Psykiatrilla

Tero:

Päivitelläämpäs sitten tätäkin taas hieman. Ollaan siis päästy reissulla hieman eteenpäin ja vihdoinkin tänne väli-amerikkaan. Jossain vaiheessa alkoi Cookin saarilla jo tuntua siltä, että jos se lento ei kohta lähde niin uiden olen nopeammin perillä. Oli oikeasti todella hermoja raastavaa vain olla paikallaan ja yrittää saada aika kulumaan. Itsekseni mietin, että mikäli olisimme olleet alkuperäisen suunnitelman mukaiset 16 päivää siellä, niin väitän ettei meistä olisi enää kumpikaan kirjoittamassa tätä tekstiä. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia, enkä oikeastaan välitäkkään tietää.

Viimeisenä päivänä alkoi saarilla makaaminen vaikuttamaan reissukuntoon hieman negatiivisesti. Kovaa vauhtia keski-ikäistyvä selkärankani päätti alkaa vihottelemaan oikein huolella. Sängystä nouseminen ei onnistunut enää edes ns. "kierähdystekniikallakaan". Hieman aikaa väiteltyäni reissun terveydenhuollosta vastaavan naishenkilön kanssa asiasta, totesin olevani kuitenkin hyvinkin lentokelpoinen vaikka sitten sinkkiarkussa, jos ei muuten. Huolimatta täysin siitä, ettei kävelykään tilapäisesti juurikaan onnistunut. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma ja se oli se, etten missään tapauksessa olisi suostunut viettämään vielä yhtä viikkoa kyseisellä saarella odottelemassa seuraava lentoa.

Selkä sitten asettui kuitenkin kävelykuntoon riittävällä kipulääkkeiden yliannostuksella ja pääsimme jatkamaan matkaa. Itseasiassa, kyseinen vaiva ei ole vieläkään juuri poistunut. Kirsi on todennut jo ainakin tuhat kertaa, että on pakko lähteä kotiin ja minä taasen katkokävelen kiroillen aamuisin kuselle vessaan. Isompaan toimitukseen pitääkin muuten valmistautua huolella. Nimittäin ylösnousu asiointi-istuimelta ei ole mitenkään joka pojan hommia. En nyt suoranaisesti vertaa ison kirjan ylösnousemiseen, joka sekin otti kuuluisat 3 päivää, mutta ei se nyt tällä hetkellä minultakaan ihan hetkessä käy.

Ensimmäinen parkaisu yleensä tulee siinä vaiheessa kun laskeutuu istuimelle, toinen kun siirtää kroppaansa ns. "siivous"-asentoon. Parkaisut vaihtuvat karjaisuksi siinä vaiheessa, kun ensin pidättää hengitystä, rutistaa käsillä polvista tukea ja väkisin kampeaa lahoamispisteessä olevan vapisevan ruumiinsa käyntiasentoon. En voi kuitenkaan uskoa, että koskaan sanoisin tätä ääneen, mutta luojalle kiitos ettemme ole Aasiassa. Voin vain kuvitella millaista olisi laskeutua kyykkäämään reiälle, yrittää pyyhkiä "kurat" lapaluiden välistä ja pyytää Kirsiä nostamaan mies taas pystyyn. Melkein olisi arvokkaampaa paskantaa ihan reilusti vaan housuun.

Noh kipulääkkeillä kuitenkin mennään, ei ne sen kummempaa kuitenkaan lääkärilläkään osaa sanoa, eikä tarvikkaan. Minullahan on nimittäin EA-1 ja taisteluensiavun koulutus, joten olenkin todennut näiden ohittavan moneen kertaan Kirsin 4-vuotisen terveydenhoitajan tutkinnon ja sitä myötä olevani täysin reissukelpoinen. Kyllähän tälläiset pikkusäryt on aina ennenkin ohi menneet. Ei ole vanhaksi tulemista.

