Pikavuoro: Nicaragua - Suomi - Meksiko

Tero:

Yleensä olen tottunut siihen, että matkan varrella tapahtuu aina enemmän taikka vähemmänkin, mutta näemmä joskus valitettavasti tapahtuu kotijoukoissakin. Muistan Kirsin kysyneen reissua suunniteltaessa, että mitäs sitten jos kotona sattuu jotakin? Vastasin tähän tietysti, että 24h:n matkustamisella pääsee mistä päin maailmaa tahansa kotiin. Luojan kiitos tämä hihasta ravistamani arvio piti ainakin tällä kertaa paikkaansa.

Mikäli sinulla ei ole lemmikkieläintä, niin ei välttämättä kannata lukea seuraavia kappaleita. Et kuitenkaan ymmärrä. Mikäli sinulla taasen on/on ollut lemmikkieläin, ei siltikään kannata lukea. Voit tulla surulliseksi.

Palataampas sitten tiistaihin. Olimme juuri ylittäneet Costa Rican ja Nicaraguan rajan, kun saimme puhelun, että koiramme oli alkanut aamulenkin jälkeen mielettömästi tärisemään. Luonnollisesti koira oli toimitettu välittömästi eläinlääkäriin, joka oli "ottanut kopin" kyseisestä yksilöstä, vaikkei aikaa sinällään ollutkaan varattu. Koiran röntgenkuvissa näkyi jonkinlaista massaa etuvatsassa ja kipulääkitys aloitettiin heti. Piti odottaa seuraavaan päivään, että saadaan joku ultraääni-kelpuutettu tarkastaja paikalle ja tiedettäisiin enemmän.

Melko tuskallista odottaa lähes toisella puolella maapalloa, että mikäköhän diagnoosi sieltä tulisi. Eläinlääkäri oli kuitenkin epäillyt kasvainta. Aikamme asiasta "objektiivisesti" keskusteltuamme, totesimme että nyt lähdetään kotiin katsomaan koiraa, emmekä odottele toisen lääkärin lausuntoa. Niimpä varasin tiistai-iltana meille lennot keskiviikkoaamuksi Nicaraguan pääkaupungista Miamin kautta Helsinkiin.

Aamulla sitten taksissa olikin hieman "odottava" tunnelma. Koira oli nimittäin päässyt illaksi kotiin, mutta aamulla se oli pitänyt toimittaa takaisin eläinlääkäriin voinnin mentyä heikoksi. Diagnoosin saimmekin sitten Miamin kentällä. Syöpä oli levinnyt lähes kaikkiin sisäelimiin, mitään ei ole tehtävissä, eikä aikaa ole kovinkaan paljon. Syvä huokaus, mahtava päätös lähteä heti, eikä odotella diagnoosia.

Air Berlinin lähtöselvitystiskillä Miamissa meille kuitenkin ilmoitettiin lentomme myöhästyvän vähintään 5h. Saimme tästä hyvästä 7usd:n ruokakupongit terminaalin Mäkkiin. Noh, ei muuta kuin kassit koneeseen ja liput taskussa kiroilemaan vähän matkan päähän. Luonnollisesti alkoi melkoisesti vituttamaan, että mahdetaanko kuitenkaan ehtiä ajoissa.

Matkalla turvatarkastuksiin kuulimme kuitenkin erään porukan puhuvan Suomea. Tästä kiinnostuneena piti käydä katsomassa millä lennolla kyseiset turistit mahtavatkaan lentää. Kävi ilmi, että British Airways:in lento Lontooseen lähtisi pari tunnin päästä ja meidän Air Berliinin lento myöhäistyisi vieläkin lisää. Eikä muuta kuin BA:n tiskille kyselemään, että vieläkö on paikkoja ja paljon maksaa. Ongelmanahan oli tietysti se, että kassimme olivat jo matkalaukkuPepen hellässä huomassa. Tiskiltä meille kuitenkin sanottiin, että menkää AB:n tiskille hakemaan ne. Saadaan ne kyllä sieltä jahka riittävästi vaadimme. Näin myös teimme.

Teimme sitten niin, että minä hain kassit Air Berliniltä ja Kirsi jäi varaamaan meille British Airwaysin lentoja. Kassien haku sujuikin tympeähköstä asiakaspalvelusta huolimatta vallan mainiosti. Ainut epäselvyys tuli, kun aloin kyselemään, että kaipa tästä jotain rahaakin pitäisi saada takaisin. Eivät oikein osanneet sanoa miten pitäisi toimia. Edes lappua lentojen perumisesta en saanut, koska henkilökunta ei osannut asiaa toimittaa. BA:n asiakaspalvelija pelasti jälleen kerran tilanteen. Kehoitti olemaan perumatta lippuja ja tuomaan kassit vaan hänelle. Herra sitten järkkäsikin meille lähes viimeiset paikat koneesta ja jatkolennon Helsinkiin maksutta. Pystyi kuulemma siirtämään jotenkin allianssin sisällä nämä lentoliput toiselta firmalle heille. Kerroimme asian olevan loppuviimeksi aivan sama, kunhan olemme Helsingissä mahdollisimman pian. Kiitimme kaveria vähintäänkin riittävästi homman hoitamisesta.

Noh loput lennot menivätkin sitten kutakuinkin melko odottavissa tunnelmissa. Helsinkiin laskeuduttiin torstaina 15 aikaan. Tasan 24h matkustamisen jälkeen. Saimme kuulla koiran olleen jälleen yön kotona, mutta aamulla piti taas lähteä eläinlääkäriasemalle "päivähoitoon". Onneksi ehdimme hakemaan itse koiran sieltä ja samalla saimme haastatella lääkäriäkin.

Opiaattipöllyinen koiramme piristyi kuitenkin kummasti nähdessään tuttuja kasvoja. Aikamme lääkäriä haastateltuamme sovimme ottavamme Empun vielä yhdeksi yöksi kotiin ja mikäli ns. "luonnollista poistumaa" ei yön aikana tapahdu, olisi avustettu nukahtaminen paras vaihtoehto. Lääkäri tosin antoi ymmärtää, että hyvin varmasti Emppu nukkuisi pois jo yön aikana ja mikäli siitä selviäisi ei missään tapauksessa jaksaisi enää viikonlopun yli. Kipuja ei kuitenkaan lääkityksestä johtuen juuri ollut ja tiistain jälkeen kipulääkitystä oli itseasiassa vähennettykkin.

Oli aika hiton raskas ilta, yö ja seuraava aamupäivä.

Emppu sitten kuitenkin jaksoi touhuta kanssamme yllättävän paljon ja yllättävänkin iloisesti vielä pitkähkön elämänsä (~14v) viime metrit. Näiden katukoirien tarkkaa ikää tuskin kukaan tietää, mutta lähes 11v sain kuitenkin pitää tuota mahtavaa otusta seuranani.

Nyt on Empun kivut kuitenkin loppuneet ja viikonloppu surtu perheenjäsenen poismenoa. Luojalle kuitenkin kiitos, että ehdimme vielä viettää hetken yhdessä. Aivan korvaamatonta nähdä Empun vielä innostuvan viimeisen kerran kotiintulostamme ja nukkua sen kanssa yksi uneton yö vierekkäin. Vähintäänkin sen olimme sille velkaa. Mikäli olisimme odottaneet varmentavaa diagnoosia ennen lähtöä, olisimme varmasti myöhästyneet. Inhorealistina on kyllä hieman hämmentävää, että näinkin tunnepohjainen ratkaisu voikin joskus olla täysin oikea. Kummallista.

Sitten takaisin matka-aiheeseen. Reissuahan ei voi mitenkään vastoinkäymisistä huolimatta jättää kesken, sillä nyt jos koskaan olemme hieman loman tarpeessa. Lähinnä myös siksi, että käyttämättömistä lennoista, risteilyistä yms. emme saisi senttiäkään takaisin. Matkavakuutukset käsittävät yleensä kaikki henkilöt miniöistä serkkujen kaimoihin, mutta kotieläimiä ne eivät valitettavasti huomioi millään tavalla. Joten maanantai-iltana suuntaamme Saksan kautta Meksikoon. Takaisin reitille.

Ethän muuten suutu, vaikkemme ilmoittaneetkaan juuri sinulle käynnistämme Suomessa. Voit uskoa, että oli hieman muuta ajateltavaa.

Loppuun tietysti pieni muistokirjoitus koirallemme:

Antaisitko anteeksi?

Liian monta ihmistä toin sinun elämääsi,
jotka kuitenkin otin sinulta myöhemmin pois,
ihmisiä jotka välittivät sinusta, mutta minä en heistä.

Liian monta yksinäistä iltaa tarjosin sinulle,
kun olin etsimässä ihmisiä, joita et koskaan tapaisi,
silti sinä innostuit ja ymmärsit kun tulin kotiin.

Liian monta yksinäistä iltaa,
jolloin vietin aikani mielummin ystävieni kanssa,
silti sinä innostuit ja ymmärsit kun tulin kotiin.

Liian monta yksinäistä iltaa,
vaeltaessani ympäri maailmaa,
etsimässä paikkaa, jossa olisi hyvä olla.

Nyt kuitenkin ymmärrän sen, minkä sinä jo tiesit,
vaikket sitä koskaan sanonutkaan,
minun olisi pitänyt olla kanssasi kotona,
sen parempaa paikkaa ei maailmassa minulle ollut.

Sinä et koskaan arvostellut,
et vaikka syitä olisi ollut tuhansia,
sinä aina vain rakastit minua,
kaikki nämä vuodet sinä rakastit minua.

Kiitos.

Silti minä löysin ympärillesi ihmisiä,
ihmisiä joiden kanssa sinun oli hyvä olla,
ihmisiä jotka rakastivat sinua,
ihmisiä jotka välittivät sinusta,
ihmisiä jotka antaisivat mitä tahansa
saadakseen sinut takaisin,
sillä niin paljon sinä annoit heille.

Niin paljon sinä annoit meille kaikille.

Minä lähdin ja sinä kaipasit, ikävöit
ja kun minä tulin takaisin, sinä innostuit.

Minä taas lähdin ja sinä kaipasit, ikävöit
ja aina kun minä tulin takaisin, sinä innostuit.

Nyt kun sinä lähdit, on minun vuoroni kaivata ja ikävöidä,
sillä sinä et enää tule takaisin.

Tero

Kirsi:

Joskus surulle ja kaipaukselle ei ole riittävän suuria sanoja.

Teit meistä perheen. Kiitos.

Bless you, mi amigo!

Kirsi:

Tutustuimmepa sitten pikaisesti ja ei yhtään perusteellisesti Panamaankin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että reissumme aika tulee loppumaan vallan kesken ja huomasimme, ettei tässä ehdi enää oikein mitään. Kävimme tiukat neuvottelut sen suhteen mitä haluamme Väli-Amerikasta nähdä. Minä karsin ensin kaikki vaaralliset maat pois, koska onhan se nyt selvä, että esim. Guatemalassa ja El Salvadorissa jokainen joutuu vähintään tapetuksi. Tero ei tosin suhtautunut tähän mielestäni varsin realistiseen uhkaan kovinkaan vakavasti. Neuvotteluihin menikin ilmeisesti tovi, koska niiden päätyttyä huomasimme, ettei enää olekaan aikaa mennä juuri mihinkään ja päätimme panostaa Costa Ricaan ja Nicaraguaan. Lennot oli kuitenkin varattu Panamaan, joten vietimme siellä kokonaiset kolme päivää.

Panama osoittatui vähän modernimmaksi ja rikkaammaksi maaksi kuin mitä etukäteen odotin. Onhan se hauskaa, kun kuitenkin kuvittelee menevänsä johonkin melko kehittymättömään maahan ja kaupunki onkin täynnä pilvenpiirtäjiä ja kunnollisia jenkkityylisiä ostareita. Ja jälleen kerran oli todettava sama mikä monessa muussakin paikassa eli että jenkkien ravintolaketjut (samoin kuin Guccit ym.) ovat kyllä löytäneet tiensä Panamaan, mutta eivät Suomeen. Ilmeisesti sielläkin sitten kuitenkin jollain pyyhkii hyvin, vaikka kolmasosa panamalaisista elääkin köyhyysrajan alapuolella. Tuo köyhyys tietenkin asettaa omat haasteensa turistillekin, kun kaupunkeihin syntyy alueita, joihin ei olekaan turvallista mennä. Vähän menee ilo siitä kaupungilla pyörimisestä, kun pitäisi vähän osata varoakin ja miettiä mitä touhuilee. Vaikka en nyt sitten tiedä miten vaarallinen Panamakaan ihan oikeasti on. Ei suomalainen osaa edes pelätä, kun on niin tottunut turvallisuuteen.

