Kiwi holiday

Kirsi:

On tämä Uusi-Seelanti sen verran kaunis maa, että olen aivan totaalisen myyty. Eihän tälläisiä maisemia tietenkään mitenkään voi sanoin kuvailla eivätkä valokuvatkaan oikein tee niille oikeutta, mutta aivan mielettömän upeaa täällä kuitenkin on. Itseasiassa omalla kohdallani koko maan viehätys perustuu juurikin noihin maisemiin. Niitä jaksaisi kyllä ihailla vaikka kuinka paljon. Todella vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa tästä maasta. Jos nyt kuitenkin jostain on ruikutettava (ja ainahan on) niin netti on kyllä yllättävän surkea. Jotenkin melko hauskaa, että koko alkumatkan Aasiassa netit toimivat huomattavasti paremmin kuin nämä täkäläiset viritykset. Toisaalta täsmälleen sama ongelma meillä oli jenkeissä. Kummallista.

Jos pitäisi matkakohteita jollekin alkaa suositella niin suosittelisin Uutta-Seelantia lämpimästi. Aivan uskomattoman hieno kokemus karavaanarielämineen kaikkineen. Ja täällä on kuitenkin helppo olla ja matkustaa, kun kielimuuri ei hankaloita asioita. Mielellään tulisin uudestaankin. Ei tänne siltikään ehkä minkään parin viikon loman takia viitsi tulla, kun pelkät lennot kestävät melkein vuorokauden suuntaansa. Ilmeisesti kauhean moni muukaan suomalainen ei viitsi, koska eräällä leirintäalueella respan tyttö sanoi, ettei täällä käy suomalaisia ja arveli sen johtuvan siitä, etteivät suomalaiset pidä Uudesta-Seelannista. Ikävä kyllä en tajunnut kysyä montako kertaa kyseinen tyttö on käynyt Suomessa. Veikkaan, että matka on kumpaankin suuntaan yhtä pitkä. Mutta kyllä tuossa lausunnossa vähän perääkin oli. Täällä on nimittäin todella todella paljon muita pohjoismaalaisia ja keski-Eurooppalaisia, mutta suomalaisia olemme nähneet vasta kaksi kertaa (ja niistäkin toinen kertoi asuvansa Australiassa).

Täällä on kyllä kaikki asiat hauskasti päinvastoin kuin kotona. Ensinnäkin pitää  seistä maapallolla pää alaspäin, eikä etelä olekaan hyvä ilmansuunta, koska ilma kylmenee sinne päin mentäessä. Kai nämä sitten varailevat pohjoisenmatkoja etelänmatkojen sijasta. Lisäksi autoa ajetaan väärällä kaistalla ja rattikin on väärällä puolella. Ja täällähän on tietenkin nyt kesä, mistä seuraa, että joulukuu on kesällä, kesäpäivänseisaus joulukuussa, jouluna mennään uimarannalle ja käydään kesäalennusmyynneissä ostoksilla. Mitenköhän nämä paikalliset osaavat elää, kun kaikki menee väärinpäin?

Joulukin tuli tosiaan vietettyä tänä vuonna keskellä helteistä Queenstownia. Kömmin autosta tukka pystyssä joulupäivän aamuna (jolloin täkäläiset viettävät joulunsa) niin naapuriauton setä istui vaununsa edessä uimahousuissa tonttulakki päässä ottamassa aurinkoa. Voitte varmaan kuvitella miten jouluinen tunnelma oli. Vaikka oli meilläkin sentään varpunen jouluaamuna, koska se näyttää olevan lintu, joita on ihan joka puolella maailmaa. Yritimme hakea sitä oikeaa tunnelmaa menemällä joulukirkkoon. Ei siellä ihan suomalaisen joulukirkon harrasta tunnelmaa ollut, mutta olipahan kuitenkin joulukirkko joululauluineen ja jumalanpalveluksineen. Hienoa oli myös se, että kun pappi kysyi moniko kirkossa olijoista on pohjoiselta pallonpuoliskolta niin puolet ihmisistä nosti kätensä ylös. Onhan se aina mukava huomata, että ihmiset kansallisuuteen katsomatta kokoontuvat samaan paikkaan ja saman asian pariin, vaikka sitten 18 000 kilometrin päässä kotoa.

