Keskimaa

Tero:

Tulipas taas vietettyä Aasiassakin joku tovi. Mikäli minulta kysytään ja miksei tietenkin kysyttäisi niin ehdottomasti tämä Aasian osuus jäi reissustamme liian lyhyeksi. Osiltaan tietysti lentopassin ja lompakon rajoitukset pakottivat varaamaan lennot sekä Uuteen-Seelantiin, että Nepalista Malesiaan turhan aikaisin. Mutta minkäs teet. Pitää sitten vaan ensi kerralla olla kauemmin. Tiibet oli kyllä ehkä eniten säväyttävin kohde Aasiassa tällä erää. Jotain ihmeellistä on kyllä koko Aasiassa tapahtunut. Eläkeläisturisteja on nimittäin valtavasti. En tiedä olivatko matkakohteemme ja ajankohta tällä kertaa jotenkin erilaiset verrattuna aikaisempiin reissuihin, mutta eläkeläisiä oli todella paljon. Ehkä nuoret (n.35v) ovat löytäneet tiensä jonnekkin muualle nykyään. Vaikkapa kotiin perustamaan perheitä? Myöskin Suomalaiset metallibändit ovat kokeneet selkeän inflaation. Ennen vanhaan maailmassa ei ollut niin pientä kylää, ettei joku paikallinen olisi pitänyt jonkin Suomalaisen metallibändin paitaa päällään (yleensä Children of Bodom). Toisin on nykyään. Nykyään ainut asia mikä muistuttaa Suomesta on lapsilla olevat Angry Birs-paidat ja kaupoissa olevat Angry Birds-karkit. Jotenkin tuntuu, että taas kerran yksi asia lisää, miksi ei ehkä kehtaa mainostaa olevansa Suomesta. Tai ehkä sekin on kuitenkin vain yksi esimerkki nykymaailman menosta, jonka kelkasta olen tietenkin tippunut jo ajat sitten.

Lompakon rajoitteista tulikin mieleeni, että kuten jotkut tietääkin olemme reissussa yhteensä 80e:n päiväbudjetilla. Tästä 80e:sta maksetaan siis ruuat, majoitukset, kulkemiset ja aktiviteetit. Oletin sen riittävän Aasiassa tosi hyvin ja jäävän hieman säästöönkin näitä kalliimpia maita varten, mutta vituiksihan se meni. 6:n viikon jälkeen olimme pakkasella 120 euroa. Ylittäneet siis budjetin 1,5 vuorokaudella. Tokihan tämäkin osaltaan selittyy Langawin visiitillä ja superkalliilla majoituksella, Myanmarin majoituksilla sekä Nepalista Malesiaan lennolla. Kirsillä on niin kovin kallis maku, että maantiellehän tästä vielä joutuu.

Ja niimpäs joutuikin. Nyt olemme siis Uudessa Seelannissa ajelemalla vuokrapakulla ympäri saaria. Oikein reipasta karavaanarielämää siis. Pohjoissaarella emme viettäneet kuin muutaman päivän ja suuntasimme lautalla eteläsaarelle. Täällä tarkoitus onkin sitten viettää vähän kauemmin, kunnes uudenvuoden jälkeen suuntaamme Tongalle.

Nopea analyysi Uudesta Seelannista ei juurikaan poikkea aikaisemman reissun kokemuksista. Helkkarin kallista, mikään ei onnistu ilmaiseksi ja kaikki toimii dollarin/kahden kolikoilla. Maisemat on toki aivan yhtä uskomattomia kuin aikaisemminkin. Muistelen että viime kerralla jätkien kanssa ihmeteltiin, kun kaikkialla varoitettiin turisteja olevan ihan järjettömästi ja kaikki pitäisi varailla etukäteen sun muuta. Silloin kummasteltiin, kun niitä ei oikeasti ollutkaan. Tällä kertaa muita tuntuu olevan vieläkin vähemmän. Leirintäalueet huutaa tyhjyyttään, lautassa tuskin kolmannestakaan ja monet majatalot varsinkin pohjoissaarella ovat myynnissä. Ehkäpä se maailmantalouden kriisi koskettaa sitten tätäkin maata tässä muodossa.