Paikallisista ihmisistä ei kyllä Panamassa jäänyt mitenkään positiivinen kuva. Varsinkaan naisista. Vaikea nyt äkkiseltään muistaa olenko jossain törmännyt yhtä ylimielisen ja laiskan oloisiin naisiin. Aivan mahdotonta saada puristettua asiakaspalvelijoista sanaakaan ulos, hymystä puhumattakaan. Kättä viitsivät juuri ja juuri ojentaa sen verran, että saivat rahat otettua vastaan. Tuntuivat myös uskovan varsin vakaasti siihen myyttiin, että latinonaiset ovat äärimmäisen kauniita. Pienenpieni ylimielisyys saattoi aivan hetkittäin paistaa läpi. Ihmettelimme tosin hiukan mihin tuo ylimielisyys perustui kun varsinaisiksi kaunottariksi suurinta osaa naisista ei kyllä voinut kehua. Tokihan tiedän, että kauneusihanteetkin vaihtelevat eri maissa, mutta kun keskiverto nainen oli isomahaisempi ja karvaisempi kuin Tero (olipa kyse sääri-, käsi- tai selkäkarvoista tai viiksistä), mutta 145cm pitkä niin vähän alkoi tuntua, ettei niitä Miss Universum-kisojen äärettömän kauniita latinonaisia ainakaan Panamasta ole löydetty. Mutta jotta nyt ei tulisi lytättyä koko maan naispuolista väestöä niin mainittakoon, että löysimme kuitenkin yhden asiakaspalvelijan, joka hymyili meille. Tai no, nauroi. Ja senkin teki siinä vaiheessa, kun kielitaidottomat suomalaiset olivat toista kertaa puolen tunnin sisällä linja-autoaseman lipunmyynnissä änkkäämässä asiaansa. Nauru ei välttämättä ollut pelkästään hyväntahtoista, mutta paskainenkin nauru tuntui tuossa maassa varsin hyvältä palvelulta.  

Ulkonäköasioista tulikin mieleeni, että on tainnut pariskunnalle kertyä vähän reissukiloja. Vaatteet ovat ainakin jonkin verran kutistuneet matkan varrella. En kyllä ymmärrä yhtään miten näin on päässyt käymään, kun kuitenkin Los Angelesissakin söin vain 4 purkkia Ben&Jerryä neljässä päivässä (ja nekin vain tutkimustarkoituksessa uusia makuja maistellen). Ilmeisesti harrastamamme liikunnan määrä ei olekaan ollut aivan riittävä. Täytyy pitää mielessä, että seuraavalla uintireissulla voisi vaikka kokeeksi uidakin muutaman vedon eikä vain kellua. Tero on kovasti koittanut suostutella minua vaa'alle, kun aina välillä jossain ostarilla on tarjolla maksullista punnituspalvelua. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi maksaa siitä, että pahoittaa mielensä. Ajattelen mieluummin, että kaikki on hyvin mikäli molemmat lentävät reissun viimeisen lennon ilman ylipainoisille matkustajille tarkoitettua turvavyön jatkopalaa.

Ei silti ole itsestäänselvää, ettei sitä jatkopalaa tarvittaisi. Ravitsemustilanne on nimittäin hiukan parantunut Aasian-osuuden jälkeen. Kiinassa melkein itketti nuudelipurkkien äärellä, mutta loppumatka taidetaankin mennä hyvin meksikolaisissa tunnelmissa eli tortillalastut dippeineen käyvät hyvinkin päivällisestä. Paitsi Terolle, joka muistaa joka kerta kertoa miten sai Meksikossa guacamolesta paskataudin. Minä joka tapauksessa tykkään. En paskatautitarinasta, mutta siitä, että joka päivä on meksikolaisen ruuan päivä.
 

Panamasta matka jatkuikin bussilla Costa Ricaan, jonka suhteen minulla oli etukäteen melko kovat odotukset. Annoin nimittäin uskotella itselleni, että tämä on kovin kaunis maa, mutta toistaiseksi en ole aivan vakuuttunut. Mielessäni olin kuvitellut tämän todella vihreäksi maaksi, mutta paikoin luonto onkin jopa yllättävän karua. Ehkä sadekaudella olisi kauniimpaa? Ei täälläkään silti maisemia rumaksi pääse haukkumaan, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että Uusi-Seelanti nyt vähän varjostaa loppureissua. Niiden maisemien jälkeen kaikki muu on väkisinkin näyttänyt jotenkin vaatimattomalta. Olemme kuitenkin lyhyen visiittimme aikana löytäneet pari vierailun arvoista paikkaakin, mm. tulivuoren, joka ei mielestäni näyttänyt yhtään siltä kuin tulivuoren pitäisi näyttää eikä myöskään onneksi käyttäytynyt kuten sen mielestäni kuuluisi käyttäytyä. Costa Ricassahan olisi jos jonkinlaista luonnonpuistoa tarjolla, mutta ehkä aikaa pitäisi varata enemmän kuin viikko, jos meinaisi kovin moneen ehtiä. Ilmeisesti olisi myös tarkoituksenmukaista, että puistoissa vähän vaelleltaisiin, mutta meidän kunnolla ei enää tässä vaiheessa matkaa kävellä muualle kuin lähikauppaan.

Costa Ricassa on mietityttänyt sama kuin Panamassakin eli että pitääkö pelätä, jos ei yhtään pelota. Tämänhän pitäisi olla Väli-Amerikan maista turvallisin tai ainakin toiseksi turvallisin. Ja siltä kyllä tuntuukin. Jostain syystä kuitenkin suurimmassa osassa taloista ikkunoiden ja ovien eteen on laitettu kalterit ja tontteja kiertävät korkeat aidat, joiden huipulle on vedetty natolankaa. Ehkä emme vain ole tajunneet, miten vaarallista täällä on? Todennäköisempää varmaan kuitenkin on, että nuo kalterit ja muut ovat jäänne vaarallisemmilta ajoilta tai vanhaa tottumusta. Itsellä ainakin on kivempi olla, kun uskottelee itselleen näin.

Turvallisuustilannetta on sitten selvitelty asianmukaisesti. Minä ulkoministeriön matkustustiedotteista ja Tero Lonely Planetin keskusteluforumilta. Jostain syystä olemme saaneet lähteestä riippuen hieman erilaista tietoa. Pariin kertaan on vähän keskusteltukin, että kumpikohan näistä lähteistä on luotettavampi. Ihan vaan vertailun vuoksi olen lueskellut miten muut maat ohjeistavat Suomeen tulevia matkustajia. Jenkeille mm. kerrotaan, että Suomi on turvallinen maa, mutta jonkinmoista terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden uhkaa kuitenkin on. Suomessahan esim. mafia onkin varsin merkittävä uhka, jollaista USA:ssa ei olekaan. Julkista liikennettä ja teiden kuntoa kehuvat vaikkakin muistuttavat, että talvisin on pimeää ja kuljettajan pitäisi olla tottunut ajamaan pimeässä. Sinänsä huolestuttavaa jos joku EI ole tottunut ajamaan pimeässä. Hirviä meillä on kuulemma myös paljon vaeltelemassa maanteillä, joten varoittavat, että hirveen törmääminen saattaa vahingoittaa kulkuneuvoa. No shit Sherlock! Yhden aivan olennaisen asiavirheen kuitenkin löysin. Väittivät, että Suomen tärkein sairaala sijaitsee Helsingissä. Höpönpöpön. Turussahan se kumminkin on. Mistä tulikin mieleen, että Suomeen matkustaessa pitää kuulemma olla varuillaan leishmanian varalta, se kun on Suomessa niin yleinen sairaus. Todella. (Oletteko muuten tienneet, että burkhan käyttö on tiettävästi saanut alkunsa Afganistanista, jossa leishmania on aikoinaan jyllännyt melko pahana. Naiset olivat vissiin sen verran pahan näköisiä, että oli parempi vetää kaapua ylle. En tiedä miksei sama koskenut miehiä. Ehkä kyseessä on ns. naistenvaiva.)

Voin siis melko turvallisesti myöntää, että ehkä joskus nuo ministeriöiden antamat varoitukset  ovat hieman yliampuvia, mutta en nyt sitten menisi liikaa hehkuttamaan sitä Lonely Planetiakaan. Esimerkiksi Guatemalan voi hyvinkin arvioida turvalliseksi maaksi, jos ei matkallaan ole joutunut kuin kaksi kertaa ryöstetyksi ja niistäkin vain toisena kertana aseellisesti. Teroahan nyt ei pikku ryöstelyt tai huumejengien välienselvittelyt pahemmin häiritse, joten yhtyy hyvillä mielin käsitykseen siitä, että oikeastaan missään ei ole vaarallista. Afganistanissakin pärjäsi ihan hyvin puoli vuotta ilman mitään ongelmia. Ei varmaan mene kauan niin meidän perheessä varaillaan sinnekin lomalentoja. Pakistanin matkaahan Tero on jo vakavissaan ehdottanutkin.

Tero:

Tulipas sitten käytyä Panamassakin. Pikkupoikana tuokin maa jaksoi aina syystä taikka toisesta hieman naurattaa. Varsinkin mikäli olisi käynyt ostamassa Kim Floorilta vokaalin ja vaihtelemassa hieman kirjaimia. Sehän taisi kyllä toisaalta olla sellaista aikaa, jolloin ei oikein kummankaan päälle juurikaan ymmärtänyt. Ei siis onnenpyörän eikä sen toisen. Onnenpyörää en kyllä oikein taida vieläkään ymmärtää, mutta toisesta saattaa joku pieni käsitys olla. Se lienee sitä aikuistumista. Eläkkeellä sitten varmaan kelpaa jo onnenpyöräkin ja se toinen lienee unohtunut.

Panama tosiaan yllätti melkoisestikkin vauraudellaan. Luonnollisesti se on jakautunut melkoisen epätasaisesti kuten kehittymättömissä maissa yleensäkkin. Yksi vaurauden syy on varmasti maan halkova kanava. En tiedä paljonko amerikkalaissotilaille maksettiin kyseisen prunnin kaivamisesta, mutta veikkaan, että kyseisestä inventoinnista on joku omansa pois saanut. Läpi kulkeva liikenne nimittäin veloitetaan painon mukaan ja enimmillään läpimenosta on maksettu 200000usd vuonna 2001 ja pienimillään 0.36 taalaa, kun Richard Halliburton ui kanavan läpi vuonna 1928. Nykyisellään laivoja kulkee kanaalin läpi n.14000/vuosi. Tulevaisuudessa luulisi kuitenkin maan talousahdingon helpottavan entisestään, sillä kanavan laajennus valmistuu ensi vuonna ja sen mahdollistama liikenne kolminkertaistuu.

Panamalaisista ihmisistä tuli tosi paljon mieleen kuubalaiset. Paikalliset ovat aivan kaikenvärisiä ja tunnelma oli muutenkin yllättävän rento ja karibialainen. Täysin toista kuin täällä Costa Ricassa. Tämä muistuttaa hyvinkin paljon jenkkejä, paikallinen kulttuuri tuntuu loistavan poissaolollaan, eikä mikään oikein tunnu aidolta. Alkuun ihmeteltiin, että miten täällä on joka paikassa kylttejä myytävistä tonteista sekä asunnoista. Oikeasti aivan joka paikassa. Asia sitten selvisi, kun kyseltiin hotellin omistajalta asiasta. Suurin osa tonteista ja taloista on ollut myynnissä vuodesta 2008, jolloin talouskriisi iski jenkkeihin. Hinnat ovat tulleet alaspäin, mutta vieläkään ei kauppa käy. Luonnollisesti hinnat ovat niin korkeita, ettei paikallisilla ole varaa ostaa omaa maataan takaisin. Sinänsä surullista, mutta emmeköhän mekin ole kohta samassa tilanteessa. Ainakin Saimaan mökkitonttien suhteen.

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan olikin aikalailla pettymys. Tiesimme, että se kestää yli 15h ja siksi päätimme reppureissaajille ominaiseen tapaan ottaa "bisnes-luokan" liput.  Tämän paremman luokan bussin piti mennä pysähtelemättä perille asti, tarjota ruokaa, elokuvia ja vähän paremmat penkit. Niimpä. Noin tuhannen pysähdyksen ja kolmen espanjaksi dubatun Jackie Chanin elokuvan jälkeen bussiPepe tarjoili jokaiselle ruuan. Päivän menu nimittäin sisälsi pahvimukillisen sekamehua sekä kylmän Big Mac-hampurilaisen. Oli lähellä etten hypännyt Pepen kraiveleihin kiinni jahka tämä oli meidän kohdallamme gourmet-pahvilaatikkonsa kanssa. Tai siis olisinkin hypännyt, mikäli olisin vain mahtunut. Istuin nimittäin melko tukevasti paikallani olkapäät jumissa Kirsin olkapäiden kanssa ja polvet syvällä edessä istuvan matkustajan selkärangassa. Oikein mukavat penkit. Oikein Bisnes-penkit, kuten meille mainostettiin. Tosin Kirsin mukaan istuimien epämukavuus johtui vain siitä, että olen nykyään niin valtavan kokoinen. Niimpä. Seuraavaksi se alkaa varmasti väittämään, että ruokakin oli "ihan ok".

