Dengue

Tero:

Kirjaillaampas sitten taas hiukan kuulumisia. Monenlaista on tietysti ehtinyt tapahtua sitten viime päivityksen jälkeen, mutta jos nyt edes jotakin raapustaisi näytöllekkin.

Meksikosta tosiaan suuntasimme yöksi Miamiin. Aluksi hieman ihmetytti valtavat jonot lentokentän passintarkastuksessa. Lähempänä tiskiä asiaa oli sitten kuitenkin avattu hieman asiakkaille. Esille oli nimittäin laitettu iso kyltti, jossa pahoiteltiin jonoja ja odotusaikoja. Syyksi mainittiin liittovaltion viimeaikaiset leikkaukset, jonka johdosta työtovereita oli lähetetty kilometritehtaalle. Kyltin informaatioon kun vielä lisää paikalla olevan henkilöstön työhalukkuuden, johon verrattuna lakkoileva italialainen on yliaktiivinen, niin asia tuskin jäi kenellekkään epäselväksi. Passintarkastajat taisivat ottaa hieman kantaa työkaveriensa puolesta. Oma veikkaus on, ettei tilanne tuollaisena voi ainakaan kovin kauaa jatkua, ilman isompia muutoksia lentoliikenteeseen.

Työllistää nimittäin kummasti muuta henkilöstöä, kun vaikkapa 3-4 koneen matkalaukut pyörivät hihnalla ja asiakkaat ovat jumissa passin tarkastuksissa. Eipä silti, ihan mukavahan se on olla näyttämässä passia, antamassa sormenjälkiä ja sen jälkeen jutella muutamia minuutteja tarkastajan kesälomista, palkoista ja lapsivihasta. Eikä rinkkojakaan tarvinnut odotella, koska ystävällinen laukkuhihnaPepe oli kasannut ne lennoittain siistiin järjestykseen.

Lentomme saapui siis Fort Lauderdalen kentälle ja seuraavan päivän lentomme lähti Miamin pääkentältä, joten luonnollisestikkin olimme vuokranneet auton päiväksi, ettei tarvitse ajella takseilla. Vuokraamossa kaveri sitten kummastelikin, että teillähän on auto vain päiväksi, että ettekö haluaisi vähän parempaa alle? Eikä maksa kuin 25 taalaa. Tässä vaiheessa jo kauan sitten kadottamani sisäinen pikkupoika (ei, nyt en puhu siitä) heräsi jälleen. Ehdottomasti näin huippuunsa koulutettuna ajoneuvoalan spesialistina halusin tietää kaverin vaihtoehdot. Tai oikeastaan olin jo nähnyt kuvastosta aivan uuden Camaron, joten päätös oli sinänsä melko helppo. V8 alle, sanoi akka mitä sanoi.

Ja kyllä se sitten sanoikin. "Älä rassaa!!!", "Vie paljon bensaa!", "Ei tarvi kaahata!", "Sä kyllä maksat!"... Ja maksoinkin. Täytyy kyllä sanoa, että loppuviimeksi auto oli kuitenkin ehkä hieman pettymys. Parasta oli kuitenkin havaita, etten sitten ehkä  loppuviimeksi olekkaan vielä ihan niin keski-ikäistynyt. Siis muualta kuin keskivartalosta. Ja poskista.

Taas kerran muuten tarvittiin jokaisen kansainvälisen seikkailijan ensiapupakkaukseen kuuluvaa terveydenhoitajaa. Hoitaja valaisee tapahtumia jäljempänä, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa jäi itselle krapuloissani mieleen. Anopille tosiaan pukkasi pikku kuumetta niskaan ja testien jälkeen tarvittiin päällikkölääkäriä tulkkaamaan englanniksi diagnoosia. Tosin espanjaksi "Dengue" kyllä kuullostaa melko samalta kuin englanniksi taikka suomeksi. Noh, luonnollisesti aloitin heti väittelyn kaverin kanssa. Olin nimittäin mielestäni lukenut monestakin paikkaa, ettei Ibuprofeiini auta Dengue-kuumeeseen ja siksi kannattaa pakata Paracetamolit mukaan. Tässä tapauksessa testasimme ensin Buranalla ja kuume saatiinkin aluksi laskemaan.