Jotenkin todella ihmeellistä miten paljon vähemmän on kirjoitettavaa maasta, joka on näinkin länsimainen ja varsinkin maasta, jossa on jo aikaisemmin viettänyt 5 viikkoa. Ehkä pitäisi vaan puuhastella harrastuksen parissa enemmän, niin johan luulisi näppäimistön sauhuavan. Nopeusrajoitukset jaksaa täällä kyllä vieläkin ihmetyttävän. Täällä saattaa olla esimerkiksi satasen alueella yhtäkkiä mutka, jonka suositusnopeus on 15km/h. Sanotaanko, että jokusen tilannenopeuden äkillisen uudelleenarviointikohtauksen jälkeen olen taas sopeutunut ns. turistirytmiin ja ajelemaan sellaista sopuisaa eläkeläisvauhtia kuten esimerkiksi isäni Suomessa. Tarkoittaen siis pauttiarallaa 20km/h alle suuriman sallitun. ("joka ei siis tarkoita, että on pakko ajaa niin lujaa!".) Vaikka oikeastihan se tarkoittaakin.

Täällähän muuten normibensa on 91 oktaanista. Siis polttoainetta, jota Suomestakin vielä 80- ja 90-luvun taitteessa sai. Kyseinen polttoainehan on luonnollisesti halvempaa sekä myydä, että valmistaa kuin Suomessa myytävät 95 ja 98. Jotenkin saattaa kuullostaa hieman oudolta, kun Suomessa perusteltiin silloin ja perustellaan vieläkin korkeita oktaanilukemia, sillä että moottorit joutuvat niin koville ja ovat suunniteltu toimimaan korkeammilla oktaaniluvuilla. Sinänsä kyllä kummaa, kun täällä on täysin samanlaiset autot, täysin samanlaiset moottorit ja silti täälläpäin valmistaja suosittaa juurikin tuota 91:stä. Väitän myös todellakin, että täällä moottorit ovat paljon Suomea kovemmalla rasituksella. Sen tietää jokainen joka on ajanut täällä yli 2km matkan. Vähän sama juttu kuin tuo etanolin lisääminen. Kuten aikaisemminkin olen manannut, että muunmuassa Usassa mainostetaan, että etanolin lisääminen alensi polttoainekustannuksia yli 20c. Kuinkahan meille kävi? Ollaan me kapitalistit perkeleitä.

Pönttö punaviiniäkin tuli tietysti ostettua. Täällähän on viinitarhoja vaikka kuinka ja taidetaampa niitä kuskata ihan Suomeenkin asti arvosteltaviksi. Minä taasen tyydyin helpoista helpoimpaan vaihtoehtoon. Nimittäin Country-punaviiniin. Tuo jumalten juoma todettiin jo viime reissulla ehdottomasti hinta-/laatu-/alkoholi-/määrävaihtoehdoiltaan parhaaksi. Ensilasillinen näin kolmen vuoden jälkeen vahvisti senkin tosiasian, että maku ei tosiaan ollut viiniä valittaessa mikään kriteeri. Valitsin tällä kertaa viinin osaltaan myös vanhojen ja - ah, niin rakkaiden- muistojen vuoksi. Vaikkakin olivat perkeleet nostaneet hintaa 3nzd/pönttö ja vieressä olisi ollut myös halvempiakin vaihtoehtoja.

Olen myös huomannut tässä viime aikoina reissuilmapiirin hieman kiristyneen. Sehän on tietysti aivan normaalia tälläisellä vähänkin pidemmällä matkalla. Vaikka ei kyllä silti, muistan nimittäin hyvinkin viettäneeni myös lyhyempiä matkoja, joilla ilmapiiri on muodostunut hyvin "tulehtuneeksi" ja hyvinkin nopeasti. Yleensä tietenkin aivan ilman allekirjoittaneen myötävaikutusta. Silti ajattelin tänäänkin nauttia hieman "kiukuttelun kesto- ja samalla myös kiukuttelun esto-lääkitystä". Tämähän siis kirjaimellisesti tarkoittaa 3l punaviinipönttöä sekä 6-pakkausta kaljaa. Jos niillä ei ilmapiiri parane niin ei sitten millään.