Bussiliikenteen toiminta erosi muutenkin melkolailla esimerkiksi Perun vastaavista. Perussa valokuvattiin ja videokuvattiin jokainen matkustaja, busseissa oli aseistetut vartijat ja läpivalaisulaitteet käytössä mennen tullen. Täällä taasen ei taidettu passejakaan kysellä kuin kerran. Laukut kyllä Pepe hoiti ruumaan ja antoi jokaiselle vastakappaleen lapusta, jolla saisi sitten perillä oman laukkunsa. Hyvillä mielin mekin unohdimme rinkkamme Pepen hoiviin, kun taas yleensä tulee aika paljon vahdittua kamojen perään. Jossain vaiheessa penkkeihin vittuuntuneena aloin selaamaan hallussani olevaa omaisuutta. Jostain syystä kiinnitin huomiota Pepen tarjoamaan matkalaukkulappuun. Sen takana nimittäin luki, että bussifirma vastaa kadonneista matkatavaroista aina 10 taalaan asti. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ole kovin paljon. Loppumatkan sitten jännitimmekin, että saadaanko perillä rinkat takaisin vain tyrkyttääkö Pepe vaan parinkympin seteliä. Toisaalta paskaisista ja rikkinäisistä vaatteista ei tuokaan kauppa ehkä ihan huonoimmasta päästä olisi ollut.

Huonoista kaupoista tulikin mieleeni, että kävin vuonna 2010 krapulapäissäni poikien kanssa Uudessa-Seelannissa eräässä kiiltomatoluolassa. Tästä lystistä maksoimme melkein 20e/nuppi. (Ei, en ole vieläkään päässyt siitä yli). Kirsi sai sitten kuitenkin houkuteltua minut mukaan retkelle, jossa katsellaan auringon laskiessa, kun kilpikonnat tulevat pesimään rannalle. Hintaa tälle "parin tunnin" reissulle tulisi vain 35usd/nuppi. Istutaan rannalla odottelemassa, kun aurinko laskee ja kymmeniä kilppareita tulisi puoleksi tunniksi rannalle, otettaisiin pari kuvaa ja sitten hotellille. Niimpä.

Pepe sitten hakikin meidät sovittuun aikaan hotellilta. Ajomatkaa ei kyseiselle rannalle ollut kuin tunti ja siihen päälle puolen tunnin kävely. Kun pääsimme perille oli aivan sysipimeää. Aurinko nimittäin oli laskenut jo tunti sitten. Ryhmässämme oli lisäksemme 8 ihmistä. Sen jälkeen alkoi toiminta, joka oli aivan kuten meillä töissä. Vähän väliä Pepe hoputti, että nyt kiireellä tänne näin. Juostiin noin 30m ja taas odoteltiin oppaan punaisen taskulampun valossa. Tätä kesti noin tunnin verran oppaan ottaessa välillä radiopuhelimella yhteyttä toisiin kilpikonnanmetsästäjiin.

Hetken päästä näimmekin kilpikonnan "ajourat", jotka johtivat rannalle. Näitä sitten seurasimmekin hetken, kunnes taas piti odotella että kilpikonnasankarimme kävisi tarkastamassa tilanteen. Taas odoteltiin. Hetken kuluttua kilppari päätti suunnata takaisin mereen ja opas hoputti meidät paikalle. Seurasimme koko 10 hengen porukka 50 kiloisen kilpikonnan takana oppaan valaistessa tätä huikean jännittävää tilannetta punavalollaan. Jahka eskaloitunut tilanne hieman rauhoittui ja palasimme taas odottelemaan säkkipimeälle rannalle, että opas löytää lisää kilppareita, päätin luovuttaa. Joskus nimittäin tulee sellainen olo, että toiminta on kerta kaikkiaan niin epämiellyttävän tyhmää, ettei siinä halua olla missään muodossa mukana. Vähän niin huumekauppa, sisällissota taikka rotuerottelu.

Ilmoitinkin Kirsille, että kun tämä pelleily on ohi, niin minut löytää läheisen puun juurelta torkkumassa. Samalla kun muut seurasivat oppaan punavalon mukana, perse pystyssä tonkimaan seuraavan kilpparin jälkiä, minä pistin rannalle pitkäkseni. Kirsi luovutti noin 3:n punaisen kilpikonnan perävalojen jälkeen ja tuli kanssani makoilemaan. En muista tilannetta, milloin olisi ollut yhtä tylsää. En edes lähellekkään. Koko lystiin meni sitten kaikenkaikkeaan lähes 6 tuntia ja yhteensä 70 taalaa. Ihan pikkuisen vitutti. Paikalta saatujen valokuvien taso näkyy vierellä. Onneksi valokuvat eivät kestä kuin hetken. Muistikuvat ikävä kyllä ikuisesti.

Noh aina ei voi saada rahoilleen vastinetta. Eikä muuten aina äänioikeudelleenkaan. Monikohan tietää, että viime syysistuntokauden loppuun mennessä esimerkiksi SDP:n kansanedustajista vain 65% on nykyisen eduskunnan äänestyksissä äänestänyt vaalikonevastauksiensa mukaisesti? Mikäli meitä huijattiin kilppariretkellä, niin saattaa olla, että joitain toisiakin on hieman kusetettu. Tosin poliittinen kusetus on hieman hienoistuneempaa, koska siitä ei yleensä seuraa minkäänlaista rangaistusta. Sama kuvio toistuu vain vaaleista toiseen ja aina löytyy äänestäjiä, kunhan vaan jaksaa toistaa "...pidetään heikoimmista huolta..." sekä säännöllisin väliajoin suunnattomasti kauhistua jostain mediaa liikuttavasta jonnin joutavasta asiasta.

Etten taasen minä "kuse lukijoita linssiin" (joka muuten on ujorakkoni vuoksi lähes käytännön mahdottomuus), niin tarkennettakoon hieman. Luonnollisestikkin ymmärrän, että hallitusyhteistyö edellyttää kompromisseja, jotka vaativat joustoa periaatteistaan. Ainakin toisilta. Nimittäin Vasemmistoliiton edustajilla sama luku on 87%. Hmmm... Minä näen näissäkin luvuissa melkoisen eron. Opposition edustajilla on taasen hieman helpompaa, koska varsinainen päätyö näyttää olevan "huutelu vieraisiin pöytiin" konkreettisten ehdotusten sijaan. Noh Perussuomalaisten vastaava luku on kuitenkin 95% ja Keskustan 55%. Joka on muuten Keskustan edustajille poikkeuksellisen korkea. Pääministeripuoleen edustajat ovat taasen äänestäneet 71%:sesti lupaustensa mukaisesti, joten lähes puhtain paperein ei taida selvityä kuin Perussuomalaisten sekä Vasemmistoliiton kansanedustajat. Kausi on kuitenkin kohta puolivälissä, joten jännitettävää riittää, mitkä ovat ensi vaalien mainoslauseet ja miten paljon ihmisiä silloin kusetetaan.

Olisikohan siinä taas politiikkaa hetkeksi.

Kirsin mukaan kohtelen Lonely Planetin matkaopaskirjaamme kuten Raamattua. Kaiken lisäksi kehtaa vielä väittää, että kirja on vanhentunut ja siinä on asiavirheitä. Noh empä sitten tiedä miten on ison kirjan asiavirheiden ja vanhentumisen laita, mutta tällä ei nyt kuitenkaan ole ikää kuin 4 vuotta. Osaltaan tässä kyllä olisi pienen päivittämisen paikka. Otimme nimittäin pääkaupungista paikallisbussin ja matkasimme mukavasti 5h erääseen rantakylään, jossa ei opaskirjan mukaan ole juuri mitään. Paikalliset käyvät toisinaan viikonloppuisin viettämässä karavaanarielämää ja viikolla saattaa paikalla olla muutama sukeltaja. Kuullosti varsin hyvälle. Perille kun päästiin niin piti oikein kirjasta sekä kartasta varmistaa, että olemmehan varmasti oikeassa paikkaa. Ensimmäisenä bussiaseman vieressä oli nimittäin golfkärryvuokraamo. Tiet oli asfaltoitu viimeisen päälle ja Subwaystä lähtien kaikki jenkkiketjut paikalla, kuten myös turistitkin. Hotelleja sekä resortteja mielin määrin. Oli aika mukavaa viiden tunnin hyvin pölyisen bussimatkan jälkeen todeta, että urho matti. Uusiksi meni.

Ei kuitenkaan auttanut, kuin asettua pariksi yöksi paikalleen ja hakea kaupasta kassillinen kaljaa. Yllättävän nopeasti kylä muuttui kuitenkin siedettäväksi ja tontin ostokin alkoi kiinnostamaan. Onneksi seuraavan aamun jälkitaudissa tajusin, että kyllä se lienee parempi lähteä eteenpäin, ennenkuin ostan meille tontin ja golfkärryn ja ajelen vatsa pystyssä rannalla auringonlaskuun.

Ylihuomenna pitäisikin sitten suunnata Nicaraguaan. Odotukset on sen suhteen kyllä todella korkealla. Saa nähdä miten käy. Aika jäi kuitenkin Costa Rican kohdalta aivan liian lyhyeksi. Emme esimerkiksi ehtineet sademetsään juuri ollenkaan, emmekä Karibian rannikolle. Ehkä sitten ensi kerralla. Nyt pitää kuitenkin mennä Nicaraguaan ja sieltä Hondurasiin, josta lentomme kohti Miamia lähtee 2.3.

Ai niin. Ostimme Panamasta myös bussiliput välille Costa Rica - Nicaragua. Näitähän piti sitten vielä hieman säätää päivämäärien sekä välien suhteen. Juuri kun olin valmistautunut ralliespajanksi selittämään mitä haluan, niin eikös asiakaspalvelusta aloiteta puhumaan huonoa soomea. Viekö ne virolaiset perkele näidenkin työpaikat?

Kyseessä oli kuitenkin hetki, jolloin todellakin tiesin olevani väärässä paikassa.

Psykiatrilla

Tero:

Päivitelläämpäs sitten tätäkin taas hieman. Ollaan siis päästy reissulla hieman eteenpäin ja vihdoinkin tänne väli-amerikkaan. Jossain vaiheessa alkoi Cookin saarilla jo tuntua siltä, että jos se lento ei kohta lähde niin uiden olen nopeammin perillä. Oli oikeasti todella hermoja raastavaa vain olla paikallaan ja yrittää saada aika kulumaan. Itsekseni mietin, että mikäli olisimme olleet alkuperäisen suunnitelman mukaiset 16 päivää siellä, niin väitän ettei meistä olisi enää kumpikaan kirjoittamassa tätä tekstiä. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia, enkä oikeastaan välitäkkään tietää.

Viimeisenä päivänä alkoi saarilla makaaminen vaikuttamaan reissukuntoon hieman negatiivisesti. Kovaa vauhtia keski-ikäistyvä selkärankani päätti alkaa vihottelemaan oikein huolella. Sängystä nouseminen ei onnistunut enää edes ns. "kierähdystekniikallakaan". Hieman aikaa väiteltyäni reissun terveydenhuollosta vastaavan naishenkilön kanssa asiasta, totesin olevani kuitenkin hyvinkin lentokelpoinen vaikka sitten sinkkiarkussa, jos ei muuten. Huolimatta täysin siitä, ettei kävelykään tilapäisesti juurikaan onnistunut. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma ja se oli se, etten missään tapauksessa olisi suostunut viettämään vielä yhtä viikkoa kyseisellä saarella odottelemassa seuraava lentoa.

Selkä sitten asettui kuitenkin kävelykuntoon riittävällä kipulääkkeiden yliannostuksella ja pääsimme jatkamaan matkaa. Itseasiassa, kyseinen vaiva ei ole vieläkään juuri poistunut. Kirsi on todennut jo ainakin tuhat kertaa, että on pakko lähteä kotiin ja minä taasen katkokävelen kiroillen aamuisin kuselle vessaan. Isompaan toimitukseen pitääkin muuten valmistautua huolella. Nimittäin ylösnousu asiointi-istuimelta ei ole mitenkään joka pojan hommia. En nyt suoranaisesti vertaa ison kirjan ylösnousemiseen, joka sekin otti kuuluisat 3 päivää, mutta ei se nyt tällä hetkellä minultakaan ihan hetkessä käy.

Ensimmäinen parkaisu yleensä tulee siinä vaiheessa kun laskeutuu istuimelle, toinen kun siirtää kroppaansa ns. "siivous"-asentoon. Parkaisut vaihtuvat karjaisuksi siinä vaiheessa, kun ensin pidättää hengitystä, rutistaa käsillä polvista tukea ja väkisin kampeaa lahoamispisteessä olevan vapisevan ruumiinsa käyntiasentoon. En voi kuitenkaan uskoa, että koskaan sanoisin tätä ääneen, mutta luojalle kiitos ettemme ole Aasiassa. Voin vain kuvitella millaista olisi laskeutua kyykkäämään reiälle, yrittää pyyhkiä "kurat" lapaluiden välistä ja pyytää Kirsiä nostamaan mies taas pystyyn. Melkein olisi arvokkaampaa paskantaa ihan reilusti vaan housuun.

