka ei juo ollenkaan. Kerroin, että sitä minäkin ihmettelen ja hoitoon pitäisi mokoma passittaa. En kuitenkaan viitsinyt ruveta oikaisemaan käsitystä, että ehkä se on tosiaan niin, että jos ihminen ei juo ollenkaan niin tuskimpa sitä ihan ensimmäisenä tulisi mentyä paikalliseen irkkubaariin huvikseen istuskelemaan. Tai mistä sitä oikeastaan tietää. Olihan Kirsikin siellä.

Alkaa ilmeisesti liikkumattomuuskin näkyä vyötäröllä. Kirsi nimittäin totesi tässä yhtenä päivänä, että minusta on tullut keski-ikäinen, kun alkaa ikä kertymään poskien sijasta keskivartaloon. Oli kuulemma joku pallo ilmestynyt tuohon etumaastoon. Onneksi Kirsi sanoi, ettei se haittaa koska ylemmät vatsalihakset pystyy vielä laskemaan ihan helposti. Ilmeisesti keskimmäiset vatsalihakset ovat vain väliaikaisesti peittyneet auringolta suojaavan rasvakerroksen alle.

Ensimmäisenä päivänä tapaamamme ruotsalaismuori olikin liikkeellä Kemistä kotoisin olevan suomalaismuorin kanssa. Likat olivat lähteneet pitämään vähän lystiä kaukomaille. Molemmat olivat iältään suurinpiirtein eläkeikää aloittelevia. Sanoisin, että siitä lystistä mitä likat pitivät oli todellakin leikki kaukana. Joka ikinen aamu kun menimme rannalle, niin muorit istuivat tyytyväisenä aurinkotuoleillaan vodkashottia siemaillen. Siinä vaiheessa, kun puhe alkoi sammaltaa olikin likkojen syytä siirtyä hotellin baariin, koska muualla olisi tarjoilu varmaankin loppunut. Iltasella taasen kun tulimme ruokailemasta niin harhailivat muorit joko yhdessä taikka erikseen pitkin kylän ainoaa tietä. Täysin tiedottomassa kunnossa. Tämä tapahtui joka ikinen päivä. Alkuun olin tietenkin alan harrastajana hieman kateellinen, mutta loppuviikkoa kohden touhu kävi jo vähän surulliseksi. Luulisi että tuohon ikään mennessä olisivat jo oppineet, että toisinaan on pidettävä edes joku aamupäivä harrastuksista vapaata. Ei sitä muuten jaksa.

Kirsi: 

On tämä Langkawi melkoinen paratiisisaari. En tosin hetkeäkään epäile, etteikö maailmasta (ja meidänkin reissumme varrelta) kauniinpiakin löytyisi, mutta tämä pikku loma on joka tapauksessa oikein kiva. On se kaiken palelun ja kylmien hotellien jälkeen ihmeellinen tunne, kun hotellihuoneessa voi olla ilman villasukkia ja pitkiä kalsareita ja välillä tekee mieli mennä kylmään suihkuun kun tulikuumassa suihkussa seisominen ei olekaan enää päivän ainoa hetki, jolloin on edes kutakuinkin lämmin. Ja on se vaan aina yhtä ihanaa maata rannalla, tuijotella merelle ja ottaa pienet päikkärit siinä aaltoja kuunnellessa.

Ei voi silti kuin ihmetellä miten tyhmä suomalaisturisti on. Kerta toisensa jälkeen. Ei tässä nyt kuitenkaan ensimmäistä kertaa asialla olla ja silti heti ensimmäisenä päivänä onnistuu kärventämään nahkansa ihan totaalisesti. Siitäkin huolimatta, että on katsonut säätiedotuksesta, että UV-kerroin on täällä 12 ja vaikka tietää, että päiväntasaajalla aurinko voi ihan oikeasti olla melko kuuma. Pakko kuitenkin lähteä "pikku kävelylle" ilman aurinkorasvaa kun "eihän se nyt niin nopeasti polta". Eipä. Ja kun vielä viimeistelee saavutuksensa rannalla niin sen jälkeen todella tekeekin mieli seistä kylmässä suihkussa. Seuraavana päivänä yritimme olla järkeviä ja makasimme rannalla aurinkovarjon alla sen lisäksi, että lotrasimme sekä SK 30 että 50 voiteita. Ei muuten auttanut. Kyllä siellä varjossakin palaa. Mutta koska kummaltakaan ei sentään nahka kuoriudu niin tilanne ei voi olla kovin paha, kivulias kylläkin.