Kirsihän muuten mainitsi tässä yhtenä aamuna, että naamani nykyisellään muistuttaa huomattavan paljon naisen genitaalialueita. Tarkentaen kuvauksen kuitenkin viittaavan lähinnä ajamattomaan karvoitukseeni sekä "pulleahkoihin" poskiini, jotka kuulemma yhdessä muistuttavat hyvin paljon keski-ikäistyneen naisen reisien kohtaamispistettä. Tästähän en luonnollisestikkaan ole ollut millänsäkkään, vaan ajattelin, että kateellisenahan se vaan tuossa irvailee. Kirsillä kun on vielä keski-ikään aikaa. Ja mistä se sitä paitsi edes tietää?

Hyvää joulua uskovaisille ja muutenkin normaaleille, hyvää hanukkaa juutalaisille sekä hyvää keskitalvenjuhlaa pakanoille. Jos joku jäi vielä ilman niin pahoittelen. Se oli 
tarkoituskin.

Kirsi:

Aasia on jätetty taakse ja ilmeisesti ihan hyvään aikaan, kun maiseman vaihto tuntuu erittäinkin mukavalta. Jäihän noista reissun ensimmäisistä kuudesta viikosta kai jotain käteenkin, kun olemme tavanneet todella paljon uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, nauttineet auringosta ja vaihtaneet nahkamme kertaalleen, palelleet hotellihuoneissa, joihin kukaan ei ole keksinyt laittaa lämmitystä ja nauttineet paikoin jopa naurettavan edullisesta hintatasosta. Kampaajakäynti Myanmarissa maksoi 1,5e, taksikyydit 1-3e ja n. 6 kilon kokonainen kala ravintolassa 8e. Malesia oli näistä meidän maista selkeästi kallein eikä sitäkään suomalaisen näkökulmasta hinnoilla ollut pilattu. (Takseista tulikin mieleeni, että miksiköhän Suomessa taksien pitää olla niitä kaikkein uusimpia autoja liikenteessä. Aasiassa ajellaan jollain 80-luvun Nissanilla ja hyvin kulkee. Onko se nyt todellakin niin, että suomalaiset ovat niin hienoa väkeä, etteivät voi mitenkään istua autoon, joka ei ole max. 2 vuotta vanha Mersu?) Ajoittain tietenkin olin paikallisten kanssa hiukan eri mieltä hygieniasta, syömäkelpoisesta ruuasta ja siitä mikä on normaalia käytöstä. Voin myöskin vannoa, etten mene enää koskaan kiinalaiseen junaan (ainakaan jos matka kestää yli 6 tuntia) tai syö nuudeita tai jakin lihaa. Kaikesta huolimatta jälkikäteen ei tunnu, että mikään olisi ollut ylitsepääsemättömän sietämätöntä.

 

Paitsi intialaiset ihmiset. Sen verran kävivät hermoille, että ihan lähiaikoina niiden ei tarvitse odotella minua käymään Intiaan. Meinasin vielä Aasian-osuuden viime metreillä menettää hermoni aivan täysin. Aikani katselin, kun eräs intialaisheppu yritti kiilata lentokentän lähtöselvitysjonossa eteenpäin vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Lopulta oli onnistunut etuilemaan sen verran, että päätyi seisomaan minun taakseni ja alkoi änkeä kärrynsä kanssa "vaivihkaa" ohi. Ilmeisesti osaan olla melko uhkaava silloinkin, kun kuulija ei puhu kanssani samaa kieltä, koska sain kaverin perääntymään antamalla suomeksi napakan kaksisanaisen palautteen kyseisestä toiminnasta. Mies tajusi oman parhaansa ja pysytteli loppujonotuksen ajan kiltisti takanani. Vähemmästäkin on nälkäinen ja väsynyt suomalaisnainen joskus raivostunut (en tietenkään minä, mutta muut). Juuri kun luulin, että kyseinen mies oli tylyin intialainen koskaan niin keski-ikäinen intialaisrouva luotsasi ravintolan jonossa kaksi lastansa kymmenmetrisen jonon kärkeen ja suoraan tiskille. Hyvähän se tietenkin on, että käytöstavat, tai tässä tapauksessa ennemminkin niiden puute, opetetaan lapsille jo pienenä. Ymmärrän, että olen suorastaan liiallisen rakastunut järjestäytyneeseen jonottamiseen, mutta mielestäni on realistista odottaa, että jokainen voi jonottaa vuoroaan ellei kyseessä ole nälkäkuoleman kaltainen hätätilanne, mikä intialaisperheen ulkomuodosta päätellen ei ollut lähelläkään. Joten kun puhun ystävällisistä aasialaisista ihmisistä niin en todellakaan tarkoita intialaisia.