Lääkäri jaksoikin aluksi hieman perustella, että se tarkoittaa ettei sitä Ibuprofeiinia saa antaa potilaalle, vaan se tulee lääkitä Paracetamolilla. Aikani asiasta jankutettuani päätti ylilääkäri keskeyttää jahkailun:
"1. Teillä ei Suomessa ole Dengue-kuumetta. 2. Meillä on täällä epidemia, 3. Tämä on Dengue. Piste." Antoi vielä puhelinnumeronsa, jotta voin pyytää suomalaisia lääkäreitä soittamaan ja kysymään miten Dengue toimii. Hän lupasi sitten kyllä selittää. Itsekseni mutisin vielä hetken "mutta, mutta, mutta..." kunnes huomasin, että olipas itsepäinen lääkäri. Hoitakoon sitten omillaan, jos ei fiksumman neuvot kelpaa. Ja hyvin se kyllä hoitikin.

Hoitajien kielitaitokin oli paikotellen melko mielekästä. Englanti ei tosiaan taittunut juurikaan ja espanjakin tuntui vastaanottajalla takkuavan. Jossain vaiheessa hoitaja paukahti huoneeseen purkki kädessä, aloittaen jumalattoman käsien huitomisen sekä papatuksen. Hetken päästä, kun saimme hoitajan rauhoittumaan yritimme selvittää mitäköhän asiaa hänellä mahtaa olla. Seurasi jälleen 20 sanaa sekunnissa espanjaa ja perään hyvin kysyvä ilme. Sitten olikin meidän vuoro levitellä käsiä.

Onneksi hoitajalla kuitenkin välähti. Hoitaja nappasi purkin takaisin käteensä, asetti purkin lattialle, istui sen päälle ja sen jälkeen katsoi iloisesti meitä, päästellen suustaan plussapallojen putoilemiseen verrattavaa ääntä. Nyt olimme hoitajan kanssa samalla aaltopituudella. Tässä reissatessa on nimittäin oppinut, että elimistön toimintaan liittyvät sanomattomat eleet ovat kutakuinkin jokaisessa kulttuurissa suurin piirtein samanlaiset. Harvassa maassa tietenkään noita plussapalloja tulee, mutta jotain niiden taikka sitten sen kontrolloimattomana ryöppyävän vihreän kraanaveden välistä. Tosin sitten se olisi ehkä tuonut suoraan kannun. Metallisen.

Dominikaanisessa autoilessamme tulikin sitten muutamia ongelmia. Nuukana miehenä en tietenkään ottanut vuokraamosta gps:ää vaan ajattelin, että pärjäämme Nokialaisellani. Hyvin se tietysti toimikin kuten yleensäkkin, mutta yhdessä isossa kaupungissa oli hieman sekavaa. Jostain syystä Nokian karttaohjelma näyttää tiet paikoissa joissa ne mahdollisesti ovat, joissa niiden mahdollisesti pitäisi olla taikka paikoissa joissa niitä ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Sanotaanko, että tunnin harhailun jälkeen piti turvautua maalaisjärkeen ja suunnistaa itse. Osa teistä joihin navigaattori ohjeisti oli kyllä varmasti suunnitteilla, koska betonipilarit teitä varten oli varmasti valettu jo vuosia sitten, mutta loppu oli hieman vaiheessa. Osa oli täyttä sademetsää ja osa kunnossa, joihin ei olisi edes Zetorilla asiaa.