Noh kipulääkkeillä kuitenkin mennään, ei ne sen kummempaa kuitenkaan lääkärilläkään osaa sanoa, eikä tarvikkaan. Minullahan on nimittäin EA-1 ja taisteluensiavun koulutus, joten olenkin todennut näiden ohittavan moneen kertaan Kirsin 4-vuotisen terveydenhoitajan tutkinnon ja sitä myötä olevani täysin reissukelpoinen. Kyllähän tälläiset pikkusäryt on aina ennenkin ohi menneet. Ei ole vanhaksi tulemista.

Los Angelesissa teimme sitten kutakuinkin aikalailla samaa kuin 1,5v sitten. Ajelimme Kirsin suunnitelman mukaan kyttäämässä julkkisten kämppiä ja jotain tähtiä. Hauskinta oli kun mentiin autovuokraamoon, josta olin varannut meille vuokrapirssin koko Losin ajaksi. Jahka paperit oli selvillä, niin vuokraamon Pepe käski menemään pihalle ja valitsemaan auton sieltä. Hetken aikaa järjestelmälliset suomalaiset meinasivat häkeltyä. Kiroiltiin, että mikä hiton järjestelmä tämäkin on. Kertoisivat nyt rekkarin niin osaisimme ottaa oikean auton. Onneksi eräs toinen asiakas tiesi kertoa, että valitkaa vaan joku näistä ja ajakaa pihalle. Avaimet on virtalukossa ja portilla otetaan vaan rekkari ylös. No sehän oli helppoa. Valita 4 päiväksi mieluisin auto noin sadan uuden auton joukossa. En edes tiennyt miten tarkkaa auton valinta noinkin pitkäksi ajaksi voi olla. Esimerkiksi auton väri saattaa saada aivan uskomattoman merkityksen. Koska eihän kukaan voi ajaa Losissa valkoisella autolla. Eihän?

Käytiimpäs katsomassa Dr. Philin kuvauksiakin. Melkoista touhua. Pihalla jouduttiin tietty jonottamaankin kaikkien innokaiden fanittajien joukossa sisään. Osalla oli varmasti kausikortti kaikkiin ohjelman kuvauksiin, sen verran yksityiskohtaisesti tuntui olevan metodit hallussa. Melkoisen yksinkertainen ohjelma. Vanha äijä kertoo maalaisjärkisiä ohjeita ihmisille, jotka ovat kyllä maalta, mutta järki vain puuttuu. Sitten aina esitaputtajan aloittaessa kaikki taputtavat, hurraavat tms. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Kunnes kuvaus on loppusuoralla, niin taputetaan seisaaltaan ja kaikilla on kutakuinkin valaistunut sekä onnellinen ilme kasvoilla. Paitsi jäykähköillä suomalaisilla. En mene toiste.

Kuvausten alussahan saatiin hieno esimerkki paikallisten maailmankäsityksestä. Ennen kuvausten alkua paikalle oli tietysti tilattu joku omasta mielestään tosi hauska yleisön esilämmittelijä. (Säälittävimmät vastaantulijat elämässäni top3-osastolle). Tämä hullun hauska kaveri sitten kyseli satapäiseltä yleisöltä, että kuinkas kaukaa ihmiset sitten ovat paikalle tulleet. Mehän olimme tietysti aivan hiljaa, koska meillä ei ollut mitään asiaa juontajalle. Innokkaimmat kertoivat kuitenkin olevansa Hollannista, Sydneystä ja eräs tummempi tapaus kehaisi olevansa ihan Nigeriasta asti. Yleisöhän luonnollisesti taputti aina näille innokkaille pitkämatkalaisille hämmästelevien huokausten kera. Paitsi jäykähköt suomalaiset. Nigerian kaverin jälkeen nousi kuitenkin vielä yksi hyvin innokas käsi. Jahka tämän vuoro tuli kertoa kotipesänsä sijainnin niin kuului hyvin ylpeällä ja kuuluvalla äänellä "Ohio!". Toivon sydämmestäni, että ihmiset taputtivat säälistä. Ja vain ja ainoastaan säälistä.

En malta olla mainostamatta kirjakauppoja, jotka ovat varmasti lähes parasta antia mitä kyseisellä maalla on tarjottavanaan. Ne ovat pääsääntöisesti järjettömän kokoisia, todella viihtyisiä sekä uskomattoman halpoja. Monessa on tosiaan kahviotkin, jossa ihmiset voivat käydä lukemassa kirjoja ennen ostopäätöstä. Kuten myös tuoleja pitkin kerroksia tähän tarkoitukseen. Toisin taitaa olla meillä Suomessa. Akateemisessakin pysähdyt hyllyjen väliin, niin johan on myyjä hätistämässä pois paikalta. Saatika, että otat esimerkiksi lehtihyllyltä jonkun lehdykän selailtavaksi. Menee noin 3 sek ja myyjä on vieressä kyltin kanssa, jossa lukee, että "tuotteeseen koskeminen on yhtä kuin ostopäätös". Katkerako? En sentään. Eihän minulla ole edes varaa käydä kyseisessä liikkeessä. Eikä silti, eivät nämäkään ainakaan yleissivistyksen perusteella taida juurikaan asioida näissä kaupoissa.

Eilen sitten lentokentällä kävikin taas kerran paskat. Ilmeisesti joskus pitäisi olla hieman nöyrempikin ja selvitellä hieman asioita eikä vain jatkuvasti kohkata eteenpäin. Olin lukenut mielestäni monestakin lähteestä, että Panama on loistava väli-amerikan kohde, koska sinne mentäessä ei kysellä lippua maasta pois. Niimpä. Ei kun lähtöselvitykseen ja jahka kaikki oli lähes valmista, niin virkailija alkoi tivaamaan paluulippuja. Kerroimme sitten, että menemme bussilla Costa Ricaan ja sieltä eteenpäin. Huhtikuussa tulisimme takaisin Losiin, josta lennämme Lontooseen. Vaan eipä kelvannut. Lippu pitäisi olla nyt taikka matkanteko pysähtyy tähän. Eikä muuta kuin paljon suomalaisia kirosanoja ja selittämään virkailijalle, että bussifirman nettisivut ovat tekeillä, emmekä saa kyseisiä lippuja tähän hätään. Nainen sitten käski meidän menemään internetiin ja varaamaan liput nyt. Toistin itsevarmasti nettisivujen olevan tekeillä. Nainen toisti käskynsä uudelleen. Tässä vaiheessa pidin naista ihan vähän yksinkertaisena.

Äänekäs väittelymme tuotti paikalle tietysti myös toisen virkailijan, joka ymmärsi yskän, ja kehoitti varaamaan heidän kauttaan lentolipun pois Panamasta. Muuten matka jäisi meiltä lentämättä. Taas lukuisia kirosanoja. Aloimme sitten ostaa tältä alkuperäiseltä asiakaspalvelijalta lippuja. Luonnollisesti kertasin, että poistumme maasta bussilla, eli tarvitsemme lentoliput, josta saamme rahat takaisin.  Sen jälkeen ehdotuksia alkoikin sadella. Valitsimme 300:n taalan lennot Panamasta Costa Ricaan. Kunnes kaikki oli lähes valmista, varmistin vielä että saammehan nämä peruutettua. Virkailija luonnollisesti vaikeni täysin.

Jälleen tarvittiin hieman älykkäämpää asiakaspalvelijaa, joka myikin meille 470 taalan lennot, joista saamme kokonaisuudessaan rahat takaisin. Jahka vain ensin ostamme bussiliput ja lähetämme niistä kopion sähköpostiin, jonka saisimme asiakaspalvelunumeroon soittamalla. Helppoa ja yksinkertaista. Eikä hävettänyt juuri ollenkaan vaikkei toimitukseen mennyt puoltakaan tuntia, eikä jono takana ollut edes sataa metriä.

Noh, hoidimme tämän peruutuksenkin sitten kuitenkin hieman eri tavalla. Kävimme ostamassa bussiliput ja marssimme suoraan lentoyhtiön toimistolle. Siellä aikamme asiaa espanjaksi selvitettyämme kävikin ilmi, että lentoyhtiö kyllä palauttaa rahat, mutta tarvitsee hieman maksuaikaa. Puolet tulee takaisin kuulemma tämän kuun lopussa ja loput sitten maaliskuun lopussa. Ihan vähän tuli mieleen, että näköjään moni muukin firma kuin meidän puolustusvoimat tuntuu elävän hieman ns. "kädestä suuhun".

Kävipäs muuten tuuri. Osa varmaan tietääkin, että olin edellisessä elämässäni vähän aikaa Helsingin telakalla rakentelemassa laivoja. Lyhyen, mutta silti hyvin ansiokkaan telakkaurani aikana valmistui yksi alus kokonaan ja toinen puoliksi. Nyt kävikin sitten niin, että kun olimme eräänä päivänä Cookin saarten ainoassa kaupungissa kauppareissulla, niin en ollut uskoa silmiäni. Kyseinen valmiiksi saattamani alus oli nimittäin parkkeerattu kaupungin edustalle. Ihan hetken aikaa tunsin pientä ylpeyttä. Saatoin jopa mainostaa Kirsille rakentaneeni kyseisen aluksen 54mk:n tuntipalkalla aivan itsekseni. Saatoin muuten mainostaa jopa aika montakin kertaa. Noh, jos nykyiseen työhön vertaa niin on siinäkin puolensa, että tekee käsillään jotain ja saa ehkä jopa jotain ihan näkyvääkin aikaiseksi. Ja uskottava se on näemmä vanhojen telakkajermujen väitteet siitä, että kyllä ne sikaflexillä näemmä kelluu.

On muuten hyvin hieno asia, että Yleverolla kustannetaan Ylen Areena-palvelu. Muuten jäisi tosi monta jaksoa politiikkaradiosta kuulematta. Sehän vasta olisikin synkkää.

Kirsi:

Olihan se etukäteen tiedossa, että on riski lähteä reissuun tässä seurassa, koska erilaiset luonnonkatastrofit näyttävät seuraavan Teroa. Niin tälläkin kertaa. Aurinkolomamme Cookin saarilla sai nimittäin yllättävän käänteen, kun sykloni Garry alkoi tunkea samoille nurkille. Sen verran myrskysi, että vietimme kaksi päivää sisätiloissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisi aika tullut pitkäksi, mutta olihan meillä kuitenkin hyvinkin paljon tekemistä. Paikallinen tv-yhtiö tarjoili viihdettä yhdeltä tv-kanavalta klo 17 alkaen ja tietokoneessamme on 250 erilaista pasianssia (joista osaan pelata noin neljää). Lisäksi kävin aina välillä kurkkaamassa onko suihkukaivossamme asuva rapu vielä paikallaan. Kyllä aika lensi! Hiukan kuitenkin stressasi miten tälläinen hirmumyrsky vaikuttaa lentoomme, mutta onneksi se alkoi heiketä ennen kuin ehti kovinkaan lähelle tai pilasi lentosuunnitelmamme. Kenties Garry osasi aavistaa, minkälaisen hirmumyrskyn minä nostan mikäli lentomme Los Angelesiin ei lähdekään ajoissa liikenteeseen. Siinä olisi nimittäin Garry jäänyt toiseksi.

Onko muuten Iltasanomissa jo uutisoitu tästä "suomalaisten piinasta Cookin saarilla?" Suomalaisillahan on viime aikoina ollut kauhean rankkaa, kun milloin mihinkin on jouduttu tekemään pakkolaskuja, jopa Venäjälle ja ihan Finnairinkin koneilla. Ja sitten on vielä tarjoiltu huonoa ruokaa ja tiedotuskin on ollut puutteellista. Ymmärtäähän sen, että kiukuttaa, jos matkatoimisto ei ihan heti ole osannut sanoa 10 minuutin tarkkuudella miten kauan mahdollisesti kestää saada lentokone korjattua jossain keskellä venäläistä perämetsää. Ilmeisesti Suomen lehdistöllä on uutiskynnys hieman matalalla, kun noita juttuja julkaisevat. Tuollaisista "tragedioista" kirjoittamisen sijaan voisivat kehottaa kitiseviä ihmisiä menemään kotiin miettimään onko parempi tehdä pakkolasku vai lentää rikkinäisellä koneella. Kirjoittaisivat mieluummin artikkelin aiheesta "ette usko miten typerästä syystä tämä matkustaja aikoo hakea korvauksia matkatoimistolta". Olisipa olemassa työ, jossa turhista aiheista valittaville asiakkaille saisi antaa suoraa palautetta. Kuka on keksinyt sen typerän "asiakas on aina oikeassa"-jutun? Ei nimittäin todellakaan ole. Usein asiakas on koko yhtälön tyhmin ja eniten väärässä olevin yksilö.