Koettiin Langkawilla matkan toistaiseksi paras ravintolakokemuskin. Tai siis ainakin minun mielestäni. Tiibetissä saimme pienestä kotikeittiötyyppisestä ravintolasta ehkä parhaan riisisetin ikinä, mutta siinäkin ravintolan kylmyys ja sähköttömyys ehkä hiukan pilasi tunnelmaa. Täällä menimme ihanaan korealaisperheen pitämään ravintolaan, jossa aivan kaikki ruuasta ravintolan tunnelmaan meni putkeen. Tärkein oli kuitenkin ravintolan valintakriteeri. Perheen isä, n. 65-vuotias korealais"pappa" oli nimittäin ovella sisäänheittäjänä ja niin suloinen, etten mitenkään voinut kävellä ravintolan ohi. Mielestäni perusteeni ravintolan valitsemiselle oli oikein hyvä. Onneksi ruoka oli hyvää, ettei tarvinnut pahaa ruokaa syödä vain siksi, että setä oli söpö. 

Meihin iski täällä oikein kunnon kriittisyys hotellin suhteen, ehkä koska jouduimme ensimmäistä kertaa matkan aikana maksamaan majoituksesta siihen varatun maksimin eli 40e/yö ja itseasiassa vähän ylikin. Olimme etukäteen varanneet netistä majoituksen, jonka esittelyssä mainittiin sanat swimming pool ja beach. Hotelli olikin varsin siisti ja pihassa oli uima-allas, mutta pikainen kävely hotellin ympäristössä osoitti, että rantaa ei kyllä ollut saatavilla. Tai siis oli, pieni hiekkapläntti, jolla oli kalastajien veneitä ja mökkejä sekä lehmiä. Palautekeskustelu hotellin respassa varmisti sen mitä jo epäilimmekin eli tuo mainittu "beach" ei ollut suinkaan uimakelpoinen beach. En tiedä moniko turisti on matkallaan kaivannut nimenomaan rantaa, jossa saisi olla yhdessä lehmien kanssa, mutta meistä tuo tuntui vähän valheelliselta mainonnalta. Pienen miinuksen annoimme hotellille myös siitä, että mainoksessa mainittu "kauppa" oli lähinnä komero, jossa oli tarjolla pari pulloa vettä, muttei myyjää, ja siitä ettei hotellin lähistöllä ollut ainuttakaan ravintolaa. Tai ylipäätään mitään muuta kuin poliisiasema. Siispä pikainen hotellihaku netissä ja kiukkuinen poistuminen hotellista. Majoitusbudjettia jouduimme muutossa nostamaan vielä jonkun verran, mutta kyllä kannatti kun uudessa hotellissa oli Malesian pisin uima-allas, rantaan matkaa 100m ja naapurustossa kauppoja ja ravintoloita vaikka kuinka paljon. Lopullista kustannusta tälle uudelle majoitukselle ei vielä ole tiedossa, koska yritämme taistella Agodalta takaisin ensimmäisestä majoituksesta jo maksettuja rahoja. Taistelun lopputuloksesta riippuen olemme maksaneet tästä uudesta hotellista jonkun verran yli budjetin tai aivan hitosti yli budjetin.  Kyllä se silti kannatti, kun jopa paskojen majoitusten ylin ystävä Tero on tyytyväinen ratkaisuumme. 

Hotelleissa on täällä päin näköjään tapana (ellei jopa pakollista) laittaa huoneen kattoon ns. kiblat-nuoli, joka  osoittaa mihin suuntaan olisi rukouskutsun tullen kumarrettava, toisin sanoen missä päin on mekka. Koraania sen sijaan ei huoneissa ole, mutta lentokoneessa olisi kyllä ollut mahdollisuus lukea kyseistä kirjaa omalta pikku monitorilta. Jätimme väliin, mutta mietimme, että tasapuolisuuden vuoksi olisi varmaankin pitänyt vaatia Raamattua luettavaksi. Etenkin kun kyse oli sentään siitä ykkösluokan lennosta. Voi olla, ettei lentoemo ihan välittömästi olisi toteuttanut toivettamme, mutta on se nyt kumma, jos Malaysian Airlinesilta ei yhtä Raamattua löydy. Selvittelin aikani kuluksi milloin näiden meidän hotellinaapureiden sitten olisi syytä rukoilla. Rukoiluhan tapahtuu 5 kertaa päivässä ja ohjeistus on tarkka. Iltapäivän rukous suoritetaan "aikana, jolloin esineen varjo on yhtä pitkä kuin esine itse lisättynä sen varjon pituuteen keskipäivän hetkellä". Väitän, että jos olisin muslimi niin en vielä 31-vuotiaanakaan tietäisi milloin suoritan iltapäivärukouksen. Sen verran meni ohjeistus ohi.