Maasta löytyi kyllä tosi hienoja paikkoja ja enemmänkin olisi varmasti voinut kierrellä. Hintataso jäi tietysti hieman harmittamaan ja luonnollisesti maassa jylläävä Dengue- sekä Koleraepidemiat olivat pienet miinukset. Muutenkin turismin raadollisuus oli kyllä mainiosti esillä. Hylättyjä betonikolhooseja, jotka varmasti jokunen vuosi sitten olivat olleet hotelleja siinä missä muutkin, löytyi vähän joka puolelta. Joskus jopa todella hyviltä tonteiltakin. Ehkä turismi ei sitten kuitenkaan ole se kaikkein kestävin tulonlähde valtiontalouden kannalta.

Vaikka mainitsinkin sanan valtiontalous, niin poikkeuksellisesti ei mennäkkään politiikkaan tänään. Johtunee varmasti kirjoittajan humalatilan puutteesta. Syitä kyllä olisi taas tuhansia.

Dominikaanisessa oltiin tosiaan pari viikkoa ja sen jälkeen menikin suunnitelmat hieman uusiksi. Dengue-epidemia kävi matkahoitajan mielestä liian epäilyttäväksi, joten ei auttanut kuin haudata unelmat Haitin-maapisteestä ja pakata rinkat. Dominikaaninen on sinällään melko kurja paikka, että sieltä halvimmat lennot kulkevat aina Miamin kautta. Tähän voisin liittää kirjoituksen toisen kappaleen passijonoista, koska edessämme oli kutakuinkin sama jonotusepisodi. Ainoastaan puheenaiheet hieman muuttuivat.

Mitäs sitten seuraavaksi. Nyt olisi tarkoitus ajella viikon verran edestakaisin jenkkilässä. (Taas kerran). Kirsillä ei kyllä toisaalta ollut hankaluuksia ylipuhua meikäläistä tähän siirtymiseen. Tarkoituksena olisi kierrellä etelävaltioita ja poiketa jälleen kerran Memphisissä. Se on sentään hieno paikka se.
Esimerkki taas kerran siitä, miten ei koskaan pitäisi sanoa "ei koskaan". Taisin nimittäin pari vuotta sitten vannoa, etten enää koskaan tule Miamiin, enkä Floridaan. Paska osavaltio. Nyt olenkin täällä sitten kuukauden sisällä kolmatta kertaa ja muutama kerta olisi vielä edessä.

Kirsi:

Otimme vähän lomaa reissaamisesta ja lensimme Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan köllöttelemään hyvässä seurassa. Miami kun ei mikään maailman kiinnostavin paikka ole niin viivyimme siellä vain vajaan vuorokauden. Ehdimme kiertää muutaman kirjakaupan ja ruokakaupan. Jälleen kerran tuli todettua, ettei lihomiselleni olisi rajaa, jos asuisin jenkeissä. Ei luulisi, että suomalainen voi hämmästyä tarjolla olevan ruuan määrästä, mutta kyllä vaan voi. (Tämä tosin saattaa olla matkustelun aiheuttamaa harhaa, olenhan viimeiset 4 kk käynyt kaupoissa, jotka ovat valikoimaltaan köyhempiä kuin R-kioski). Ikävä kyllä aikaa ruokavalikoimaan tutustumiseen oli kovin vähän, joten tyydyin purkilliseen Ben&Jerryä ja sen syötyäni sainkin istua puolen yötä vessassa. (Tämä ei tietenkään Teroa yllätä lainkaan, kun on kuulemma ainoastaan luonnollista, että vatsa menee heti sekaisin kun tuollaiseen kehitysmaahan joutuu. Nepalissa sentään on ihmisen hyvä olla ummetuksensa kanssa.) Kirjakaupassa koin hyvin erikoisen hetken. Istuin lattialla lukemassa Suomesta kertovaa Lonely Planetia (ajatella, täällä saa koskea kirjoja ja jopa lukea niitä eikä se olekaan ostopäätös) ja lähestulkoon itkin, koska "Suomessa on kaikki niin ihanaa ja siellä on luntakin!" Saattaa olla, että pieni koti-ikävä hämärsi tilapäisesti arviointikykyni. Koottuani itseni taas normaaliin "lumi on kauheaa"-mielentilaan, olikin aika treffata äiti ja isä ja lentää yhdessä Dominikaaniseen.