Cookin saarilta matka jatkuikin lempikaupunkiini eli Los Angelesiin. En edes selittää miksi pidän ko. kaupungista niin paljon, koska sehän ei suurimmaksi osaksi ole mitenkään erikoisen kaunis kaupunki. Siirtyminen paikasta toiseen ei ole helppoa eikä nopeaa vaan auto on ihan välttämätön, eikä mihinkään pääse silläkään helposti eikä nopeasti. Mutta on se silti vaan niin hieno paikka ja mielestäni siellä olisi tekemistäkin loputtomasti. Vähän pääsi taas kaupungin koko yllättämään, kun oltiin lähdössä autovuokraamon pihasta ja naputtelin navigaattoriin hotellin osoitteen. Matkaa hotellille oli vaatimattomat 32 km. Sekin matka huristeltiin sitten pääasiassa 6 kaistaisia (yhteen suuntaan) kaupungin sisällä kulkevia moottoriteitä. Vähän erilainen kokemus kuin ajaa Uudenmaankatua Haritusta Nättinummeen. Ja vaikka Turussakin on kyllä ihan kaikkea niin tuntuu, että Los Angelesissa on jopa vielä vähän enemmän kaikkea.

Tero vei minut Losissa treffeille. Oli järjestänyt meidät katsomaan Dr. Philin kuvauksia. Phil on ehdottomasti lempipsykiatrini (titteli, jota vain hieman himmentää se, etten tiedä muita psykiatreja), jolla on hyvä neuvo joka tilanteeseen. Neuvot ovat tosin usein päivänselviä, mutta keskiverto jenkille varmaankin hyvinkin mullistavia. Phil (jota voin varmastikin nyt sinutella, koska olemme vähintään hyvänpäiväntuttuja ellemme peräti ystäviä) oli luonnossa aika tavalla vanhemman näköinen kuin tv:ssä, mutta hyvin osasi hommansa. Veti nimittäin lähestyksen käytännössä suorana ilman keskeytyksiä eli itse jakson kuvaamiseen ei mennyt kuin tunnin verran. Muuta odottelua studiolla olikin sitten nelisen tuntia, kun yleisöä siirreltiin paikasta toiseen kuin karjaa. Tv-visiittimme jälkeen kävimme vielä syömässä meksikolaisessa ravintolassa. Ilmeisesti kyseisessä paikassa on joskus käynyt joku julkkiskin, koska oven edessä roikkui paparazzi. Katseli meitäkin erittäin tarkkaan, mutta ei kuitenkaan ottanut kuvia eli ilmeisesti ei tunnistanut vaikka kyse olikin näinkin merkittävistä suomalaisista. Ikävä kyllä ainakaan nyt paikalla ei ollut ketään kuuluisaa. Tietääksemme. Ja vaikka olisi ollutkin niin tuskin olisimme tunnistaneet ellei kyseessä olisi ollut joku meidän nuoruutemme julkkis, kuten Bruce Willis tai Sylvester Stallone. Niin tai Slash. Mutta toisaalta Slashiksi olisin ehkä luullut ketä tahansa, jolla on tukka samalla tavalla naamalla.

Losissa törmäsimme hyvää esimerkkiin siitä mitä sukupuolten välinen tasa-arvo voi hämmentävimmillään olla. Otin Uudessa-Seelannissa geelikynnet ja ne oli pakko päästä huollattamaan Los Angelesissa. (En voi muuten uskoa, että kirjoitin samassa lauseessa itsestäni ja noinkin turhanpäiväisestä toiminnassa. Melkein hävettää, mutta puolustaudun sillä, että töissä ei koskaan saa käyttää edes kynsilakkaa.) Senhän luulisi täällä olevan helppo homma, koska kynsistudioita on ihan joka nurkalla. Yllätys oli melkoinen, kun istuin sormet ojossa valmiina huoltoon ja kynsiäni hoitamaan tuli mies! Luonnollisesti halusin poistua paikalta välittömästi, koska jokainenhan ymmärtää, ettei mies voi osata tehdä kynsille yhtään mitään. Kohteliaisuussyistä tukahdutin pakenemisvaistoni ja annoin kaverin yrittää. Suunnaton virhe! Mies hoitaa nimittäin kynnet samalla hellyydellä ja pikkutarkkuudella kuin auton renkaiden vaihdon ja kaikki viilauksesta lakkaukseen oli täysin väärin tehty. Rehellisesti voin sanoa, että olisin itse osannut 10-vuotiaana tehdä paremmat kynnet kuin tuo "ammattilainen". Ei auttanut muu kuin etsiä seuraavana päivänä uusi paikka, jossa tilanne voitaisiin korjata. Ikävä kyllä seuraavassa paikassa sama kuvio toistui. Minä olin valmis hoitoon (tosin tällä kertaa hieman varautuneemmalla asenteella) ja paikalle saapui mies, kaiken lisäksi ruoka suusta pursuten. Aiemmasta vahingosta viisastuneena poistuin välittömästi paikalta. Onneksi lopulta löytyi kuitenkin hoitola, jossa työskenteli naisia, jotta kynnet saatiin kuntoon.

Tiedän, että nykyaikana kaikkien pitäisi olla sitä mieltä, että sukupuolilla ei ole eroa. Se on sitä tasa-arvoa. Enää ei riitäkään, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti vaikka ovat erilaisia vaan nykyään tasa-arvo tarkoittaa, että kaikkien pitää olla samanlaisia. On olevinaan ihan mahdoton ajatus, että miehiä ja naisia voisivat luonnostaan kiinnostaa erilaiset asiat ja missään nimessä ei ainakaan saa olla miesten ja naisten töitä. (Puhumattakaan siitä, ettei ruotsalaisessa lastentarhassa saa enää käyttää sanoja hon ja han.) Todella typerää. Veikkaan, että pääsääntöisesti miehet eivät sovi tekemään rakennekynsiä, eivätkä edes halua sopia. Jotkut työt on parempi jättää naisten hoidettavaksi. Sen sijaan sellaisia aivan puhtaasti "miesten töitä" onkin vaikeampi keksiä, koska naisethan osaavat ihan mitä vaan. Kysyin Teroltakin mikä voisi olla vain miesten työ, eikä Tero keksinyt kuin rekkakuskin. Perusteluna, että teillä voisi liikkua huomattavasti levollisemmin mielin mikäli naiset eivät ajaisi autoa. Mielestäni nainen voi kuitenkin olla kaikkea paitsi sotilas ja kuningas (kuten Rosskin totesi). Naiset pystyvät niin paljon enempään kuin miehet.

Terohan on tunnetusti myös hieman "jäykkä" näiden sukupuoliroolien suhteen. Voitte siis varmaankin kuvitella Teron ilmeen, kun tuli hakemaan minua kynsihuollosta ja huomasi "huoltajan" sukupuolen. Hillitsi kuitenkin itsensä hyvin eikä sanonut asiasta mitään. Istahti viereeni ja alkoi katsella ympärilleen. Minä puolestani katselin Teroa ja odottelin milloin hoitolassa vallitseva tilanne valkenee Terolle kokonaisuudessaan. Ja valkenihan se. Viereisessä loosissa nimittäin istui mies kynsihoidossa ja liotti sormenpäitään saippuavedessä. Vähällä oli, ettei Tero kävellyt samantien ulos. Muutama kirosana kuitenkin pääsi siinä ihmetellessä. Onneksi meidän perheessä mies on sentään mies eikä ramppaa kynsihoidoissa tai pyydä minua vaihtamaan auton renkaita tai käyttämään poraa.

En tiedä miten paljon ihmiset keskimäärin näkevät vaivaa tuliaisten hankkimiseen, mutta väitän, että me teimme Los Angelesissa oikeanlaisten tuliaisten saamiseksi hieman keskimääräistä enemmän hommia. San Franciscon kupeessahan on Apple-fanien pyhiinvaelluskohde eli Applen pääkonttori ja myymälä, jossa myydään ns. fanituotteita, joita ei ilmeisesti saa mistään muualta maailmassa. Edelliskesän USA:n matkallamme yritimme poiketa kyseiseen myymälään ostoksille, mutta jonkun typerän pyhäpäivän takia paikka oli kiinni. Selvitettyäni tällä kertaa tarkkaan aukioloajat ja jenkkien juhlapyhät, teimme päiväretken ja ajelimme tuliaisostoksille. Matkaa kertyi päivän aikana 1100km, mutta onpahan tuliaisia ostettuna. Siellä kaupassa muuten näytti olevan iPhone 4S myynnissä hintaan $99. Oli hyvin lähellä, etten ostanut puhelinta, jota en tarvitse. Tosin ehkä siinä hinnassa oli joku juoni, eihän se mitenkään voi olla noin halpa?

Tero alkoi tuossa yhtenä iltana pohtia suurta itsetuntemustani ja rehellisyyttäni. On kuulemma hienoa, että tunnen itseni niin hyvin, että pystyn avoimesti myöntämään olevani sairastaessani aivan vauva. Jatkoi pohdintaansa ihmettelemällä miksen sitten kuitenkaan pysty myöntämään olevani itsepäinen. Luonnollisestikin selitin sen johtuvan siitä, etten ole lainkaan itsepäinen vaan hyvin sopeutuvainen. En kyllä yhtään ymmärrä miksi Tero alkoi nauraa. Outo tyyppi.

P.S Teron lomaparta on muuten poistunut keskuudestamme ja olen saanut hyvännäköisen mieheni takaisin. Oi onnea!

Kia orana

Kirsi:

Tulipahan sitten vietettyä Uudessa-Seelannissa yksi ylimääräinen viikko. Olen varmaan tullut jotenkin vanhaksi, kun Tongalla alkoi tuntua, ettei ajanvietteeksi riitäkään se, että makaa ketarat ojossa rannalla. Tuntuikin ihan perustellulta lyhentää Cookinsaarten ketarat ojossa-aikaa ja viettää sen sijaan lisäviikko Uudessa-Seelannissa. Niinpä vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri pohjois-saarta, joka ekalla pätkällä jäi hiukan vähemmälle huomiolle. Eihän siellä myöskään ole yhtä paljon nähtävää eikä yhtä hienot maisemat kuin etelä-saarella, mutta tulipahan katsottua sekin.

Tuli todistettua muuten vääräksi sekin väite, ettei kukaan tule hakemaan ihmistä kotoa töihin. Kävimme nimittäin katsomassa paikkaa, jossa Taru sormusten herrasta-elokuvat on kuvattu. Nehän on kuvattu Matamata-nimisessä pienessä kaupungissa, joka nykyään tituleeraa itseään Hobbittoniksi. Kuvauspaikka itsessään on jonkun maajussin mailla ja nykyäänhän siellä on kahvila, matkamuistokauppa ja bussiajeluja kuvauspaikoille eli ihan kunnon turistirysä. Maajussilla onkin käynyt oikein kunnon tuuri. Oli nimittäin muutama vuosi sitten juonut päiväteetään keittiössään, kun ovelle koputettiin ja kysyttiin, olisiko mahdollista lainata lammasfarmin maita sen verran, että kuvataan pari elokuvaa. Ei tainnut kaveri tietää mihin suostui, mutta melko varmaksi voi sanoa, että jokusen dollarin on tuosta sopimuksesta tienannut. Olenkin nyt ajatellut, että työnteon sijasta voisin itsekin alkaa odotella, josko joku tarvitsisi minunkin maitani johonkin pieneen elokuvaprojektiin. Tero tosin muistutti, ettei minulla ole mitään maita, mutta mielestäni tuollaisen pikkuseikan ei saa antaa lannistaa.

Ja sitten blogin pakollinen intialaisten parjausosuus. Olimme Aucklandissa kaksi yötä hotellissa ja koska suhteeni intialaisiin on alkumatkasta ollut varsin... lämmin, niin ei varmaankaan pitäisi hämmästyä tippaakaan, että hotellin jokaikinen työntekijä oli Intiasta. Eikä liene yllätys, että jotain meni pieleen. Ostimme nimittäin respan kaverilta nettitunnarit hintaan $10/200MB ja ajattelimme, että sehän riittää hyvin kahdeksi päiväksi sähköpostien lukemiseen ja Facebookin käyttöön. Silti tunnuksista loppui virta jo seuraavana aamuna. Tero hiukan tutkiskeli asiaa ja ihmetteli, kun tietokoneen mukaan olimme käyttäneet vain 60MB, mutta eihän siinä auttanut kuin ostaa uudet tunnarit, jälleen hintaan $10/200MB. Ikävä kyllä toisena iltana niillä tunnareilla ei ehtinytkään tehdä paljon mitään ennen kuin koko talosta katkesi langaton verkko, jota kukaan ei juuri siihen hätään tietenkään korjannut. Tästä suivaantuneena reklamoin lähtöaamuna respaa, että mitä hittoa, kun ei naamakirjaankaan pääse vaikka juuri oli hyvin merkittävä keskustelu Paukin kanssa menossa. Lopulta tietenkin vaadin tunnareista maksetut rahat takaisin. Respan ystävällinen setä palautti rahat käyttämättömästä datasta ja laittoi sitten jo kertaalleen myymänsä 200MB:n tunnarilapun tyynen rauhallisesti uudelleen myyntiin. Alkoi valjeta miksi meidän tietokoneemme oli nettifirman kanssa hiukan eri mieltä kuluttamamme datan määrästä. Mitä sitten jos edellinen asiakas oli kuluttanut tunnuksilta jo 140MB, tietenkin ne voi silti myydä seuraavalle asiakkaalle täyteen hintaan. Tyhmä tulee huijatuksi.