Los Angelesissa teimme sitten kutakuinkin aikalailla samaa kuin 1,5v sitten. Ajelimme Kirsin suunnitelman mukaan kyttäämässä julkkisten kämppiä ja jotain tähtiä. Hauskinta oli kun mentiin autovuokraamoon, josta olin varannut meille vuokrapirssin koko Losin ajaksi. Jahka paperit oli selvillä, niin vuokraamon Pepe käski menemään pihalle ja valitsemaan auton sieltä. Hetken aikaa järjestelmälliset suomalaiset meinasivat häkeltyä. Kiroiltiin, että mikä hiton järjestelmä tämäkin on. Kertoisivat nyt rekkarin niin osaisimme ottaa oikean auton. Onneksi eräs toinen asiakas tiesi kertoa, että valitkaa vaan joku näistä ja ajakaa pihalle. Avaimet on virtalukossa ja portilla otetaan vaan rekkari ylös. No sehän oli helppoa. Valita 4 päiväksi mieluisin auto noin sadan uuden auton joukossa. En edes tiennyt miten tarkkaa auton valinta noinkin pitkäksi ajaksi voi olla. Esimerkiksi auton väri saattaa saada aivan uskomattoman merkityksen. Koska eihän kukaan voi ajaa Losissa valkoisella autolla. Eihän?

Käytiimpäs katsomassa Dr. Philin kuvauksiakin. Melkoista touhua. Pihalla jouduttiin tietty jonottamaankin kaikkien innokaiden fanittajien joukossa sisään. Osalla oli varmasti kausikortti kaikkiin ohjelman kuvauksiin, sen verran yksityiskohtaisesti tuntui olevan metodit hallussa. Melkoisen yksinkertainen ohjelma. Vanha äijä kertoo maalaisjärkisiä ohjeita ihmisille, jotka ovat kyllä maalta, mutta järki vain puuttuu. Sitten aina esitaputtajan aloittaessa kaikki taputtavat, hurraavat tms. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Kunnes kuvaus on loppusuoralla, niin taputetaan seisaaltaan ja kaikilla on kutakuinkin valaistunut sekä onnellinen ilme kasvoilla. Paitsi jäykähköillä suomalaisilla. En mene toiste.

Kuvausten alussahan saatiin hieno esimerkki paikallisten maailmankäsityksestä. Ennen kuvausten alkua paikalle oli tietysti tilattu joku omasta mielestään tosi hauska yleisön esilämmittelijä. (Säälittävimmät vastaantulijat elämässäni top3-osastolle). Tämä hullun hauska kaveri sitten kyseli satapäiseltä yleisöltä, että kuinkas kaukaa ihmiset sitten ovat paikalle tulleet. Mehän olimme tietysti aivan hiljaa, koska meillä ei ollut mitään asiaa juontajalle. Innokkaimmat kertoivat kuitenkin olevansa Hollannista, Sydneystä ja eräs tummempi tapaus kehaisi olevansa ihan Nigeriasta asti. Yleisöhän luonnollisesti taputti aina näille innokkaille pitkämatkalaisille hämmästelevien huokausten kera. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Nigerian kaverin jälkeen nousi kuitenkin vielä yksi hyvin innokas käsi. Jahka tämän vuoro tuli kertoa kotipesänsä sijainnin niin kuului hyvin ylpeällä ja kuuluvalla äänellä "Ohio!". Toivon sydämmestäni, että ihmiset taputtivat säälistä. Ja vain ja ainoastaan säälistä.

En malta olla mainostamatta kirjakauppoja, jotka ovat varmasti lähes parasta antia mitä kyseisellä maalla on tarjottavanaan. Ne ovat pääsääntöisesti järjettömän kokoisia, todella viihtyisiä sekä uskomattoman halpoja. Monessa on tosiaan kahviotkin, jossa ihmiset voivat käydä lukemassa kirjoja ennen ostopäätöstä. Kuten myös tuoleja pitkin kerroksia tähän tarkoitukseen. Toisin taitaa olla meillä Suomessa. Akateemisessakin pysähdyt hyllyjen väliin, niin johan on myyjä hätistämässä pois paikalta. Saatika, että otat esimerkiksi lehtihyllyltä jonkun lehdykän selailtavaksi. Menee noin 3 sek ja myyjä on vieressä kyltin kanssa, jossa lukee, että "tuotteeseen koskeminen on yhtä kuin ostopäätös". Katkerako? En sentään. Eihän minulla ole edes varaa käydä kyseisessä liikkeessä. Eikä silti, eivät nämäkään ainakaan yleissivistyksen perusteella taida juurikaan asioida näissä kaupoissa.