Joulun kunniaksi kävimme katsomassa elokuvissa Hobbittin, joka kai oli ihan ok, vaikka mielestäni siinä olikin juoni korvattu tappelukohtauksilla. Pisti vähän miettimään, että jonkun verran rahaa tuo Taru sormusten herrasta-juttu on tähän maahan jo tuonut. Vaikka jätettäisiin huomiotta elokuvien kuvaamisen työllistävä vaikutus (mikä sekin on aivan valtava) niin lisäksi 6% maahan saapuvista turisteista oli jossain tutkimuksessa maininnut noiden elokuvien olevan yksi suurimmista syistä tulla Uuteen-Seelantiin. Se on n. 160 000 turistia vuodessa ja se taas on aika paljon yhden elokuvatrilogian aikaansaannokseksi. Voisikohan Suomea markkinoida jonkun elokuvan avulla? Suomalaiset elokuvat vaan tuppaavat olemaan vähän synkkiä. Montakohan turistia Kaurismäki pystyisi vetämään Suomeen? Pahat pojat? Häjyt? Ai ei vai?

Ilmat ovat suosineet meitä ihan kohtalaisesti tämän Uuden-Seelannin-osuuden ajan. Lämpötila on täällä oikeastaan kuin Suomessa kesällä, muttei kestänyt kovinkaan kauan huomata, että aurinko on täällä vähän erilainen kuin kotona. Polttaa nimittäin nopeasti ja tehokkaasti, kun tuosta yläpuolelta sattuu puuttumaan otsonikerros. Pohdimme vähän mitenköhän nämä paikalliset pärjäävät täällä, kun tuntuu, että jokainen vastaantuleva turisti on palanut enemmän tai vähemmän (yleensä nimenomaan enemmän) ja UV-säteilyä on täällä kuulemma 40% enemmän kuin samoilla leveysasteilla pohjoisella pallonpuoliskolla. Asia selvisi meille, kun kävimme apteekissa, jossa myytiin aurinkorasvaa suojakertoimella 85. Enkä edes usko, että sen käyttö olisi ylireagointia, kun mekin kuitenkin paloimme viisikymppisestä rasvasta huolimatta. Varmaan kuitenkin täälläkin rannoilla makailee ihmisiä, jotka leikkivät, että SPF 15 on riittävä.

Tero oli taas yhtenä iltana vähän puuhastelemassa rakkaan harrastuksensa parissa. Minä jäin autoon nukkumaan, koska arvelin, etten todellakaan jaksa siinä seurassa istua koko yötä paikallisessa kuppilassa. Terolle tuo vapaailta teki kuitenkin ilmeisen hyvää. Avasin kotiutuvalle miehelleni auton oven, jolloin Tero huusi iloisesti, että "miehesi tuli nyt kotiin". Sen verran kuuluvalla äänellä tuo ilmoitus tuli, että varmaan useampikin nainen leirintäalueella luuli saavansa miehensä baarista kotiin. Yleensähän Terolla on baarista tullessaan tapana selostaa pitkällisesti mitä kaikkea on tapahtunut (oi sitä mielenkiintoisten käänteiden määrää!) ja mitä kukakin on sanonut. Tällä kertaa onneksi vältyin tältä yölliseltä tarinatuokiolta Teron nukahtaessa nopeasti. Tuossa pienessä autossa olikin miellyttävää nukkua kun Tero haiskahti hiukan harrastukselta. Onkohan mahdollista tulla humalaan/saada krapula vain haistelemalla toisen hengitystä? Epäilen, että on.

Tero muuten pohjusti erittäin hienosti tuon humalatilansa ja sitä luonnollisesti seuraavat tapahtumat jo hyvissä ajoin päivällä. Istuskeli auton vieressä 28 asteen lämpötilassa ja pohdiskeli muina miehinä, että taitaakin tulla niin kylmä yö, että täytyy nukkua vaatteet päällä. Piti oikein kysäistä, muistaako Tero yhtään kertaa, jolloin olisi tullut baarista ja muistanut riisua vaatteensa, edes takin. Ei muistanut enkä muista minäkään.