Cookin saarilla tuli taas pieni majoituskonflikti. Olimme valinneet erittäin halvan (ei Teron, mutta minun mielestä) majoituksen, joka osoittautui juurikin hintansa arvoiseksi. Paikka sinänsä olisi voinut olla ihan ok, jos joku olisi joskus vaivautunut siivoamaan siellä. Ja mikäli meillä olisi ollut oma vessa, jota olisin voinut desinfioida mielinmäärin. Tai mikäli yhteisen vessan olisi joku vaivautunut joskus siivoamaan. Tai mikäli suihkussa olisi tullut lämmintä vettä. Tai mikäli emme olisi olleet dinosauruksia verrattuna kaikkiin muihin asukkaisiin. Mutta siis muuten ihan ok paikka. Oli kyllä hienoa ensimmäisenä iltana huomata, että jokainen hotellin muu asukas on alle 25v. ja jokainen niistä aikoi olla kännissä ympäri vuorokauden. Niinpä sitten aikani katselin ja kuuntelin, kun 21-vuotiaat tytöt kertoivat tarinoita siitä miten kännissä olivat milloinkin olleet ja mihin sammuneet ja totesin, ettei todellakaan ole se majoitus, johon minä aion jäädä. Pahinta oli, että se kauhea huuto ja mekastus jatkui pitkälle yli yhdeksään illalla ja kun minä kesken unieni lähdin vessaan nukuttuani jo useamman tunnin niin joku teinityttö tuli kysymään lähdemmekö mekin rannalle. Jaa niin kuin yöllä, kesken unien? En keksinyt yhtään syytä miksi kukaan menisi rannalle keskellä yötä. Voitteko kuvitella miten vanhaksi tunsin itseni? Aivan kuin olisin ollut 65-vuotias jo hieman harmaantunut rouva, joka flanellipyjamassaan ja unimyssy päässä kömpii vuoteestaan vain kuullakseen käsittämättömiä ehdotuksia nuorisolta. Onneksi emme alunperinkään ajatelleet viipyä tuossa kauheassa paikassa kuin 3 yötä ja siitäkin jätimme yhden pois, koska olin niin kauhistunut. Uusi majoituksemme on Teron mielestä luonnollisesti sairaan kallis, mutta minun mielestäni täydellinen. Ja rannalla kun asuu niin saattaa jonain aamuna löytää sänkynsä vierestä reitiltään hieman eksyneen ravun.

Rarotonga on ihan tyypillinen Tyynen valtameren paratiisisaari, jossa päivän suurin urakka on maata rannalla. Edes aamupalaa ei tarvitse itse jaksaa valmistaa, koska ihana emäntämme kattaa sen valmiiksi verannallemme. Tosin olisi mahdollisesti voinut varoittaa, ettei ole keittänyt kananmunia, jotta en olisi reteästi kopauttanut raakaa kananmunaa pöydän reunaan "kyllä se ihan varmaan on keitetty"-lausunnon saattelemana. Vaikea tälläisestä paikasta on olla pitämättä kun on rentoa, lämmintä ja  todella kaunista. Pidän tästä paikasta jopa enemmän kuin Tongasta, jossa tunnelma oli ehkä hieman turhan nukahtanut ja laiska. Vaikkei näitä Cookilaisiakaan oikein kovin ahkeraksi voi mainostaa niin jotenkin tunnelma on silti pirteämpi kuin Tongalla. Osansa tietenkin varmaan tekee sekin, että turisteja on enemmän niin ei tunne olevansa aivan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Täällä, kuten Tongallakin, on muuten hauska hautauskulttuuri. Kirkkoja on paljon, mutta sehän ei tietenkään tarkoita että kirkon ympärillä olisi hautausmaa. Ilmeisesti haudan voi kaivaa lähes mihin vaan. Niinpä esimerkiksi keskellä hotellimme pihaa, aivan takaovemme edessä, on neljä hautaa. Onhan se ehkä länsimaalaisiin hautausmaihin tottuneen mielestä hiukan omituinen paikka, mutta siinäpähän ovat.

Mikään koiranvihaajan lomakohde tämä ei kuitenkaan todellakaan ole, koska täällä on aivan uskomattoman paljon koiria. Mikä parasta, olen kerrrankin saanut Terolta luvan silittää eläimiä. Oikeastaan tarkalleen ottaen sain luvan silittää kahta hotellissamme asuvaa koiraa, mutta laajensin luvan itsenäisesti koskemaan kaikkia saaren eläimiä. Aika onnellisilta nämä paikalliset koirat vaikuttavat. Elävät ihan omaa elämäänsä, juoksevat vapaana kaduilla ja rannoilla ja uivat turistien kanoottien perässä. Naapurin koirat nukkuvat terassillamme päiväunia, istuvat vieressä kerjäämässä, kun syömme ja tulevat kanssamme rannalle. Ei tarvinnut olla yksin, kun koira otti vieressäni aurinkoa ja tuli kanssani uimaan. Voiko ihananpaa olla? Suomessahan ihmiset saisivat halvauksen, jos joku veisi koiran rannalle, mutta hyvin ne näyttävät ainakin tämän saaren suosituimmalle rannalle mahtuvan.

Sen sijaan minulla on ollut vaikeuksia mahtua rannalle merimakkaroiden kanssa. Merivesi on onneksi täällä aivan äärettömän kirkasta, koska muuten en osaisi väistellä noita hirvityksiä. Merimakkarahan näyttää aivan kakalta, joka vain makaa paikallaan merenpohjassa. Melko nopeasti tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei pohjassa mitenkään voi olla niin paljon kakkaa, joten tutkin tilannetta hiukan ja tökin muutamaa saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Lopulta minulle kerrottiin, että kyseessä on vain harmiton merimakkara, joka ei tee mitään vaikka sen päälle astuisikin. En kyllä aio astua. Ajoittain on tuntunut, että tuo maailman suurin valtamerikään ei ole riittävän iso sekä minulle että makkaroille.

Jatkoimme täydellisen snorklauspaikan metsästystä Cookinsaarilla, kun Tonga oli siinä mielessä Terolle pieni pettymys. Ei tämäkään kuulemma täydellinen paikka ole, mutta mielestäni meno on ollut paikoin kuin suoraan Nemoa etsimässä-elokuvasta. Todella hienoa lillutella jonkun korallin päällä katselemassa mitä kalat tekevät. Niitäkin tuntuu välillä kiinnostavan mikä valkoinen möhkö kodin yläpuolelle on parkkeerannut, joten käyvät hiukan ottamassa asiasta selvää. Aikani ojentelin kättäni kaloja kohti, kun vaikuttivat niin leikkisiltä ja kävihän siinä lopulta niin, että yksi kala tuli ja puraisi minua sormeen. Silloin ymmärsin, ettei Annun pelko purevista kaloista ole täysin aiheeton. Eihän tuollaisen pienen kalan purema tietenkään ole vaarallinen, mutta pieni hukkumisvaara voi aiheutua, kun unohtaa nousta pintaan ennen kuin alkaa innoissaan kertoa tapahtuneesta Terolle.

Matkan puolivälikin tuli ylitettyä kunniakkaasti. Alkumatkasta olemme nähneet 7 maata (+ Tiibetin, joka ON maa), lentäneet 13 lentoa ja istuneet junassa (mielestäni hyvin tuskalliset) 88 tuntia. Mukavasti tässä matkustaessa on tipahtanut kelkasta mitä tulee ajan kulumiseen. Ensin unohtuivat päivämäärät, sen jälkeen viikonpäivät ja lopulta meni sekaisin siitäkin mikä viikko on. Eikä tuollaisilla asioilla nyt tietenkään niin väliä olekaan, kunhan muistaa olla lentokentällä oikeana päivänä. Cookin saarille lennettäessä ylitettiin päivämääräraja ja menin vielä enemmän sekaisin. Onhan se nyt todella kummallista, että elää saman päivän kahteen kertaan. Tai, että katsoo lentokoneessa näytöltä missä kone lentää ja tietyn pisteen jälkeen toteaa palanneensa eiliseen. Aiemmin oli sentään jotenkin hanskassa se paljonko Suomessa ollaan meitä jäljessä (ajassa... ja ehkä vähän älykkyydessäkin), mutta nyt on senkin suhteen ongelmia. Onneksi tämä reissu pian loppuu. Toivottavasti ennen kuin ehdin tipahtaa kärryiltä ihan kokonaan. Ensin täytyy kuitenkin mennä Los Angelesiin. Tero muistutti minua Malesiassa 1,5kk sitten, että sieltähän saa sitten Ben&Jerryä ja mielestäni en ole juurikaan säälittävä, vaikka olen siitä asti suunnitellut mitä kaikkea makuja ehdin neljän päivän aikana syömään.

Tero:

Reissun kyseenalaisin maapiste saavutettu. Cookin saaret. Vaikka juuri Tongalla uhosin, etten tule enää koskaan tälläiseen paikkaan ja eipä mennyt kuin vähän yli viikko ja samat ongelmat jälleen edessä. Ihan helvetin tylsää. Ei yhtään mitään tekemistä. Tälläistä ajankulun ongelmaa ei sinällään yleensä poikain kanssa reissatessa juuri pääsekkään syntymään, koska onhan täysin ok, että vähäkin joutoaika käytetään humaltumiseen, krapuloimiseen taikka muuten vaan alkoholista keskustelemiseen. Siinä ajankulua meikäläisen makuun. Eikä käy aika tylsäksi. Raskaaksi ehkä, muttei missään tapauksessa tylsäksi.

Täällä kun ei oikeastaan voi kuin uida, snorkalata, nukkua ja syödä. Ja tietenkin viettää uskomattoman romanttista parisuhdeaikaa. Tappavan tylsänä realistina pitää kuitenkin todeta, että mikäli viettää 5kk toisen kanssa koko ajan yhdessä ollen ja lähes koko ajan ainoastaan kahden, niin väitän, että tämänkin reissun romanttisimmat hetken ajoittuvat täysin muualle kuin sellaiseen paikkaan, jossa sille ehkä olisi "täydelliset" puitteet. Ennemminkin hetkiin ja paikkoihin, jotka ovat tulleet täysin yllättäen, eivätkä mahdollisesti enää koskaan toistuen. Hetket, jotka kumpikin muistaa ennemmin kuin mitään muuta koko reissulta. Vaikka se olisikin toisen kiltti sana keskellä pakastimen kylmää hotellihuonetta Tiibetissä, vaikka se olisikin vain pieni halaus keskellä vatsatautia linja-autossa Tongalla tai vaikka se olisikin vain pieni suudelma mt Cookin juurella ihastellessa eteläistä tähtitaivasta. Niin silti se on jotain korvaamattomampaa ja paljon erikoisempaa kuin toinen toisesta erottamattomat päivät keskellä turistirysää.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka Uusi-seelanti herättääkin allekirjoittaneessa nykyään negatiivisia konnotaatioita, niin oli ehdottomasti järjen voitto muokata matkasuunnitelmaa siten, että tämä saarilla maleksiminen jäi vähemmälle ja autoilimme vielä ekstraviikon pohjoissaarella. Tällä kertaa päätimme testata miltä tuntuu matkustaa henkilöautolla ja nukkua leirintäalueiden "cabineissa". Isommat kuin Japanin kapselihotellit, mutta pienemmät kuin eteiseni. Hyvin kuitenkin mahduttiin ja taloudellisesti ajatellen tulos oli ehkä sitten kuitenkin +/-0. Ehdottomasti kuitenkin ennemmin suosittelen pakulla matkustamista. Oli se kuitenkin jotenkin hienompaa ja kodikkaampaa. Siis mikäli on pakko matkustaa kyseiseen maahan. Enkä tietenkään kiistä, etteikö "asuntoautokin" voisi käydä toisinaan hyvinkin ahtaaksi. Riippuu tietenkin hyvinkin paljon matkaseurasta ja varsinkin sen olotilasta.