Eilen sitten lentokentällä kävikin taas kerran paskat. Ilmeisesti joskus pitäisi olla hieman nöyrempikin ja selvitellä hieman asioita eikä vain jatkuvasti kohkata eteenpäin. Olin lukenut mielestäni monestakin lähteestä, että Panama on loistava väli-amerikan kohde, koska sinne mentäessä ei kysellä lippua maasta pois. Niimpä. Ei kun lähtöselvitykseen ja jahka kaikki oli lähes valmista, niin virkailija alkoi tivaamaan paluulippuja. Kerroimme sitten, että menemme bussilla Costa Ricaan ja sieltä eteenpäin. Huhtikuussa tulisimme takaisin Losiin, josta lennämme Lontooseen. Vaan eipä kelvannut. Lippu pitäisi olla nyt taikka matkanteko pysähtyy tähän. Eikä muuta kuin paljon suomalaisia kirosanoja ja selittämään virkailijalle, että bussifirman nettisivut ovat tekeillä, emmekä saa kyseisiä lippuja tähän hätään. Nainen sitten käski meidän menemään internetiin ja varaamaan liput nyt. Toistin itsevarmasti nettisivujen olevan tekeillä. Nainen toisti käskynsä uudelleen. Tässä vaiheessa pidin naista ihan vähän yksinkertaisena.

Äänekäs väittelymme tuotti paikalle tietysti myös toisen virkailijan, joka ymmärsi yskän, ja kehoitti varaamaan heidän kauttaan lentolipun pois Panamasta. Muuten matka jäisi meiltä lentämättä. Taas lukuisia kirosanoja. Aloimme sitten ostaa tältä alkuperäiseltä asiakaspalvelijalta lippuja. Luonnollisesti kertasin, että poistumme maasta bussilla, eli tarvitsemme lentoliput, josta saamme rahat takaisin.  Sen jälkeen ehdotuksia alkoikin sadella. Valitsimme 300:n taalan lennot Panamasta Costa Ricaan. Kunnes kaikki oli lähes valmista, varmistin vielä että saammehan nämä peruutettua. Virkailija luonnollisesti vaikeni täysin.

Jälleen tarvittiin hieman älykkäämpää asiakaspalvelijaa, joka myikin meille 470 taalan lennot, joista saamme kokonaisuudessaan rahat takaisin. Jahka vain ensin ostamme bussiliput ja lähetämme niistä kopion sähköpostiin, jonka saisimme asiakaspalvelunumeroon soittamalla. Helppoa ja yksinkertaista. Eikä hävettänyt juuri ollenkaan vaikkei toimitukseen mennyt puoltakaan tuntia, eikä jono takana ollut edes sataa metriä.

Noh, hoidimme tämän peruutuksenkin sitten kuitenkin hieman eri tavalla. Kävimme ostamassa bussiliput ja marssimme suoraan lentoyhtiön toimistolle. Siellä aikamme asiaa espanjaksi selvitettyämme kävikin ilmi, että lentoyhtiö kyllä palauttaa rahat, mutta tarvitsee hieman maksuaikaa. Puolet tulee takaisin kuulemma tämän kuun lopussa ja loput sitten maaliskuun lopussa. Ihan vähän tuli mieleen, että näköjään moni muukin firma kuin meidän puolustusvoimat tuntuu elävän hieman ns. "kädestä suuhun".

Kävipäs muuten tuuri. Osa varmaan tietääkin, että olin edellisessä elämässäni vähän aikaa Helsingin telakalla rakentelemassa laivoja. Lyhyen, mutta silti hyvin ansiokkaan telakkaurani aikana valmistui yksi alus kokonaan ja toinen puoliksi. Nyt kävikin sitten niin, että kun olimme eräänä päivänä Cookin saarten ainoassa kaupungissa kauppareissulla, niin en ollut uskoa silmiäni. Kyseinen valmiiksi saattamani alus oli nimittäin parkkeerattu kaupungin edustalle. Ihan hetken aikaa tunsin pientä ylpeyttä. Saatoin jopa mainostaa Kirsille rakentaneeni kyseisen aluksen 54mk:n tuntipalkalla aivan itsekseni. Saatoin muuten mainostaa jopa aika montakin kertaa. Noh, jos nykyiseen työhön vertaa niin on siinäkin puolensa, että tekee käsillään jotain ja saa ehkä jopa jotain ihan näkyvääkin aikaiseksi. Ja uskottava se on näemmä vanhojen telakkajermujen väitteet siitä, että kyllä ne sikaflexillä näemmä kelluu.