Tero:

Pitteehän se sitten täältäkin jotain kuulumisia kirjoitella. Joulu tuli, oli ja meni lähes huomaamatta. Selkeän eron kyllä huomaa, kun ei kaupoissa soi joululaulut kolmea kuukautta ennen h-hetkeä, eikä uutislähetyksiä täytä sekalaiset arpomiset joulusta, että onkohan sitä lunta tänä jouluna vai ei. Sammakon jaloista ennustavine asiantuntijoineen. Onneksi stressailu siitä, että mitä kaikkea turhaa sitä kenellekkin ostaisi tänä jouluna jäi tälläkin kertaa väliin. Vaikka onhan siinä tietenkin omat hyvätkin puolensa, kun kiertää kauppoja ja yrittää miettiä, että mitä toiset eivät varmastikkaan tarvitse. Maailma on kuitenkin täynnä turhaa tavaraa, jolle tuskin nykyaikana annetaan enää edes tunnearvoa. Hymyillään nätisti, esitetään yllättynyttä ja oven sulkeutuessa heitetään kaappiin odottamaan siirtoa kierrätyshyllylle. Liika positiivisuus on perseestä.

Uskomaton tapa paikallisilla nuorisolla. Tai siis paikallisilla nuorilla (alle 35) miehillä. En itsekkään kannata naisten pukeutumistyyliä "kultaiselta, mutta musiikin osalta helvetilliseltä" 80-luvulta. Luojan kiitos enää ei kauppojen hyllyltä taida löytyäkkään farkkuja, joiden vyötärölinjassa on hikinauhat kainaloita varten. Silti en käsitä miten paikallisen nuorison keskuudessa on ikäänkuin vastareaktiona päätetty roikottaa housuja polvissa ja kalsareita korvissa. Tokihan tähänkin huutoon on paikalliset muotinikkarit vastanneet asentamalla alushousuihin takataskun lompakkoa varten. Sanotaanko, ettei näistä nykynuorista ainakaan hehku sellainen rehellisen, ahkeran ja työtätekevän ihmisen henki. Ryhtikin tuntuu valtaosalta vastaavan lähinnä ongenkoukkua. Veikkaan, ettei kauas mennä vaikka väittäisin samanlaisia kalsarit esillä isin/sossun maksamaan mopoautoon-jengejä liikkuvan suomalaisen nuorison keskelläkin. Sitten maailman suurin ongelma on kuitenkin suomalaisten miesten valkoiset tennissukat ja Hervannan kansallispuku. Ehkäpä suoraselkäisen, mutta alkoholisoituneen kapiaisenkin pitäisi pikkuhiljaa alkaa hyväksymään uuden sukupolven esiintulo, vaikkei sitä ainakaan tietääkseen ole tuottanutkaan, eikä varsinkaan pyytänyt.

Tämä Uusi-Seelanti on kyllä lähes yhtä alkoholimyönteinen yhteiskunta, kuin Suomi oli aikaisemmin. Ehkä jopa myönteisempikin. Kaikissa ruokakaupoissa myydään viiniä sekä olutta. Alkoholimainoksia on vaikka muille jakaa ja kuppilat ovat aivan yleisesti hyväksyttyjä. Varsinaisia viinan myyntiketjujakin on ainakin kolmisen kappaletta ja verkostot peittävät pienetkin kylät. Sanotaanko, että alkoholin läsnäolemisen sekä sen säännöllisen käytön jäljet paistavat kyllä useimpien paikallisten kasvoilta. Ja ilmeisesti paistaa myös allekirjoittaneen kasvoilta. Täällä on nimittäin systeemi, jossa kauppojen kassoilla on vain yksi henkilö joka käy aina tarkistamassa alkoholin ostajan ikävuodet sekä kunnon ja hyväksymässä myynnin. Eli jos esimerkiksi minä menisin ruokaostostemme yhteydessä sujauttamaan Kirsin huomaamatta ostoskoriimme viinilekan, niin viimeistään kassoilla soi hälytyskellot. Paikalle tarvitaan nimittäin kassavääpeli tarkistamaan rehellisen valkoihoisen suomalaisen ikä ja mahdollisen ennakkoon nautitun alkoholin vaikutus ostohetken olotilaan. Viime reissullahan tämä tarkoitti pääsääntöisesti passin kaivamista esiin, sekä nenän koskettamista silmät suljettuina. Tällä kertaa taasen eivät ole juuri päin katsoneet. Ehkä Kirsi sitten kuitenkin näyttäisi täyttävän paikallisten kriteerit, joita vaaditaan alkoholin ostajilta, vaikka sen ympärillä joku hampuusi hermostuneena pyöriikin.