Vaikkei Aasia ollutkaan lainkaan niin kauhea paikka kuin Teron jutuista etukäteen luulin, niin Uuteen-Seelantiin saapuminen oli silti melkoinen nautinto. Ensinnäkin aloin taas ymmärtää englantia mikä helpottaa oloa huomattavasti. Samaan aikaan Tero lakkasi ymmärtämästä englantia. Teron aivot on ilmeisesti viritetty ymmärtämään sujuvasti vain aasianenglantia. Uudessa-Seelannissa on joka tapauksessa kaikki vähän paremmin (eli enemmän suomalaisen kaltaista eli Teron mielestä tylsempää) kuin Aasiassa. Ihan ensimmäiseksi täällä kuitenkin huomasi miten paljon nauttii siitä, että ihmisiä on todella vähän ja joka paikassa on hiljaista. (Aasiassahan ihmisillä on liikenteessä sellainen miellyttävä tapa, että torvea soitetaan ihan koko ajan, ihan vain ilmoitusluontoisesti, että täältä tullaan.) Huomaa taas olevansa ihan oikea suomalainen, kun nauttii siitä, että pääsee mahdollisimman keskelle metsää olemaan puhumatta kenellekään. Täällä on sitä paitsi mielestäni oikeassa suhteessa ihmisiä ja eläimiä. Ihmisiä on reilu 4 miljoonaa, lampaita 40 miljoonaa ja lehmiä ilmeisesti suunnilleen sama määrä. Valitettavasti eläimet eivät kylläkään ole minusta läheskään niin kiinnostuneita kuin minä niistä, eikä yksikään halua tehdä tuttavuutta kanssani. Sen kerran kun ollaan maassa, jossa Tero antaisi minun silittää eläimiä.

Luontohan täällä on aivan omaa luokkaansa, sitä eivät mitkään sanat riitä kuvailemaan. Kun samassa maassa on sademetsää, mäntymetsää, hyvin suomalaisen näköistä peltoa, skotlantilaisen näköisiä nummia, vihreää ja vähän karumpaakin vuoristoa, jäätikköä, järviä ja hiekkarantoja niin alkaa tuntua, että Uusi-Seelanti on todella ollut paikalla kun luonnon monimuotoisuutta ja maisemia on jaettu. On täällä tietenkin myös vähän siistimpää kuin Aasiassa, kun roskat laitetaan roskikseen sen sijaan, että ne kipattaisiin takapihalle kasaan, jonka joku ehkä hakee joskus pois, jos muistaa eli useimmiten ei.

Uuden-Seelannin-osuudenhan vietämme oikein perinteistä karavaanarielämää. Mukavan rentoa touhua, mutta mikä parasta niin ruokahuolto pelaa kuin unelma nyt kun tarjolla on kunnollisia ruokakauppoja ja ruuat voi tehdä itse. Ei tarvitse syödä nuudeleita eikä kukaan tyrkytä aamiaiseksi vain toiselta puolelta paistettua kananmunaa, koska "meillä ei ole molemmin puolin paistettuja" (suora lainaus myanmarlaiselta tarjoilijalta). Kun on kuusi viikkoa syönyt kaikki ateriansa ravintolassa niin peruna maistuu ihan yllättävän hyvältä. Leirintäalueilla olemme olleet hyvin suomalaisesti omissa oloissamme. Hauska huomata, että kun britit, hollantilaiset ja muut hölmöt hakeutuvat toistensa seuraan puhumaan mukavia niin me lähestymme tilannetta pikemminkin "ei varmaan puhuta kenellekään ja jos joku kysyy jotain niin ei vastata"-asenteella. Ei niin, etteikö meitä kiinnostaisi. Olemme tietenkin hyvin perillä siitä mistä kukakin tulee, mitä kukakin syö ja minkä hintaisilla lennoilla tänne on päässyt. Kyllähän nyt sen verran täytyy muiden keskusteluja kuunnella, muttei kuitenkaan missään nimessä puhua kenellekään mitään. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä myöntää, että vaikka emme suoranaisesti tunge jutulle kenenkään kanssa niin useamman kerran olemme jo saaneet selostaa matkasuunnitelmiamme milloin kenellekin.