On muuten hyvin hieno asia, että Yleverolla kustannetaan Ylen Areena-palvelu. Muuten jäisi tosi monta jaksoa politiikkaradiosta kuulematta. Sehän vasta olisikin synkkää.

Kirsi:

Olihan se etukäteen tiedossa, että on riski lähteä reissuun tässä seurassa, koska erilaiset luonnonkatastrofit näyttävät seuraavan Teroa. Niin tälläkin kertaa. Aurinkolomamme Cookin saarilla sai nimittäin yllättävän käänteen, kun sykloni Garry alkoi tunkea samoille nurkille. Sen verran myrskysi, että vietimme kaksi päivää sisätiloissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisi aika tullut pitkäksi, mutta olihan meillä kuitenkin hyvinkin paljon tekemistä. Paikallinen tv-yhtiö tarjoili viihdettä yhdeltä tv-kanavalta klo 17 alkaen ja tietokoneessamme on 250 erilaista pasianssia (joista osaan pelata noin neljää). Lisäksi kävin aina välillä kurkkaamassa onko suihkukaivossamme asuva rapu vielä paikallaan. Kyllä aika lensi! Hiukan kuitenkin stressasi miten tälläinen hirmumyrsky vaikuttaa lentoomme, mutta onneksi se alkoi heiketä ennen kuin ehti kovinkaan lähelle tai pilasi lentosuunnitelmamme. Kenties Garry osasi aavistaa, minkälaisen hirmumyrskyn minä nostan mikäli lentomme Los Angelesiin ei lähdekään ajoissa liikenteeseen. Siinä olisi nimittäin Garry jäänyt toiseksi.

Onko muuten Iltasanomissa jo uutisoitu tästä "suomalaisten piinasta Cookin saarilla?" Suomalaisillahan on viime aikoina ollut kauhean rankkaa, kun milloin mihinkin on jouduttu tekemään pakkolaskuja, jopa Venäjälle ja ihan Finnairinkin koneilla. Ja sitten on vielä tarjoiltu huonoa ruokaa ja tiedotuskin on ollut puutteellista. Ymmärtäähän sen, että kiukuttaa, jos matkatoimisto ei ihan heti ole osannut sanoa 10 minuutin tarkkuudella miten kauan mahdollisesti kestää saada lentokone korjattua jossain keskellä venäläistä perämetsää. Ilmeisesti Suomen lehdistöllä on uutiskynnys hieman matalalla, kun noita juttuja julkaisevat. Tuollaisista "tragedioista" kirjoittamisen sijaan voisivat kehottaa kitiseviä ihmisiä menemään kotiin miettimään onko parempi tehdä pakkolasku vai lentää rikkinäisellä koneella. Kirjoittaisivat mieluummin artikkelin aiheesta "ette usko miten typerästä syystä tämä matkustaja aikoo hakea korvauksia matkatoimistolta". Olisipa olemassa työ, jossa turhista aiheista valittaville asiakkaille saisi antaa suoraa palautetta. Kuka on keksinyt sen typerän "asiakas on aina oikeassa"-jutun? Ei nimittäin todellakaan ole. Usein asiakas on koko yhtälön tyhmin ja eniten väärässä olevin yksilö.

Cookin saarilta matka jatkuikin lempikaupunkiini eli Los Angelesiin. En edes selittää miksi pidän ko. kaupungista niin paljon, koska sehän ei suurimmaksi osaksi ole mitenkään erikoisen kaunis kaupunki. Siirtyminen paikasta toiseen ei ole helppoa eikä nopeaa vaan auto on ihan välttämätön, eikä mihinkään pääse silläkään helposti eikä nopeasti. Mutta on se silti vaan niin hieno paikka ja mielestäni siellä olisi tekemistäkin loputtomasti. Vähän pääsi taas kaupungin koko yllättämään, kun oltiin lähdössä autovuokraamon pihasta ja naputtelin navigaattoriin hotellin osoitteen. Matkaa hotellille oli vaatimattomat 32 km. Sekin matka huristeltiin sitten pääasiassa 6 kaistaisia (yhteen suuntaan) kaupungin sisällä kulkevia moottoriteitä. Vähän erilainen kokemus kuin ajaa Uudenmaankatua Haritusta Nättinummeen. Ja vaikka Turussakin on kyllä ihan kaikkea niin tuntuu, että Los Angelesissa on jopa vielä vähän enemmän kaikkea.