On muuten ihan tosi hyvä juttu, että kannan mukanani yhden apteekin verran kaikenlaisia ripulitauteihin tarkoitettuja antibiootteja. Terohan väitti minulle ennen matkaa, että ihan kaikilla on Aasiassa aina pakki sekaisin eikä sille vaan mitään voi. Olisi varmaan pitänyt harrastaa pientä lähdekritiikkiä, kun Teron vatsa on kuitenkin aina sekaisin, Suomessakin. Minäpä sen sijaan olen mahdollisesti maailman ensimmäinen ihminen, jolla on ollut ummetusta Tiibetissä ja jopa Nepalissa, pomminvarmassa pakinsekoittajassa. Malesiassa oli yhtenä päivänä joitain epämääräisiä vatsaoireita, jotka kuitenkin Imodiumilla korjaantuivat nopeasti takaisin ummetukseen. Että tosiaan, mukana oleva lääkearsenaali tuntuu tällä hetkellä ehkä aavistuksen ylimitoitetulta, mutta onhan tässä toisaalta tulossa vielä Väli-Amerikkaa ja muuta. Että ei nyt vielä innostuta vaikka toistaiseksi kaikki onkin mennyt hyvin. Minulla. Terohan tietenkin on istunnolla vähän väliä. 

Langkawilla pääsin kokemaan miten merkillistä on, kun sukupuoliroolit kääntyvät väärin päin. Tero otti nimittäin asiakseen huolehtia, että juon riittävästi vettä. Aivan uskomaton painostus ja naputus koko ajan, koska juon aina liian vähän. Nyt tiedän millaista on olla mies. Vaikka miehillehän tosiaan yleensä nalkutetaan juuri päinvastaisesta syystä. Ei ole helppoa niilläkään. Onneksi meidän perheessämme tuo ei ole ongelma, koska meillä ei niinkään kommentoida juomista vaan sen lopputulosta eli miehen muuttumista aivan suunnattoman ärsyttäväksi. Siitä tulikin mieleen, että täällä on hieno irkkubaari, jonka musiikkivalikoimaan kuuluivat tässä eräänä iltana kaikki ysärihitit Ace of Basesta Rednexin Cotton Eye Joe:hin. Ihan kuin olisi ollut taas 7-luokalla. Tosin silloin tuli harvemmin istuttua irkkubaareissa. 

Nahankäristystä Langkawilla

Kirsi:

Malesia on hieno maa. Riittävän länsimainen, riittävän siisti ja ennen kaikkea riittävän lämmin. Nämä kun laskee yhteen niin minulla on mukavaa ja Terolla on tylsää.  Etukäteen ei ollut oikein mitään odotuksia Kuala Lumpurin suhteen, paitsi että arvelin sen olevan melko länsimaalainen. Ja sitähän se todella oli. Melkein kuin olisi kotona ollut, mutta lämpötilat päinvastoin eli sisällä kylmä (miksi ilmastoinnin pitää aina olla täysillä?!) ja ulkona lämmin. Malesiahan ei varsinaisesti ole mikään köyhä maa ja melko kalliilta se kyllä tuntuukin, mutta saattaa olla, että Nepalissa ja Kiinassa reissaaminen vääristi vähän käsitystä rahasta. Oikein kiukutti, kun Kuala Lumpurissa kahden hengen lounas maksoi 13e. Nepalissa olisi syönyt reilusti yli puolet halvemmalla (ja saanut tuplasti varmemmin mahataudin). Varmaan hienoa kun päästään Uuteen-Seelantiin. Niillä hinnoilla täytyy varmaan lopettaa syöminen kokonaan.