Jos Costa Rica oli todella suuri pettymys niin Dominikaaninen puolestaan oli kyllä positiivinen yllätys. Vuokrasimme auton muutamaksi päiväksi ja ajellessa kävi ilmi, että Dominikaanisessa on se vihreä ja rehevä luonto, jota Costa Ricasta ei löytynyt. Rannat ovat tietenkin todella kauniita ja kilometrien pituisia, mutta ikävä kyllä saaren pohjoispuolella merenkäynti on melkoinen. Atlanti on kyllä aivan yhtä tuulinen ja typerä katsoo sitä sitten Teneriffalla tai täällä. Yhtä kaikki, oli mukavaa oikeasti lomailla vähän ja asua kokonainen viikko samassa paikassa ilman, että tarvitsi koko ajan miettiä mihin seuraavaksi mennään ja millä. Pitäydyn siis edelleen sen mielipiteeni takana, että päivän (tai vaikka parin viikonkin) ohjelmaksi riittää oikein hyvin auringonotto, päikkärit ja syöminen. Kuitenkin jotenkin merkillistä, että Cookin saarilla tuollainen päiväohjelma sai lähestulkoon kiipeilemään seinille. Saattaa olla, että naiseus estää minua tietämästä aivan tarkalleen mitä haluan milloinkin.

Huomattiin Teron kanssa, että meille on tässä matkan kuluessa tullut ilmeisesti pieni lämpötilavääristymä. Ei ole paljon lämpömittaria tarvinnut katsella, kun aina on tasaisen lämmintä. Ollaan arveltu, että n. 30 astetta. Dominikaanisessa on tuntunut kumminkin ajoittain aika viileältä. Vedettiin kylmissämme pitkähihaista päälle ja kiukuteltiin, että Dominikaanisessahan piti olla aina lämmin! Lämpömittarin mukaan tämä meidän kylmä ja pitkiin vaatteisiin siirtymisen aiheuttava lämpötila olikin sitten 26. Että kylläpä tosiaan olikin kylmä. Hetken aikaa jo oli todella paha mieli äidin ja isin puolesta, kun osui kohdalle niin kylmät lomailmat, mutta onneksi tuo lämpötila varmaan tuntui vähän erilaiselta, kun tuli pakkasesta.  

Hintataso on Dominikaanisessakin ihan juurikin turistille suunniteltu eli kaikki on kallista. Ei suomalaisittain kallista, mutta kalliimpaa kuin tässä osassa maailmaa pitäisi olla. Täällä (kuten joka paikassa Väli-Amerikassakin) on ihan mahdotonta saada ketään tinkaamaan. Paikallisen ehdottama hinta voi olla miten posketon tahansa, mutta senttiäkään siitä ei kuitenkaan tingata. Ja kun meillä Teron kanssa on kovin matala huijauksensietokynnys niin me emme sitten osta mitään. Esim. Costa Ricassa eräs taksikuski pyysi tunnin taksimatkasta 50USD mikä on hintavertailun perusteella todella paljon. Tarjosimme 20 dollaria, mutta siihen hintaan ei paikallinen taksi liikkunut metriäkään. Sen sijaan kuski parkkeerasi autonsa puun alle ja torkkui siinä tunnin verran, kun me odotimme bussia viereisellä pysäkillä. Jotenkin tuntui, että kuskin olisi kannattanut ottaa vastaan se 20 dollariakin. Toisaalta ymmärtäähän tuon. En minäkään tekisi töitä alle 50 dollarin tuntipalkalla... Ei kun teenpäs. Suomalaisen sairaanhoitajan tuntipalkka on ilmeisesti murto-osa costaricalaisen taksikuskin palkasta.