Ehkä tämä saarilla notkuminenkin tuntuisi tosiaan erilaisemmalta, mikäli olisi touhunnut edes jotakin viime aikoina ja olisi vaikka vain parin viikon lomalla. Nyt tosiaan kaipaisi hulluna jotakin älyllistä ja ehkä jopa fyysistä tekemistä. Olotila on siis hyvin epätavallinen. Kuumetta ollaan mitattu ja kerran jopa lääkärissä käyty, mutta töihin tekisi mieli. Ei välttämättä juuri töihin töihin vaan johonkin töihin.

Skootterista tulikin mieleeni, että tokihan tälläisessä turistirysässä pitää siihenkin keksiä jonkinlainen rahastuskeino. Täällä ollaan päädytty myymään turisteille paikallista ajokorttia, jota ilman ei saarella saa ajoneuvoja kuljettaa. Ajokortteja "myönnetään" poliisiasemalla 20 taalan hintaan noin 200kpl/päivä ja ihan joka ikinen päivä. Luonnollisesti nuukana miehenä haastattelin poliisiviranomaista kyseisestä rahastuksesta, jota vertasin jopa laillistettuun korruptioon (jota ei tietenkään tapahdu meillä Suomessa, eihän?). Ajokorttivirkailija nosti kuitenkin kätensä pystyyn ja totesi syypään olevan paikallinen vakuutuslaitos, joka ei vakuuta ulkomaisilla ajokorteilla ajavia. Eli maassa saa kyllä ajaa kansainvälisellä ajokortilla, mutta mikään vakuutuslaitos ei myönnä pakollista liikennevakuusta. Siistiä. Vähän teki mieli selvitellä, että millaisia yhteyksiä mahtaa olla poliisiviranomaisilla sekä vakuutusyhtiöllä, mutta en sitten jaksanut kun osui seuraava ongelma eteen.

Täällä saarella on nimittäin maksiminopeusrajoitus 50km/h, jota saa skootterillakin ajaa mikäli on kypärä päässä. Taasen mikäli haluaa säilyttää edes häivähdyksen omasta motoristin katu-uskottavuudestaan ja ajaa ilman kypärää, niin nopeusrajoitus on 40km/h. Siinäpä on meidän rokkarilla pulma. Ajaakko nöyränä miehenä kypärä päässä muun liikenteen mukana, vai ajaakko ihan kaikesta kontrollista vapaana anarkistina, huivi sekä parta ajoviimasta hulmuen ja nahkaliivi selkää paistaen, muun liikenteen tukkona. Vapaana kuin taivaan lintu kohti auringonlaskua. Luonnollisesti hitaammin kuin yksikään lintu, mutta periaatteessa. Vastaus on tietenkin ilmiselvä. Kypärän vuokraus nimittäin maksaisi taalan/kypärä/päivä. Joten me ajamme 40km/h. Toki en huomannut kysyä, että jos toinen käyttäisi kypärää, niin saisiko sitten ajaa 45:ttä?

Tokihan muuten skootterillamme pääsee mukavasti kiertelemään tätäkin saarta. Matkaakin kertyy noin 32km. Näillä nopeusrajoituksilla se tekee sellainen 45 min ja eikä sitten muuta. Teitäkin on mielin määrin. Yksi päätie, joka kiertää koko saaren ja toinen, joka kiertää saaren 50m sisempänä. Eksymisen vaara on huikea. Bussilinjoja on kaksi. Clockwise sekä Anti-Clockwise. Eli myötäpäivään ja vastapäivään. Kulkevat kutakuinkin säännöllisesti kerran tunnissa. Oliskohan täällä liikennesuunnittelijan paikka auki? Kelpaako suomalaisen logistiikkainsinöörin tutkinto?

Poikettiin paikallisella panimollakin. Panimo sijaitsee omistajan olohuoneessa ja tuottaa paikallisiin soittoruokaloihin ja kauppoihin kahta laatua olutta. Kuitenkin siten että viikko kerrallaan tehdään aina toista ja sitten vaihdetaan toiseen. Tokihan kävimme ottamassa ilmaiset maistiaiset tekeillä olevasta laadusta. Vähän sellaisen tumman oluen ja sekamehutiivisteen oloista. Noh kuitenkin 5% joten sehän antaa jo anteeksi alkoholistin silmissä hyvinkin paljon. Kaverin oluet ovat nimeltään "Matutu Mai ja Matutu Kiva". Oletimme pääsevämme hieman brassailemaan ja kerroimme kaverille, että jälkimmäinen nimi onkin näemmä suomea. Kaverihan nollasi meidät täysin ja kertoi tietävänsä kyseisen asian jo. Oli ollut Uudessa-Seelannissa olutmessuilla esittelemässä tuotoksiaan ja Suomen suurlähettiläs oli maininnut olutta maistellessaan asiasta. Ellei Suomen suurlähettiläillä ole tuon tärkeimpiä ponnisteluja kuin käydä maistelemassa paikallisilla olutmessuilla, niin olisikohan yhtään pestiä auki? Vapaaehtoisia varmaan löytyisi. Luonnollisestikkin "poistimme mestoilta" 1,5l tuota juuri pantua herkkua. Sekin saatiin hyvin hienosti pullotettuna vanhaan Sprite-pulloon. Mieleen tulivat erehtymättömästi nuoruuden kesät ja isän kotikaljatynnyrit. Siitä pisteet.

Olenkin muuten aina välillä hieman ihmetellyt näitä ministeriön pestejä täytettäessä, että miten valinnoissa ei tunnu juuri koulutukset ja kokemukset juurikaan painavan. Nyt sen kuitenkin oivalsin. Ehkä se oikean puolueen jäsenkirja on kuitenkin tärkeämpi oluita maistellessa kuin esim. valtiotieteen tohtorin tutkinto? Vai mitä Jari Vilen(kok)?

Meillä kun on tietenkin ollut taas kerran hieman aikaa ajatella, niin ollaan sitten taas hieman filosofoitu, että mikä ihmisten mielestä on paraatisi ja miksi. On muuten oikeasti hiton vaikea juttu. Kenen mielestä ja miksi sana paratiisi käsittää autiot hiekkarannat, turkoosit lämpimät vedet, mitään tekemättömyyden ja auringon paisteen? Veikkaan, ettei esimerkiksi edemennyt isoäitini olisi osannut nimetä näistä asioista välttämättä yhtäkään. Eikä varmasti täkäläiset ihmisetkään. Ihmisethän eivät tunnetusti osaa koskaan arvostaa yhtään sitä mitä jo omaavat. Kuten en minäkään. Valitettavasti itsekkin kuulun meihin "nillitysyhteiskunnan"elätteihin, joille mikään ei ole koskaan riittävästi ja se mitä jo on, ei ole yhtään mitään.

Tehtiimpäs  muuten lisää muutoksia reissusuunnitelmaan. Lähinnä meistä riippumattomista syistä, mutta kuitenkin. Sattuipa nimittäin niin, että meille oli varattuna lennot Los Angelesista 31.1 Ecuadoriin. Sieltä olimme sitten suunnittelleet lähtevämme kohti Karibiaa jossain välissä. Nyt kuitenkin lentoaikatauluihin oli tullut muutoksia, jota suomalainen (liettualainen) matkatoimistomme (E-Ticket) ei suostunut meille kertomaan ilman 30e:n lisämaksua. Nämä lennot olivat siis varattu toiselta toimistolta kuin RTW-liput. Miettikääpäs, lentoyhtiö muuttaa lentoaikojaan hieman eikä matkatoimisto suostu kertomaan muutoksista ilman lisämaksua. Lähettävät kyllä sähköpostia että "TÄRKEITÄ muutoksia varauksessanne ******". Arvoppa siinä sitten, että mitä pitäisi tehdä. Tokihan selvitin lentoyhtiöiden varausjärjestelmien kautta muutokset, mutta silti piti alkaa vääntämään matkatoimiston kanssa. Vaihtoaika ei nimittäin olisi riittänyt enää "turvalliseen" vaihtoon ja jompaa kumpaa lentoa olisi ollut pakko muuttaa.

Tietysti aloitin vääntämään matkatoimiston kanssa hieman. Virkailijakin saattoi jopa tulistua sen verran, että katkaisi keskusteluyhteytemme eikä suostunut enää uudelleen kommunikoimaan kanssani. Liettualaista ystävällisyyttä. Jäärä suomalainenhan ei luovuttanut näin helposti vaan asiaan piti saada joku selvyys ilmaiseksi. Eikä muuta kuin toisen virkailijan kimppuun. Tällä kestikin kärsivällisyys hieman kauemmin ja tuloskin kävi ilmiselväksi. Matkatoimisto ei tee mitään asian hyväksi ilman 30e:n lisämaksua, taikka sitten voisin itse muuttaa lennot suoraan lentoyhtiön kanssa. Vittuillessani maksoin 30e ja peruutin koko paskan lennot ja kerroin etten tule enää koskaan asioimaan kyseisen toimiston kanssa. Enkä tulekkaan. On se vaan hienoa, kun suomalaiset yritykset myydään monikansallisiksi ja kohta ne eivät enää ole ollenkaan kotimaisia, eivätkä suomalaisen kuluttajasuojalain alaisia.

Onneksi on internet. Nyt meillä on sitten jonkun verran halvemmalla varattuna lennot samalle päivälle Panamaan. Sieltä olisi tarkoitus kavuta ylöspäin väliamerikan maita kuukauden verran, kunnes pitää lentää Miamiin vastaanottamaan Kirsin vanhempia. Saa nähdä tuleeko käytyä kaikkia maita läpi, taikka keskityttyä vain muutamaan. Sen näkee sitten paikan päällä. Onneksi espanjan kieli on todella hyvin hallussa. Vai mitä Kalle? On nimittäin tullut istuttua 4:llä kansalaisopiston tunnilla. Niillä ei ihan saa pääosaa Serranon perheen 16 tuotantokaudella, muttei kauaskaan jäädä. Vamos!

Reissukin ylitti puolivälin jo lähes viikko sitten. Muistan miten viimeksi vähän pidemmältä reissulta (6kk, 2010) palattuani vannoin kotiinpaluukiimassani koiralleni etten enää koskaan jätä sitä pitkäksi aikaa. Niimpä. Sen jälkeen ei olekkaan tullut oltua maailmalla kuin monta kertaa yli kuukauden reissuilla, 7kk Afganistanissa ja nyt 5kk maailmalla. On siinä koiraparallakin kestämistä. Onneksi silläkin on varmasti "lomailessa" mukavampaa kuin kotona. Ainakin puntarin mukaan. Isot kiitokset kuitenkin hoitoväelle. Jotenkin huippua kun on tuollainen sukuja yhdistävä projekti pitää yksi koira tyytyväisenä. Veikkaan ettei Empullakaan ole mitään sitä vastaan.

Hauskaa muuten, että Elisa ei ole viitsinyt sopia yhteistyösopparia paikallisen operaattorin kanssa. Tai siis periaatteessa on, koska Elisan virolainen tytäryhtiö on vaivautunut kyseisen sopimuksen tekemään, mutta suomalaisella osapuolella on vielä vähän pureksittavaa. Tämähän tarkoittaa sitä, ettei meidän kännyköillämme ole mitään virkaa täälläpäin maailmaa. Vähänkö vituttaa. Äkkiä luulisi, ettei, mutta kyllä allekirjoittanutta ainakin. Meillähän oli kuitenkin Uudesta Seelannista hommattu prepaid sim-kortti, jolla hoidimme pääsääntöisesti leirintäaluenetteilyt. Latasimme kortille rahaa, koska ajattelimme sen toimivan täälläkin. Kyllähän se toimikin. Pystymme soittamaan, lähettämään tekstiviestejä, muttemme vastaanottamaan niitä, kyseisen sopimuksen puuttumisen takia. Huoh. Ehkä täällä sitten käy virolaisia enemmän kuin ahdasmielisiä suomalaisia. Tiedän, että asiasta on jätetty Elisalle palautetta jo muutamia vuosia sitten, mutta luonnollisestikkaan turha odottaa hötkyilyä. Noh 5 päivää enää. Ehkä mä kestän.

Tongalla muuten oli ollut joulukuussa "miss Galaxy-kisat". Harmi, kun ei ole vielä ollut sen verran toimivaa nettiä, että olisi voinut tarkistaa, onko kyseessä tosiaankin linnunradan kaunein vai isoin naishenkilö. Noin viikon kokemuksella kyseisestä maasta, kulttuurista ja ihmisistä veikkaisin kuitenkin isointa.

Malo e lelei

Tero:

Tongalla. Viimeinkin tuli sitten nähtyä edes yksi näistä Tyynen valtameren pikkusaarista. Aika hieno kyllä on. Tai siis lähinnä hyvinkin paljon juuri sellainen mitä kuvittelinkin. Paljon rantoja, paljon luontoa ja hyvin paljon laiskoja ja lihavia ihmisiä. Meininki on todellakin hyvin rentoa. Ei meinaa umpijäärä suomalainen oikein sopeutua porukkaan vaikka kuinka yrittäisi rentoutua.