Malesiaan lentäminen ei ollutkaan yhtään hullumpi kokemus. Meidän "kalliit Kathmandu-Kuala Lumpur-lennot" sattuivatkin nimittäin olemaan ykkösluokkaan. Tämä pikkuseikka oli matkatoimistossa jäänyt mainitsematta tai sitten se kerrottiin sen verran murteellisella englannilla, että emme tajunneet asiaa. Eli eipä se hinta sitten kuitenkaan kovin paha lopulta ollut. En tiedä miten paljon turistiluokan lippu ko. koneeseen olisi maksanut, mutta veikkaan, että ilmaisten ruokien ja etenkin Teron juomien kaljojen muodossa saimme kyllä erotuksen kirittyä umpeen. Ja jos vahingonilolle voi jonkun hinnan laittaa niin jäimme reilusti voitolle. Sen verran vahingoniloisesti nimittäin hymyilimme turistiluokan suuntaan samalla kun siemailimme alkudrinkkejämme. Muistelen käytöstäni sitten 11 tuntia kestävällä Hong Kong-Auckland-lennolla, kun taas palaan turistiluokkaan, jossa jalkojen suoristaminen on vain etäinen haave. Äkkiä sitä tulee hiukan omistushaluiseksi omista eduistaan.  Melkein nimittäin pahastuin kun turistiluokasta joku kaveri yritti tulla käyttämään meidän siistiä vessaa, mutta onneksi se hätyytettiin heti pois. Toivottavasti ei ollut pakki pahasti sekaisin. Kuin vinkiksi Terolle olivat muuten laittaneet sinne ykkösluokan vessaan parranajovälineet tarjolle ja elin toivossa, että kun näin hyvä tilaisuus on niin Tero tajuaisi tehdä jotain lomaparralleen, mutta eihän se tietenkään tajunnut.

Tuo Teron lomaparta on aivan käsittämätön ilmiö. Olen yrittänyt sekä vihjaillen että suoraan kertoa, ettei se ole enää kovinkaan edustavan näköinen ja että siitä olisi aika luopua, mutta tällä kertaa miehen selkärankaa on todella vaikea saada taittumaan. Kaikki keinot uhkailusta lahjontaan ja kiristykseen on käytetty, mutta parta on ja pysyy. On kuulemma lomatunnelma ihan kokonaan pilalla, jos joutuu tuollalailla ulkonäöstään huolehtimaan, yhtä hyvin voisi sitten samantien mennä töihin. Kun Tero sitten vielä uhkasi, ettei käy parturissakaan koko matkan aikana niin oli hyvin lähellä, etten varannut lentoja kotiin. Sama kai se sitten on kun ei tuon kanssa kohta kehtaa kuitenkaan ulkona liikkua.

Liitettiin tähän Maleasian osuuteen myöskin käynti Langkawilla ja hyvä niin, koska onhan sekin vähän tylsää, jos päiväkausia joutuu yhdessä ja samassa kaupungissa pyörimään. Ja kun lento KL:stä Langkawille kestää tunnin eikä maksa juuri mitään niin ei ainakaan voi sanoa, että rahasta tai vaivasta jäisi kiinni. Kaupunkeja ja kylmiä paikkoja on tullut tässä nyt sen verran koluttua, että viikko rannalla lekottelemassa tuli ihan hyvään väliin. Tietenkin poltimme itsemme heti ensimmäisenä rantapäivänä, mutta sehän ei tunnu missään, koska kuten jokainen suomalaisturisti tietää niin palaminenhan on vain pohja hyvälle rusketukselle. Tuo rantakulttuuri näyttää näin äkkiseltään täällä olevan hieman erilainen kuin Euroopassa. Uima-altaalla ei ole ihmisiä oikein nimeksikään, kuten ei myöskään rannalla. Tuntuu melkeinpä epätodelliselta kun aurinkotuolin saadakseen ei tarvitse taistella saksalaisturistin kanssa eikä kukaan vie kukonlaulun aikaan pyyhettään varauksen merkiksi siihen uima-altaan parhaaseen tuoliin. Hotellivieraista melkoinen osuus on muslimeja, joten naisten "ranta-asu" ei juurikaan poikkea normaalipukeutumisesta. Huivi päässä, pitkälahkeiset housut jalassa ja  pitkähihainen paita päällä, myös uimassa. Vedäpä siinä sitten bikinit päälle ja mene  köllöttelemään altaalle. Voi olla nimittäin hieman erilainen olo. Vaikka oikeastaanhan tämä ei ole minun ongelmani vaan Teron, joka antaa omaisuutensa pukeutua näin siveettömästi.