Tästä tulikin mieleen, että Meksikossa oli viety ihan uusiin mittoihin tuo turistien ryöstäminen. Ainahan lentokentät ovat kalliita, mutta Cancunissa alkoi oikeasti tuntua, että nyt ei hinnoittelulla ole enää mitään rajaa. Ruoka tuntui vähän kalliilta, mutta kyllähän pienen pieni burrito voi hyvinkin maksaa 13USD. Minun oli kuitenkin pakko saada lennolle karkkia, joten Tero kävi kaupassa kysäisemässä mitä 50 gramman(!) pussi M&M:iä maksaa. Olivat hyvin maltillisesti hinnoitelleet pussin 14 dollarin arvoiseksi. Jäi ostamatta. Mutta toisaalta, Meksikossa käy hyvin paljon amerikkalaisia ja ne ilmeisesti maksavat ihan mitä vaan joku keksii pyytää. Carmenin ostoskadulla paikallinen mies kertoi, että saan ottaa kuvan itsestäni apinan kanssa, jos maksan 20 dollaria. Siis 20 dollaria omalla kamerallani otetusta kuvasta. Minä repesin nauramaan, jolloin Pepe laski hinnan kymppiin ja siinä vaiheessa vieressä seissyt jenkkinainen ryntäsikin rahoineen paikalle huutaen iloisesti, että "minä maksan, minä maksan!" Ei tyhmä ole se, joka pyytää vaan se joka maksaa ja Meksikon pohjoisesta naapurista niitä tyhmiä kyllä löytyy. Ikävänä lieveilmiönä tuosta tietenkin seuraa mm. se, että Carmenissa ostoskadun ulkopuolelta ei sateella saanut kukaan taksia, kun joka ikinen taksi ajoi ostoskadulle hakemaan turisteja, joilta saa nelinkertaisen hinnan. Voin kuvitella, että tämä ehkä hiukan ärsytti niitä paikallisia, jotka olivat taksia vailla (ja paria pihiä suomalaista).

Nyt kun olen vakuuttanut itseni siitä, että ihan kaikkialla on tosi kallista, jos mikä tahansa tavara tai palvelu maksaa yli 2 euroa niin on varmaan hienoa palata Suomeen katselemaan hintalappuja.

Lupaavasti alkanut Dominikaanisen loma sai ikävän käänteen, kun ädille nousi toisen viikon alussa 39.4 asteen kuume. Voinnissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta lääkäriinhän siinä oli lähdettävä. Paljon kovaa espanjankielistä molotusta, muutama lääkäri, verikokeita, ultraääni, röntgenkuva ja tuomio oli, että äidillä on denguekuume ja pitäisi jäädä sairaalaan karanteeniin hyttysverkon alle. Järjestivät kuitenkin kahden hengen huoneen, jotta sain jäädä äidin seuraksi. Voitte varmaan kuvitella harmituksen määrän, kun kahden viikon lomasta 3 päivää meni sairaalassa. Lopulta alkoi lento puskea sen verran uhkaavasti päälle, että vapauttivat meidät sairaalasta vaikka veriarvot eivät olleetkaan kunnossa. Kotimatkan kohtalo ehti vähän jännittää, kun maasta ei kuulemma pääse pois ellei saa lääkäriltä lupaa lähteä. Yrittävät näin hillitä maassa tällä hetkellä vellovaa dengue-epidemiaa. Kävi kyllä mielessä, että eikö paras tapa olisi juurikin lähettää turistit takaisin arktisiin olosuhteisiin, jossa yksikään hyttynen ei elä eikä tartuta kyseistä tautia.