Tero vei minut Losissa treffeille. Oli järjestänyt meidät katsomaan Dr. Philin kuvauksia. Phil on ehdottomasti lempipsykiatrini (titteli, jota vain hieman himmentää se, etten tiedä muita psykiatreja), jolla on hyvä neuvo joka tilanteeseen. Neuvot ovat tosin usein päivänselviä, mutta keskiverto jenkille varmaankin hyvinkin mullistavia. Phil (jota voin varmastikin nyt sinutella, koska olemme vähintään hyvänpäiväntuttuja ellemme peräti ystäviä) oli luonnossa aika tavalla vanhemman näköinen kuin tv:ssä, mutta hyvin osasi hommansa. Veti nimittäin lähestyksen käytännössä suorana ilman keskeytyksiä eli itse jakson kuvaamiseen ei mennyt kuin tunnin verran. Muuta odottelua studiolla olikin sitten nelisen tuntia, kun yleisöä siirreltiin paikasta toiseen kuin karjaa. Tv-visiittimme jälkeen kävimme vielä syömässä meksikolaisessa ravintolassa. Ilmeisesti kyseisessä paikassa on joskus käynyt joku julkkiskin, koska oven edessä roikkui paparazzi. Katseli meitäkin erittäin tarkkaan, mutta ei kuitenkaan ottanut kuvia eli ilmeisesti ei tunnistanut vaikka kyse olikin näinkin merkittävistä suomalaisista. Ikävä kyllä ainakaan nyt paikalla ei ollut ketään kuuluisaa. Tietääksemme. Ja vaikka olisi ollutkin niin tuskin olisimme tunnistaneet ellei kyseessä olisi ollut joku meidän nuoruutemme julkkis, kuten Bruce Willis tai Sylvester Stallone. Niin tai Slash. Mutta toisaalta Slashiksi olisin ehkä luullut ketä tahansa, jolla on tukka samalla tavalla naamalla.

Losissa törmäsimme hyvää esimerkkiin siitä mitä sukupuolten välinen tasa-arvo voi hämmentävimmillään olla. Otin Uudessa-Seelannissa geelikynnet ja ne oli pakko päästä huollattamaan Los Angelesissa. (En voi muuten uskoa, että kirjoitin samassa lauseessa itsestäni ja noinkin turhanpäiväisestä toiminnassa. Melkein hävettää, mutta puolustaudun sillä, että töissä ei koskaan saa käyttää edes kynsilakkaa.) Senhän luulisi täällä olevan helppo homma, koska kynsistudioita on ihan joka nurkalla. Yllätys oli melkoinen, kun istuin sormet ojossa valmiina huoltoon ja kynsiäni hoitamaan tuli mies! Luonnollisesti halusin poistua paikalta välittömästi, koska jokainenhan ymmärtää, ettei mies voi osata tehdä kynsille yhtään mitään. Kohteliaisuussyistä tukahdutin pakenemisvaistoni ja annoin kaverin yrittää. Suunnaton virhe! Mies hoitaa nimittäin kynnet samalla hellyydellä ja pikkutarkkuudella kuin auton renkaiden vaihdon ja kaikki viilauksesta lakkaukseen oli täysin väärin tehty. Rehellisesti voin sanoa, että olisin itse osannut 10-vuotiaana tehdä paremmat kynnet kuin tuo "ammattilainen". Ei auttanut muu kuin etsiä seuraavana päivänä uusi paikka, jossa tilanne voitaisiin korjata. Ikävä kyllä seuraavassa paikassa sama kuvio toistui. Minä olin valmis hoitoon (tosin tällä kertaa hieman varautuneemmalla asenteella) ja paikalle saapui mies, kaiken lisäksi ruoka suusta pursuten. Aiemmasta vahingosta viisastuneena poistuin välittömästi paikalta. Onneksi lopulta löytyi kuitenkin hoitola, jossa työskenteli naisia, jotta kynnet saatiin kuntoon.