On tässä matkan aikana välillä ollut vähän sulattelemista tasa-arvoasioissa, vaikka eiväthän nämä meidän maat sillä saralla ole läheskään pahimmasta päästä. Kathmandun lentokentällä meinasi ihan aavistuksen siepata, kun syystä tai toisesta laittoivat naiset aina eri jonoon kuin miehet. Vähän piti nieleskellä kiukkua, kun länsimaisena naisena oli vähän vaikea hyväksyä, etten kelpaa seisomaan samassa jonossa miesten kanssa, edes omani. Varmaankin tähän oli joku pätevä syy, joka ei kuitenkaan minulle auennut, joten jonottaessani siinä naisten jonossa saatoin kertoa näkemykseni sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Tietenkin suomeksi, ettei kukaan vaan loukkaannu. Tero lohdutti, että minun jononi oli aina paljon lyhyempi, mutta se ei kyllä parantanut mielialaa. Suomalaisena naisena minulla on oikeus seistä missä jonossa haluan, vaikka sitten siinä pidemmässä. Meinasi pieni feministi nostaa päätään ja olin tuohtuneen ylpeä edustamastani sukupuolesta kunnes lähtöaulassa kuuntelin australialaistytön keskustelua poikaystävänsä kanssa. Tyttö piirsi ilmaan karttaa selostaen samalla, että "jos tässä on Thaimaa, tässä Kiina ja tässä Venäjä, niin missä on Intia?" Melkein tuntuu, että jos istuu Nepalissa lentokentällä eikä tiedä missä on Intia niin kannattaisi ainakin hävetä. Voi kuitenkin olla, ettei kyseinen pari oikein osannut hävetä, koska seuraavaksi puhkesivat kaksiääniseen lauluun. Ensimmäinen ajatukseni oli, että parin käytös on hieman epänormaalia, mutta asiaa pohdittuani sanoin Terolle, että voihan olla, että 4 kuukauden päästä mekin laulamme kaksiäänisesti lentokentillä. Ei kuulemma lauleta.

Hauska ilmiö muuten on, että jonon muodostaminen tuntuu täälläpäin olevan aivan ylivoimainen tehtävä. Kun esim. lentokentällä pitäisi muodostaa jono niin yritys on toivoton (etenkin kun siellä on tapana vetää lattioihin niitä hyvin vaikeasti ymmärrettäviä "odota tämän viivan takana"-merkkejä, joiden tarkoitus ei paikallisille aukea vaikka oikein hetken miettisikin). Tehtävä olisi vaikea kiinalaisillekin, joille jono tuntui tarkoittavan, että ensimmäisenä menee se, joka käyttää eniten kyynerpäätä, mutta lisääpä yhtälöön innokkaita nepalilaisia ja vielä pisteeksi i:n päälle intialaisia niin suomalaiset saavat seistä jonossaan vaikka lopun ikäänsä muiden etuillessa. Kun suurehko intialaisperhe käveli Kathmandussa meidän vuorollamme passintarkastukseen niin (tällä kertaa ihan kohteliaasti) huomautin, että tässä on kyllä jono ja me seisomme siinä jonossa. Ei niin, että sillä olisi ollut tilanteeseen mitään vaikutusta. Jokainen perheenjäsen kääntyi kyllä arvioimaan tilannetta, mutta päätyivät ilmeisesti siihen, ettei rikkaan intialaisturistin tarvitse jonottaa köyhän eurooppalaisturistin perässä ja niinpä perheenisä luotsasi laumansa pahoittelematta läpi passintarkastuksen. Alan ymmärtää miksi eräs matkatoimiston työntekijä Kathmandussa avautui meille intialaisten huonosta käytöksestä ja siitä, että odottavat kaikkien kohtelevan itseään kuin kuninkaallisia, vain koska ovat sen verran varoissaan, että voivat matkustaa. Ehkä etuilu ja tuuppiminen on sitten näissä väkirikkaissa maissa ainoa keino saada ikinä mitään tai päästä ikinä mihinkään. Tai ehkä meidänkin pitäisi alkaa odottaa sitä kuninkaallista kohtelua kun meilläkin on rahaa matkustaa.