Klinikkaa mainostettiin reteästi, että siellä on ulkomailla koulutetut lääkärit. Ajattelin, että sehän on hienoa, tokihan ne nyt USA:ssa osaavat kouluttaa asiantuntevaa porukkaa. Melko pian minulle kuitenkin valkeni, että vain ehkä joka kuudes lääkäri puhui jonkinlaista englantia ja loput eivät lainkaan. Sen jälkeen valkeni melko nopeasti, että "ulkomailla koulutettu" voikin yhtä hyvin olla Meksikossa tai Kuubassa koulutettu. Ja se taas on mielestäni lähes sama kuin se, että joku Suomessa leuhkisi saaneensa koulutuksensa Valko-Venäjällä tai Ukrainassa eli kannattaisi ennemmin olla hiljaa. Ilmeisesti joku oli kuitenkin hankkinut koulutuksensa USA:ssakin, koska sairaalasta löytyi sentään pari kaveria, jotka osasivat tulkata meille hoidon yksityiskohdat englanniksi. Muuten olisimmekin olleet täydellisessä kielipimennossa. Voi olla, että henkilökuntaa ei kannattaisi mainostaa kielitaitoiseksi, jos kaikkein kielitaitoisinkaan ei ymmärrä esimerkiksi sanaa breakfast.

Kun äiti saatiin ulos sairaalasta lentoluvan kanssa niin isälle nousi kuume. Hetken aikaa pohdiskelimme mitä pitäisi tehdä kun lähestyvän lennon takia ei olisi aikaa olla sairaalassa, mutta on vähän kurja matkustaakin jos sattuu olemaan denguesta taas kyse. Ja ei kun isukki autoon ja takaisin sairaalaan kertomaan, että nyt pitäisi taas tavata Dr. Lopez. Onneksi Dr. Lopez ei vielä ehtinyt meitä tapaamaan ennen kuin löysimme käytävältä toisen niistä englantia puhuvista herroista. Kerroin isän oireista, jolloin kaveri teki diagnoosin (jonkin sortin mahatauti) ja kirjoitti pari antibioottireseptiä samalla kun varoitti, että "älkää vaan puhuko sille Lopezille, se haluaa tehdä kaikkia testejä, ettekä ehdi lennolle. Se ei oikein ymmärrä kansainvälisiä suhteita." En tiedä mitä tarkoitti kansainvälisillä suhteilla, mutta ehkä isäni jääminen sairaalaan olisi voinut aiheuttaa jonkinlaisen kansainvälisen selkkauksen. Kyseinen herra oli joka tapauksessa (potilasta näkemättä) aivan varma, ettei kyse ole mistään vakavasta ja lähetti meidät hotellille. Otti varsin vakavissaan sen, että isän on todellakin ehdittävä lentokoneeseen. Yritin nimittäin varmistaa, että tullaanko takaisin näytille, jos kuume nousee vielä ja olo huononee. Vastaus oli että, "ette te voi tulla, te lennätte huomenna", joten ei muuta kuin resepti kourassa Dr. Lopezia karkuun. Toivottavasti tohtori ei kovin pitkään etsinyt jäljettömiin kadonneita suomalaisia.

Onneksi lähtöpäivän aamuna oli molempien toipilaiden vointi sellainen, että uskalsimme päästää ne lennolle. Vakuutusyhtiön vaatimuksesta molemmille oli hommattu lentokentille saattajatkin ja vaikka tilanne sinänsä oli kyllä aika stressaava niin meistä olisi silti Teron kanssa ollut valokuvan paikka, kun äitiä ja isiä on New Yorkin koneenvaihdossa työnnetty pyörätuoleilla ympäri kenttää. Ei niin, että siinä olisi nykyaikana edes mitään ihmeellistä. Ihmiset kuulemma tekeytyvät useinkin sairaaksi päästäkseen saattajan kanssa kaikkien jonojen ohi. Kyllä laiskuus tekee ihmisestä kekseliään.