Tiedän, että nykyaikana kaikkien pitäisi olla sitä mieltä, että sukupuolilla ei ole eroa. Se on sitä tasa-arvoa. Enää ei riitäkään, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti vaikka ovat erilaisia vaan nykyään tasa-arvo tarkoittaa, että kaikkien pitää olla samanlaisia. On olevinaan ihan mahdoton ajatus, että miehiä ja naisia voisivat luonnostaan kiinnostaa erilaiset asiat ja missään nimessä ei ainakaan saa olla miesten ja naisten töitä. (Puhumattakaan siitä, ettei ruotsalaisessa lastentarhassa saa enää käyttää sanoja hon ja han.) Todella typerää. Veikkaan, että pääsääntöisesti miehet eivät sovi tekemään rakennekynsiä, eivätkä edes halua sopia. Jotkut työt on parempi jättää naisten hoidettavaksi. Sen sijaan sellaisia aivan puhtaasti "miesten töitä" onkin vaikeampi keksiä, koska naisethan osaavat ihan mitä vaan. Kysyin Teroltakin mikä voisi olla vain miesten työ, eikä Tero keksinyt kuin rekkakuskin. Perusteluna, että teillä voisi liikkua huomattavasti levollisemmin mielin mikäli naiset eivät ajaisi autoa. Mielestäni nainen voi kuitenkin olla kaikkea paitsi sotilas ja kuningas (kuten Rosskin totesi). Naiset pystyvät niin paljon enempään kuin miehet.

Terohan on tunnetusti myös hieman "jäykkä" näiden sukupuoliroolien suhteen. Voitte siis varmaankin kuvitella Teron ilmeen, kun tuli hakemaan minua kynsihuollosta ja huomasi "huoltajan" sukupuolen. Hillitsi kuitenkin itsensä hyvin eikä sanonut asiasta mitään. Istahti viereeni ja alkoi katsella ympärilleen. Minä puolestani katselin Teroa ja odottelin milloin hoitolassa vallitseva tilanne valkenee Terolle kokonaisuudessaan. Ja valkenihan se. Viereisessä loosissa nimittäin istui mies kynsihoidossa ja liotti sormenpäitään saippuavedessä. Vähällä oli, ettei Tero kävellyt samantien ulos. Muutama kirosana kuitenkin pääsi siinä ihmetellessä. Onneksi meidän perheessä mies on sentään mies eikä ramppaa kynsihoidoissa tai pyydä minua vaihtamaan auton renkaita tai käyttämään poraa.

En tiedä miten paljon ihmiset keskimäärin näkevät vaivaa tuliaisten hankkimiseen, mutta väitän, että me teimme Los Angelesissa oikeanlaisten tuliaisten saamiseksi hieman keskimääräistä enemmän hommia. San Franciscon kupeessahan on Apple-fanien pyhiinvaelluskohde eli Applen pääkonttori ja myymälä, jossa myydään ns. fanituotteita, joita ei ilmeisesti saa mistään muualta maailmassa. Edelliskesän USA:n matkallamme yritimme poiketa kyseiseen myymälään ostoksille, mutta jonkun typerän pyhäpäivän takia paikka oli kiinni. Selvitettyäni tällä kertaa tarkkaan aukioloajat ja jenkkien juhlapyhät, teimme päiväretken ja ajelimme tuliaisostoksille. Matkaa kertyi päivän aikana 1100km, mutta onpahan tuliaisia ostettuna. Siellä kaupassa muuten näytti olevan iPhone 4S myynnissä hintaan $99. Oli hyvin lähellä, etten ostanut puhelinta, jota en tarvitse. Tosin ehkä siinä hinnassa oli joku juoni, eihän se mitenkään voi olla noin halpa?

Tero alkoi tuossa yhtenä iltana pohtia suurta itsetuntemustani ja rehellisyyttäni. On kuulemma hienoa, että tunnen itseni niin hyvin, että pystyn avoimesti myöntämään olevani sairastaessani aivan vauva. Jatkoi pohdintaansa ihmettelemällä miksen sitten kuitenkaan pysty myöntämään olevani itsepäinen. Luonnollisestikin selitin sen johtuvan siitä, etten ole lainkaan itsepäinen vaan hyvin sopeutuvainen. En kyllä yhtään ymmärrä miksi Tero alkoi nauraa. Outo tyyppi.

P.S Teron lomaparta on muuten poistunut keskuudestamme ja olen saanut hyvännäköisen mieheni takaisin. Oi onnea!