Länsimaisten turistienkin määrä on Kiinan jälkeen lähtenyt nousuun. Langkawilla ehdimme olla rannalla 3 minuuttia ennen kuin viereisestä tuolista mamma kysyi ruotsalaisella murteella mistä olemme kotoisin samalla kun ohi kulki nuori pari puhellen siitä miten mukavaa on päästä pois Suomesta loskan keskeltä. Eipä silti, kyllä sitä oikeasti välillä ihan mielellään juttelisi jonkun suomalaisenkin kanssa. Siksi oli vallan mukavaa tavata Forsmanin perhe Kuala Lumpurissa. Tapasimme myös aivan ihanan jenkkipapan Myanmarin lähetystön viisumijonossa. Pappa kertoi asuneensa 18 vuotta Kuala Lumpurissa ja matkustelevansa vähän vaimon kanssa. Olivat kesällä käyneet mm. Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa ja kolunneet vuosien varrella lähes koko Aasian läpi. Meni aika jonottaessa oikein rattoisasti matkakokemuksia vaihdellen.

Meidän Tiibetin osuus oli muuten painonhallinnan kannalta aivan uskomaton. Ilmeisesti elimistö kävi hieman ylikierroksilla. Joka tapauksessa suosittelen korkeanpaikanleiriä kaikille, jotka haluavat pudottaa painoaan. Söin Tiibetissä niin paljon, ettei Tero meinannut uskoa sitä mahdolliseksikaan. Kolme lämmintä ateriaa päivässä, ruokajuomana joka aterialla coca-colaa ja välipaloiksi suklaata ja paino tippui silti. Ikävä kyllä vaikutus oli hyvin lyhytkestoinen ja kuurin tulokset menetettiin heti kun tultiin alavammille maille. Mutta hetken oli hauskaa syödä ja laihtua.

Tero:

Taas on näemmä aika viikottaiselle hengen tuotokselle. Minun osaltani se yleensä tapahtuu siten, että nautin ravintolassa "muutaman" oluen ja sen lisäksi ostan hotellille jonkun oluttölkin matkaan. Sitten vaan kuulokkeet korville mahtavaa musiikkia aina Suvi Teräsniskasta Eija Sinikkaan ja Erkki Junkkarisesta Nirvanaan. Tässä hengellisessä rentoutumis- ja pääntyhjennysprosessissa yleensä menee oikoluvun kanssa sellainen pari tuntia ja tuloksena on yleensä pari a4:sta jonkinlaista muussa mediassa (pl Iltalehti) julkaisukelvotonta sontaa.

Seuraavana aamuna voikin sitten aina hienoisen päänkivun säestyksellä tarkistella, että mitäpä sitä tuli taas suollettua. Kirsillä taasen on aivan erilainen tapa kirjoitella. Kirsin teksti on pääpiirteittäin kokonaan valmis noin 2h edellisen blogitekstin julkaisemisen jälkeen. Sen jälkeen alkaa armoton painostusprosessi minua kohtaan. Sukulaiset ja kaverit haluavat kuulumisia ja sen sellaista. Johan niitä tosiaan onkin tässä vuorokauden aikana ollut. Sitte vielä väitetään, että noitavainojen uhreilla oli vaikeaa.

Niin reissustahan pitikin puhuman. Nepalissa oli taas kerran todella hienoa. Nähtiin sielläkin ohi mennen arviolta keski-ikäinen (tarkoittaa siis vähintäänkin yli 36v) Suomalaispariskunta joka keskusteli hyvin äänekkäästi tuliaisostostensa onnistumisesta. Päätyivät sitten kuitenkin hyvin onnelliseen lopputulokseen. Keskustelun päätteeksi rouva nimittäin totesi, että "kyllä näistä hyvin voi monet olla aitojakin, aina niitäkin kuitenkin on..." Totta tosiaan. Kävipä joulut kun satuit ostamaan Nepalista aidon North Facen kuoritakin ja rinkan alle 20e:lla. Ja mikä onni, että miehesi ihan uusi kaveri tunsi jonkun joka on Sveitsissä Rolexin tehtailla töissä ja sait lähes käyttämättömän President-mallin alle 50e:lla. Ei olisi uskonut, että joillakin käy noin hyvä tuuri.

Minulla taasen ei. Muistan vieläkin, kun toisella kertaa Bangkokissa ollessani ostin hienon 8gt Ipodin 30 eurolla. Kauppojen jälkeen kävelin tunnin hotellille huomatakseni, että paketissa lukikin vain 4gt. Ei auttanut kuin kännipäiten kävellä takaisin kaupalle rähjäämään myyjälle. Tuote olikin kuitenkin 8gt, vain pakkaus oli väärä koska oikeaa pakkausta ei enää valtaisan kysynnän takia ollut. Mutisten toinen tunti takaisin hotellille. Lennettyäni seuraavana päivänä Suomeen kyseinen "soitin" ei enää hörähtänytkään. Ei pihahdustakaan. Silloin tuli mieleeni, että jos onkin olemassa hyötyliikuntaa, niin näemmä on myös hyvinkin hyödytöntä liikuntaa. Tyhmä liikkuu enemmän. Sananlasku silloiselta sotilaankadulta, piti hyvinkin paikkaansa.