Olen muuten kiinnittänyt samaan asiaan huomiota kuin viime reissullakin. Mielestäni -ja vain omasta mielestäni- paikalliset ihmiset ovat hyvin kaukana ihmisestä, jota minä pitäisin onnellisena. Silti tämä, kuten Suomikin, on kansakuntana erilaisten onnellisuusmittarien kärkimaita. Yleensä kuitenkin niin, että Uusi-Seelanti on ykkösenä ja Suomi kakkosena. Tässä yhteydessä ei tietenkään pitäisi mainita (kuten Suomen mediakin jättää säännöllisesti mainitsematta), että Uuden-Seelannin aselaki on yksi maailman löyhimmistä ja aseita on lähes joka toisella vastaantulijalla. Sehän ei sovi mitenkään yhteen onnellisen maan ja onnellisen kansan kanssa. Erkki Tuomiojalle tiedoksi, että täällä aseet ovat kotona. Eivät häiriintyneiden naisten varastettavina ampumaradoilla. Koska politiikka on luonnollisestikkin yksi lempiaiheistani niin en malta olla ihmettelemättä, että mistäköhän Ekin -jos sallitte lähes sinuttelun- ideologia, että kaikki pitäisi olla jotenkin kollektiivisesti säilötty (ja ehkä jopa omistettu?) onkaan peräisin. Suosittelen vaikka lyhyttä perehtymistä 70- ja 80-luvun politiikkaan ennen seuraavia vaaleja.

Onneksi en punaviinipäissäni eksynyt asiasta juuri kovinkaan kauas. Palataampas siis hieman taakseppäin. Väitän että olen reissuillani nähnyt oikeasti onnellisia ihmisiä. Enkä todellakaan puhu Suomesta, enkä Uudesta-Seelannista. Ihmisiä, joista näkee todella kauas, että ovat onnellisia eivätkä kaipaa sinänsä yhtään mitään. Ovat todellakin tyytyväisiä siihen mitä ovat, keiden kanssa ovat, missä kunnossa ovat ja mitä omistavat. Eivätkä murehdi siitä mistä jäävät "paitsi". Tämäkin tietysti selittyy osiltaan sillä mihin itse törmään sekä elektroniikka- että erotiikkakaupoissa vähän väliä. Kun ei edes tiedä miten paljon on asioita, joita ilman ei voi elää, niin saattaa olla jopa huomattavasti helpompi elää. Toisaalta taasen, kun yrittää vaikka Hervannassa taikka täällä Christchurchissa katsoa ihmisiä ja päätellä miten onnellisia he ovat, niin mikäli tämä onnellisuus on parasta mitä pahoinvoivalla hyvinvointiyhteiskunnalla saadaan aikaan, niin aika pahasti ollaan menossa metsään. Ennemmin taikka myöhemmin.

Olikohan siinä taas viikon politrikkailut?

Leirintäalueet ovat tosiaan olleet täällä eteläsaarellakin melko tyhjinä. Sinänsä aika yllättävää, koska nyt pitäisi olla se täydellinen sesonki. Kelit ovat olleet hieman suosiollisempia tällä reissulla kuin viimeksi. Nyt ei ole satanut edes joka toinen päivä. Joka sinänsä on vallankin mainiosti. Huomenna vietetäänkin sitten uutta vuotta täällä Christchurchissa. Kaupunki, jonka nimeä en osaa edes selvinpäin ääntää. Tämä uusi vuosi tulee olemaan ainakin lähtökohtaisesti hieman rauhallisempi kuin kolme vuotta sitten (kalpeina hiljaa). Enkä toisaalta edes ihmettele miksi.