Paikallisten tapa kommunikoida on hauska sillä samalla tavalla kuin jenkeissäkin. Kaikki on "wonderful", "darling" ja "fantastic" ja näitä ja vastaavia sanoja viljellään puheessa ihan koko ajan. Kun saa vaihtorahat kaupassa takaisin niin ihan kelpo vastaus on "Lovely. Thank you!" Oletteko koskaan kuulleet jonkun Suomessa ottavan vaihtorahat vastaan ja sanovan "Ihanaa, kiitos paljon!" sen sijaan, että olisi vain murahtanut jotain, jonka kassahenkilö tietää tarkoittavan joko kiitos tai hei? Jotenkin ei oikein taivu suomalaisen suuhun tämä ylisanojen käyttö, joten meille Teron kanssa kaikki on "ihan jees" paitsi silloin kun kaikki on "ihan paskaa".

Sehän täällä Uudessa-Seelannissa tietenkin on, että kun kaikki on niin samanlaista kuin kotona niin ei samalla tavalla pääse ihmettelemään hauskoja ja kummallisia kulttuurieroja. Sen verran olen kuitenkin ihmetellyt, että olen urakoinut merkittävän ja kiinnostavan tutkimuksen parissa. Selvitin nimittäin lähes ensitöikseni pitääkö paikkaansa, että vesi kiertää täällä päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa mennessään viemäristä alas. Ja kyllä se kiertää. Ihmeellistä. Olen myös odotellut milloin veri menee pahasti päähän nyt kun olemme kuitenkin koko ajan maapallolla pää alaspäin, mutta vielä siitä ei ole ollut ainakaan suurempia viitteitä. Tero tosin ryöhtäilee täällä aika paljon aiempaa enemmän, joten ehkä ilma on asennosta johtuen alkanut poistua Teron elimistöstä toista reittiä kuin normaalisti.

Nauratti muuten vähän, kun siirryimme lautalla pohjois-saarelta etelä-saarelle ja vaikka merenkäynti ei ollut erikoisen kova niin Tero kärsi taas matkapahoinvoinnista. Siis autolautalla, joka hädintuskin keinui kevyiden laineiden liplattaessa lautan kylkiin. Silti Tero on ajoittain kovastikin ostamassa meille purjevenettä. Siis meille, joista toinen voi pahoin, jos joutuu auton kanssa ajamaan hidastetöyssyn yli ja toisen kärsivällisyys loppuu suunnilleen heti, kun kulkuneuvo liikkuu hitaammin kuin täysillä. Ehkä yritän vielä saada Teron harkitsemaan tätä purjeveneideaa uudemman kerran.

Kun odottelimme lentoa Hong Kongista Aucklandiin minua alkoi taas epäilyttämään lentäminen. Miten on mahdollista, että valtavan kokoinen rautamötikkä pysyy ilmassa? (Ja itseasiassa, kun asiaa oikein miettii niin miten on mahdollista, että sellaiset rautamötikät kuin laivat pysyvät pinnalla?) Niinpä halusin taas käydä Teron kanssa keskustelun lentokoneen toiminnasta ja aerodynamiikasta. Yllättävää kyllä, lentokonemekaanikon pinna alkaa kiristyä hyvinkin nopeasti, kun jokaista vastausta seuraa uusi kysymys "miksi?" tai "miten niin muka?" Eikä muuten kannata viimeistellä 15 minuutin keskustelua sanomalla, että "sä et taida tietää kovinkaan paljon lentokoneista". Olin aistivinani, että se ärsytti Teroa vähäsen.