Oli muuten tosiaankin huikean hieno reppureissaajafiilis, kun matkustimme bisneksessä tänne Malesiaan. Siihen vielä kun lisää viikon täällä Langkawilla niin voisikin ihan hyvin lentää seuraavaksi Teneriffalle ja jättää tämänkin touhun nuoremmille. Mahtoivat kuitenkin kentällä ihmetellä, kun executive loungeen kampesi tälläinen "hieman" reissussa jo rähjääntymään ehtinyt kapiainen. Luonnollisesti hieman harvahkot leukakarvat ja ammattikouluviikset pyyhkimättä sekä "mikrofoonitukka" joka haastaa komeudellaan jo useammankin pörhöpään. Komeuden kruunasi tietenkin maastoshortsit ja vaimonhakkajapaita. Oli siinä Pepellä ihmettelemistä. "Microfoonaayee!!!" vai miten se oli?

Käytiimpä sitten Kuala Lumpurissa hakemassa Myanmarin viisumitkin. Oli hienoa puhua "ns reiälle". Varsinkin kun vieressä huutaa kaiutin noin sadan desibelin voimalla täysin taukoamatta ohjeita paikallisille. Reikävertaus ehkä avautuu paremmin, kun kuvittelette palveluseinän, joka on täysin päällystetty mustalla kalvolla. Vierekkäin on metrin välein kaksi noin 8cm reikää josta pitää huutaa asiansa ja odotella vastausta. Mikäli vastauksen joskus saa, niin 95% todennäköisyydellä viereinen kaiutin mölisee juuri saamaan aikaan. Siihen ainoaan hetkeen kun tuo kaiutin on hiljaa, ajoitat todennäköisesti kysymyksen että "MITÄ?" ja samaan aikaan kun oletettu vastaus lähetetään saattaa seuralaisesi kysyä, että mitä nyt oikein tapahtuu ja kuumakin kuulemma olisi.  Taas kerran meni ohi. Tätä kuviota kun toistetaan riittävän monta kertaa saattaa olla, että itse hermostuu hieman. Kuten myös jonossa takana olevat noin sata paikallista. Noh leimat passiin kuitenkin saatiin joten hyvin meni.

Arvostelempas muuten hiukan Kuala Lumpuriakin. Olin nyt viidettä kertaa kaupungissa ja ensimmäistä kertaa naisen kanssa liikenteessä.  Tarkoitti siis lähinnä, että matkaseuralla promilleja nolla ja hotellilla aina ennen 23:a. Tosi hauskaa miten erilaisen kuvan kaupungista saa näin. Paljon huonomman ikävä kyllä. Nyt törmäsi tosiaan ensimmäistä kertaa siihen, miten kelvoton joukkoliikenne kyseisessä kaupungissa on. Aiemmin kun on kännipäiten ajellut taksilla baarikadulta toiselle ja heräillyt iltapäivisin, niin ei ole juuri ollut tarvetta "metroille". Vaihdot olivat uskomattoman hankalia, asemat todella huonosti merkattuja ja sitten taasen se, että kaikilta asemilta ei kuitenkaan voinut vaihtaa kaikille junille vaikka kartta niin näyttikin. Erikoisen hankalaksi järjestelmän teki se, ettei turisteille myyty mitään päivälippua, joka kelpaisi jokaiseen joukkoliikennevälineeseen. Emme ainakaan sellaista löytäneet. Siksi kaikki liput piti ostaa erikseen. Tälläisen joukkoliikennesekamelskan yhteydessä lienee täysin turhaa ihmetellä kaupungin ruuhkaongelmia, jotka tuntuivat kestävän aivan aamusta todella myöhään iltaan.