Kolmen päivän päästä lennetäänkin sitten Tongalle ja tiedossa on reissun toinen maapiste, paljon riippumattoa, sukellusta, snorklausta sekä kirjoja. En oikeastaan malta edes odottaa, että päästään eteenpäin. Jotenkin aivan käsittämätöntä miten voi kesken reissua iskeä jälleen kerran matkakuume. Ehkä se on sitten taas kerran sitä nykyihmisen tyytymättömyyttä? Sama kuin viime vuonna jenkeissä ollessamme. Kun vaan tekee mieli lähteä jonnekkin muualle. Jonnekkin missä kaikki on toisin ja jollain tapaa uutta. Tällä kertaa ajatukseni ovat kuitenkin keskittyneet sopivan matkailualuksen löytämiseen. Vielä se tarkoitukseen sopiva rakkine löydetään, varustellaan ja ajellaan kohti auringon nousua. "Far Away From Home".

Tuli kuitenkin nähtyä tästäkin maasta vähän uusia osia. Nimittäin viime reissulla muistan kiukutelleeni melko pikkutyttömäisesti vastaan, ettemme ajaisi mt Cookin juurelle. Kartalla kun kyseinen reitti näytti kovasti mutkaiselta ja luonnollisesti tässä maassa kun on sitä parempi mitä enemmän saadaan suoralle tielle mahtumaan mutkia. Ajattelin tuolloin, etten jaksa enää lähteä sinnekkin voimaan pahoin ja itkupotkuraivarini toimikin sen verran hyvin, että pojat myöntyivät tahtooni ja jätimme sen väliin. Kirsi taasen ei antanut millään periksi ja näin selvinpäin tie näytti kartallakin jo vähän suoremmalta. Totuus olikin sitten tarua ihmeellisempää. Tästä maasta on nimittäin mahdotonta löytää yhtä paljon, yhtä pitkiä suoria 50km:n matkalla kuin tuo reitti vuoren juurelle. Upea oli. Muistetaan sitten jätkät seuraavaksi käydä sielläkin. Jos ei satu toista pikkutyttöä matkaan.

Kuvitellaampa tilanne, jossa nainen istuu hantin penkillä ja osoittaa sormella kartasta tiettyä kohtaa, jota väittää sijainniksemme. Naisella on apunaan kaksi karttaa sekä navigaattori. Itse muistelet kuitenkin aamulla ennen kolmen tunnin ajomatkaa vilkaisseesi karttaa puolen miljoonan asukkaan kaupungin keskustasta ja tiedät naisen olevan väärässä. Naisen ohjeen mukaan jatkaminen tietäisi yli kolmen tunnin turhaa ajoa. Miten toimit? ... Aivan sama, kyseessä on kompa. Tilanteeseen ei ole yhtään riidatonta vaihtoehtoa. Mikäli ei lasketa sitä, että suostut ajamaan seuraavat kolme tuntia väärään suuntaan. Minä en suostunut.

Meinasin toivottaa jo hyvää uutta vuotta kaikille, mutta empäs malttanutkaan vielä. Kerrataampas hieman kohta mennyttä vuotta. Sehän oli meille isänmaanpuolustajille synkin miesmuistiin. Ajattelin nimittäin vertailla hieman termejä miesmuisti ja kansakunnanmuisti. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että miehet jotka vielä muistavat mitä isänmaamme puolustaminen vaati, eivät enää kauaa ehkä ole muistamassa sitä. Ja ikävä kyllä eivät myöskään ole puolustamassa sitä. Kansakunta taasen unohti heidät jo heti ensimetreillä muistaakseen uudestaan yli 50v kaiken jälkeen, unohtaakseen näemmä hetken päästä uudestaan. Naisten muistista taasen en puhu enää koskaan mitään, kiitos kansanedustaja Annika Lapintien (vas)  Annika 1 ja Annika 2. Tulikohan arvon edustaja hieman ennakoitua? Tulikohan?

Parempaa tulevaa vuotta lähes kaikille!

Ps. Jokohan seuraavaksi pysyttäisiin asiassa?
Pps. Pahoittelen linkkien määrää, suosittelen kuitenkin lukemaan nekin. Ja isä: ne valokuvat on sivun oikeassa laidassa kohdassa "Kuvia reissulta", tuplaklikkaa sitä.