Dominikaanisen sairaalaelämää hetken katseltuani totesin, että minulla olisi todella paljon annettavaa kyseiselle paikalle. Toiminnassa oli kohtalaisia puutteita. Kukaan ei esimerkiksi käyttänyt käsidesiä. Koskaan. Ei niin, että sitä olisi ollut tarjollakaan. Lähellä oli, ettei päässäni puhjennut suoni kun yritin tukahduttaa tuntemaani kauhua. Kaipa paikallisia hoitajia kuitenkin ihan pätevinä voi pitää. Osasivat nimittäin oikein näppärästi mitata kuumeen vanhanaikaisella elohopeamittarilla vaikkakin useimmiten unohtivat käydä katsomassa mikä mittauksen tulos oli. Paljon muuta eivät sitten saaneetkaan tehdä, koska sellainenkin uskomaton toimenpide kuin verenpaineenmittaus oli lääkärin hommia. Toivottavasti Suomen hoitajapulaa ei paikata näillä ulkomailta palkatuilla hoitajilla, ainakaan ennen kuin oppivat käyttämään digitaalista kuumemittaria. Noudattivat myös ilmeisesti jotain käänteistä vuorokausirytmiä. Yöllä potilaan huoneessa nimittäin ramppasi jatkuvasti joku, päivällä ei kukaan. Aamu viiden ja puoli seitsemän välillä huoneessa kävi 7 ihmistä, joista jokaisella oli oma tehtävänsä. Yksi tyhjensi roskikset (koska onhan tarpeellista tyhjentää roskis klo 5), yksi mittasi kuumeen, yksi verenpaineen, yksi toi lääkkeet, yksi vaihtoi tippapullon ja lisäksi kaksi siivoojaa (joista kumpikaan ei ollut sama kuin se, joka tyhjensi roskiksen) pyyhki lattiat. Ihan kiva, että kaikille riittää töitä, mutta onko ne vähät työt pakko tehdä yöllä?

Ajattelimme Teron kanssa muuttaa vähän reissuaikataulua ja aikaistaa Karibian risteilyämme, ettei tarvitsisi sentään kolmea viikkoa olla Dominikaanisessa (se kun onkin niin kauhea asia). Eihän tuollaisen jenkkifirmalta varatun risteilyn muuttaminen kovin hankalaa voi olla, eihän? Laitoimme ensin laivayhtiöön kahdesti sähköpostia asiasta, saamatta vastausta, joten ei auttanut muu kuin soittaa asiakaspalveluun vaikka onhan se nyt hiukan kallista soittaa suomalaisesta numerosta Dominikaanisesta jenkkeihin. Asiakaspalvelussa olisi ollut vähän tehostettavaa. Puhuin yhteensä viiden ihmisen kanssa, joista jokainen kysyi henkilötietomme, risteilyn tiedot, mitä haluan muuttaa ja olenko nyt varma, oikeasti aivan varma, siis aivan kertakaikkiaan ihan varma, että haluan muuttaa varaustani ja siirsi sitten puhelun seuraavalle asiakaspalvelijalle, koska "minä en nyt voi tehdä tälle mitään". Odotellessani sain kuunnella laivayhtiön mainoksia siitä mitä kaikkea aivan uskomatonta risteilyllämme voi tehdä. Tunnin pituisen (josta 50 min mainoksia) ja 150 euron arvoisen puhelun päätteeksi asiakaspalvelusta osattiin kertoa, että risteilyn siirtäminen viikolla kustantaa 1100 dollaria. Kyllä kannatti soittaa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kun halusimme siirtää Auckland-Rarotonga-lentoamme viikolla niin lähetimme maailmanympärilentojamme hoitelevaan matkatoimistoon asiasta yhden sähköpostin, jonka jälkeen saimme seuraavana päivänä vastauksen, että lento on siirretty, lisämaksutta. No, oli tuosta 150 euron puhelusta kuitenkin jotain hyötyä. Mainosten ansiosta tiedän nyt, että meillä on laivalla 24h huonepalvelu. Saattaapi olla, että huonepalvelijalla on yötä päivää vähän hoppu, kun me hyödynnämme palvelua ainakin puhelun hinnan verran.