Tiedättekö mitä on "bleidaus"? En minäkään tiennyt ennenkuin eräs valistunut kuusivuotias päätti sen minulle opettaa. Otetaan siis noin kilon painoinen metallikiekko, laukaisunaruksi hyvin hammastettu nippuside ja näiden lisäksi laukaisukahva. Tällä kombinaatiolla ammutaan kiekkoon riittävästi kierroksia ja odotellaan silmät kiinni, että paljonko tuhoa saadaan aikaan. Tätä voi harrastaa kaikilla mahdollisilla alustoilla kylpyammeista liedenvierustoihin. Kiekkoon on valettu kaiken tuhovoiman lisäksi sekä ylä- että alapuolelle jonkinlaiset nystyrät joiden varassa tapahtuu kaiken riehumisen jälkeen ns hyrräilmiö. Voittajaksi selviää ilmeisesti se kenen "bleidi" aiheuttaa eniten tuhoa ja pyörii yksinään pisimpään. Varsinaista pistetaulukkoa tuhotuista huonekaluista/elimistä en raaskinnut kysellä. Veikkaan, että 6-vuotiaan pistetaulukko olisi kuitekin voinut erota varsin oleellisesti 35-vuotiaan taulukosta. Varsinkin mikäli vanhempi osapuoli olisi kieltänyt lailla koko mokoman hullutuksen.

Oli kyllä huippua nähdä perhe Forsman kaukana poissa Kuala Lumpurissa. Juoruttiin minkä ehdittiin ja saatiin ympättyä Ambittiin uusiksi vanha softa. Kumpa akkuongelmat nyt vain korjaantuisivat. Suomalaista laatutyötä taas kerran. 5kk ja takuukiertoon. Avain- ja joutsenlippu tie onneen? Kannattaa muuten lukea Jarin ja Satun blogi. Tosi hauskaa kerrontaa siitä, miten lasten kanssakin maailmalla pärjää. Uskokaa taikka älkää, mutta lasten kanssakin voi tosiaan matkustaa. Minähän en tiedä siitä autuudesta vielä (jos koskaan) yhtään mitään, mutta toiset tekee senkin näemmä vallan helposti. Ehkä se VR taikka Expressbus ei olekkaan ihan mahdottomuus. Kaikki taitaa vaan riippua siitä miten vaikeaksi sen itsellensä tekee. Kuten yleensäkkin elämässä. Siksihän minäkin olen sekä naimaton että lapseton. Vaikka ainakin toista näistä on jo tullut kalliisti koitettua. Eikä ollut kovin helppoa.

Juuri kun pääsin kehumasta Kirsin teräsvatsaa, niin eikös Malesiasta hyökännyt joku oikein kunnon tauti päällensä ja akka Imodium-kuurille. Äkkiähän se vittumaisuuttaan senkin selätti. Ei siihen näemmä mikään pysty, paitsi aurinko. Se meinasi ottaa tänään oikein kunnon selkävoiton Kirsin nahasta, ja pikkuisen se tosiaan punoittaakin. Mikäköhän siinäkin on, että sitten kun se aurinko kerrankin paistaa niin heti pitää paistaa itsensä oikein huolella. Ehkä se on tosiaan sitten vaan suomalaisten geeneissä. Samahan se on ilmaisen alkoholin kanssakin. Kerran kun lipaset niin loppua ei näy.

Oli muuten hienoa kulkea Kuala Lumpurissa ostoksilla. Kävin vähän tinkaamassa itselleni uusia reissushortseja ja t-paitoja niin Pepe tokaisi, ettei hänellä ole tälläisiä kokoja. Kysyin sitten, että etteikö hän nyt vaan tarkoittaisi, että olen hieman lihava? Hieman harkiten kaveri vastasi että "yes, but....". Ennen kuin oikein hermostuin, niin Kirsi huomasi tilanteen kiristyvän ja riensi sovittelemaan, että ehkei Pepe ymmärtänyt mitä sanoin ja talutti selvästi järkyttyneen miehensä pois, ennen kuin maailmassa olisi ollut yksi Pepe vähemmän.

Sitten taas täällä Langkawilla kun yrittää käydä kaupassa ostamassa vettä, hedelmiä ja sellaisia niin alkavat vielä tiskilläkin tyrkyttämään väkisin kaljaa matkaan. Nämä ei selvästikkään osaa päättää milloin länsimaalainen on mukavasti lihava. Jos milloinkaan.

Sitähän ollaan muuten oltu jo kuukausi reissussa ja molemmat on vieläkin matkassa. Niin se aika vaan menee, ettei huomaakkaan. Jokohan sitä kohta kehtaisi aloittaa valittamaan, kun lomat loppuu?