Täytyy kyllä omasta puolesta taas kerran sanoa, että muutaman napsun voisi ottaa pois resorttien mainostamista "uskomattomista ja tajunnan räjäyttävistä" snorklausmahdollisuuksista. Vesi oli kyllä paikotellen hyvinkin kirkasta ja näkyvyyttäkin oli ihan pohjaan asti. Johon meidänkin laguunissa oli sen verran matkaa, että suomalaisturistin isohko pyöreä ja karvainen vatsa taisi piirtää laskuvedelle juoksu-urat lähes koko saaren ympäri. Korallia ei näkynyt juuri missään, mikäli kuolleita palasia pohjassa sekä rannalla ei lasketa. Kaloja oli kuitenkin sen verran, että vähän saatiin ihmeteltävää. Sitä varmasti riitti paikallisillakin. Luulivat varmaankin että ääliöt snorklaa polvillaan, kun minä keinun mukavasti vatsani varassa selkä pinnalla ja Kirsillä taitaa olla vähän lintumaailmasta tuttua "puolisukeltajan"-vikaa.

Virtaukset olivat kyllä paikotellen sitä luokkaa, että oli ihan hyvä ankkuroida välillä vatsa pohjaan. Melko nopeasti muuttui nimittäin viaton suomalaisturisti matkustajaksi ja tarjolla oli ainoastaan menolippu virtojen mukana etelämantereelle. Onneksi resortin pitäjä huomasi mainita virtauksista ja lainasi maskien lisäksi räpylät, joten ainakin tällä kertaa pääsin rannalle.

Viisi päivää maattiin tosiaan resortissa ns. keskellä ei mitään. Oli helvetin tylsää. En mene toiste. Käy nimittäin oleilu hermojen päälle. Sen jälkeen muutimmekin sitten tänne pääkaupunkiin. Ihan viihtyisä pikkukaupunki. Joka paikkaan pääsee kävellen muutamassa minuutissa ja kaikki kadut ovat pääsääntöisesti tyhjiä. Jonkin verran on vielä korjaamatta vuoden 2006 mellakoiden tuhoja, jolloin lähes puolet kaupungista piti polttaa, kun osalle saaren asukkaista tuli kova hinku demokratian perään. Olisivat vaikka soittaneet ja kysyneet, niin olisin voinut ilomielin kertoa diktatuurin olevan ainoa toimiva yhteiskuntamalli. Tosin mikäli valtiossa on 100 000 asukasta, niin ehkä demokratiallakin olisi joitain toimimisen edellytyksiä. Senhän me kaikki kuitenkin jo tiedämmekin, ettei näennäinen demokratia jota ylläpidetään muuassa 5,4 milj asukkaan valtiossa ainakaan pidemmälti toimi. Ei varsinkaan mikäli valtion taikka enemmistön parasta ajatellaan.

Tosin muistelen, että Platonin Valtio-teoksessa tämä valtio toimii siten, että ihmisiä on niin sanotusti kolmea luokkaa. Työläisiä, järjestyksenpitäjiä ja päättäjiä. Ainoat ketkä saisivat omistaa yhtään mitään olisivat työläiset ja varsinkin päättäjien pitäisi elää todella askeettista elämää. Filosofin mukaan tälläinen yhteiskuntamalli olisi parhaimmillaan noin 20 000 asukkaan valtioissa. Pitäisiköhän sitä suositella näille, mikäli alkaa monarkia jälleen pännimään? Tosin mikäli valtakunnassa on vain yksi kirjakauppa ja senkin melko kyseenalainen sekä niukka anti rajoittuu lähinnä kristilliseen kirjallisuuteen, niin en usko että monikaan paikallinen jaksaisi perehtyä siihen. Muuten Satu, voisitko palauttaa ko. teoksen?

Vatsakin tietenkin huomasi heti, että nyt ollaankin poistuttu mukavuusalueelta ja alkoi kertomaan mielipiteitään paikallisesta ruuasta. Majoituimme alkuosasta resorttiin, jossa söimme myös sekä aamupalat että päivälliset. Seuraava lähin ravintola olisi ollut lähes tunnin bussimatkan päässä. Siinä sitten kun vatsa heittää ensimmäiset kouraisut, niin onkin mukavaa alkaa miettimään että mitäköhän sitä valitsisi huomenna ruuaksi. Ja ylihuomenna. Ja yliylihuomenna. Onneksi sen verran on tullut kierreltyä noita Kirsin mukaan saastaisia maita, että pieni paskavana shortseissa kerryttää jo ennestäänkin rehellisen, vastuuntuntoisen ja ahkeran miehen karismaa.

Olen yrittänyt metsästää täältä Tongalta paikallista olutta nyt viikon ja aivan tuloksetta. Täällä kyllä myydään "Maka Mata - Friendly island lager"-olutta, jota mainostetaan joka paikassa paikallisena. Voi olla että näiden mielestä onkin paikallista olutta, mutta minusta olut ei ole paikallista, mikäli se pannaan ja pullotetaan yli 2000km:n päässä ja toisessa valtiossa. Tähänkin on kyllä tietysti looginen selitys. Paikallista olutta on kyllä ollut saatavilla, mutta paikallisen panimon kattila meni rikki vuonna 1987 ja sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa, kun ei ole oikein saatu aikaiseksi. Ei kuitenkaan hätää. Hotelissamme on nimittäin kaksi insinööriä Japanista suunnittelemassa ja rakentamassa panimoa tänne. Harmi ettei vielä ole kasassa kuin paljon intoa, hiukan vettä ja ripaus hiivaa.

Luonnollisesti kun internetti pelaa täällä matkallakin niin joskus tulee "hiukan" seurattua kotimaan uutisointiakin. Mielestäni palkinto viikon typerimmästä kommentista lähtee tällä kertaa seuraavasta: "Totuus on se, että ihmiset ovat mitoittaneet elämänsä tietyn palkkatason mukaan. Monelle on taloudellinen katastrofi, jos palkkoja ruvetaan pudottamaan. " Niin totta. En voi kuin vain kuvitella millainen katastrofi voikaan tulla ihmiselle, joka on mitoittanut elämänsä 13 900e:n kuukausitulojen varaan. Lähtiköhän valtion hevosopiston toimistusjohtajalla Petri Mellerillä hieman lapasesta? Taikka sitten meillä on vain hieman eri käsitykset katastrofista.

Tehtiimpäs hiukan reissusuunnitelmaankin muutoksia. Meidänhän piti lentää täältä Tongalta yöksi Aucklandiin ja jatkaa heti seuraavana aamuna kohti Cookin saaria. Toinen meistä tykästyi kuitenkin niin paljon Uuteen-Seelantiin, ettei auttanut kuin siirtää viikolla lentoa Cookin saarille ja vuokrata toinen auto. Täydet pisteet kuitenkin matkatoimistolle. Sähköposti Englantiin keskellä yötä, noin 36h ennen koneen lähtöä ja hyvin onnistui lennon siirtäminen viikolla. Ilmaiseksi. Kuinkahan olisi käynyt Finnmatkoilla? Tai pahimmassa tapauksessa Finnairilla?

Meidän perheessä - syystä taikka toisesta - käydään toisinaan kovastikkin yhteiskunnallisia keskusteluja ja tässä yksi ilta heitin Kirsille hiukan täkyä, että olisiko sillä hajuakaan asiasta että vuonna 2003 Suomessa juotiin kaikista euroopan maista toiseksi vähiten alkoholia. Asia jota on tietenkin hyvinkin vaikea uskoa kaikelta asiantuntijoiden sekä median syyllistämiseltä. Aikansa Kirsi sitä tietenkin pohti ja kun viimein kysyin, että mitä mieltä, niin kehtasi vielä sanoa että menee tovi, kun laskee että koska allekirjoittanut on täyttänyt 18 ja alkanut juomaan.

Kirsi:

Uudesta-Seelannista oli sitten lopulta lähdettävä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Ei auttanut kuitenkaan itku, hammastenkiristys eikä pieni kiukuttelukaan, kun jatkolennot oli varattu ja lisäksi Terolle iski matkakuume. En edes aio yrittää ymmärtää miten jollekin voi iskeä matkakuume kesken viisi kuukautta kestävää matkaa, mutta näin kuulemma kävi ja eteenpäin oli päästävä. Yleensähän Teron matkakuumeeseen auttaa vain rypeminen jossain mahdollisimman sivistymättömässä ja likaisessa paikassa, mielellään täydellisen kielimuurin ympäröimänä, mutta koska sellaista paikkaa ei juuri nyt ollut tarjolla niin Tongaan oli tyytyminen. Eikä tätä vaihtoa nyt aivan huonoksi haukkua voi.

Tonga on hieno paikka. Itse en ehkä aivan täysin ollut kartalla siitä millaiseen paikkaan olen saapumassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että täällä elämän rytmi on hieman leppoisampi kuin mihin kotona ollaan totuttu. Ei tarvitse pelätä, että joku tappaisi täällä itsensä työtä tekemällä tai ylipäätään turhalla liikehdinnällä. Ei tarvitse nimittäin hötkyillä mihinkään ja jos nyt vaikka satut esim. pitämään kauppaa niin voit vallan mainiosti nukkua tiskillä ne hetket, kun asiakkaita ei ole jaloissa pyörimässä. Vain tyhmä on skarppina koko ajan. Minä olin etukäteen varovasti sitä mieltä, että Tonga on väkisinkin melko kehittynyt maa. Ja onhan tämä, omalla tavallaan. Se pohjoismainen (niuho)siisteys täältä kuitenkin puuttuu. Vähän aikaa pohdimme johtuuko se mahdollisesti köyhyydestä, mutta totesimme, että koska nämä eivät vaikuta köyhiltä niin ehkä kyse on kuitenkin enemmän rennohkosta asenteesta. Eihän sen niin väliä ole onko talo viimeisen päälle maalattu tai onko ovessa reikä. Melkein tekisi mieli mennä kysymään paikallisilta voivatko kuvitella, että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät voi muuttaa uuteen taloonsa ennen kuin jokainen listakin on paikallaan. Saattaisi nimittäin paikallisten mielestä vaikuttaa melko turhalta ja pinnalliselta touhulta, aivan kuin listoilla olisi jotain tekemistä asumismukavuuden, tai ylipäätään yhtään minkään muun kuin turhamaisuuden, kanssa.

Me sitten sujahdimme nopeasti "saariaikaan" ja suuntasimme aluksi rantamajoitukseemme, jossa päivän askareisiin sisältyi syömistä, uimista, päiväunia ja... eipä sitten muuta. Tämähän on tietenkin monen töissä kiireisenä paahtavan suomalaisen unelma, mutta kävi ilmi, että viisi päivää tuollaista elämää on ihan riittävästi. Hermohan siinä meinasi mennä, kun haastavinta mitä voi tehdä on pelata pasianssia tietokoneella ja miettiä miten saa auki kookospähkinän (jonka kyllä saa auki kunhan on ensin paiskonut sitä vartin verran lattiaan vain huomatakseen, ettei kyseessä olekaan kookospähkinä). Osansa tähän pieneen kyllästymiseen saattoi tietenkin tehdä sekin, ettei ole oikeastaan edeltävään kahteen kuukauteenkaan tehnyt mitään järkevää. Olisi ehkä ollut kivempi lepäillä, jos olisi joissain vaiheessa päässyt edes ihan vähän rasittumaan. Missään nimessä aika ei kuitenkaan lepäillessä mennyt hukkaan, koska Tero opetti minut snorklaamaan. Luulin ensin, että se on vaikeaa, mutta sitten tajusin, että sehän on sukeltamista takapuoli veden pinnalla ja siinä olen aina ollut hyvä. Tällä kertaa ei tarvinnut edes yrittää saada korkkina pinnalla kelluvaa perperiä veden alle, enkä todellakaan yrittänytkään. Lopputulos oli, että aurinko helli takaosastooni niin päheän uuden värityksen, että Tero repeää joka kerta sen nähdessään. Ainahan se tietenkin ylentää mieltä, kun mies oikein repeilee nähdessään naisensa pyllyn, mutta voisi silti yrittää hillitä itsensä.

Kuten olen jo aiemminkin tällä matkalla todennut niin elämä on täällä päin usein hieman luonnonläheisempää kuin kotona. Monessakohan pääkaupungissa voi aamulla herätä kukon kiekumiseen tai katsella, kun takapihalla käristetään vartaassa kokonaista sikaa? Nuku'alofassa voi, vaikka ainakin toisen näistä olisin voinut jättää kokemattakin ja Tero olisi mieluummin käristänyt sen huutavan kukon. Eikä siinäkään tietenkään ole mitään ihmeellistä, jos pääkaupungissa keskellä katua on ykskaks viisi sikaa. Innoissani kehuin Terolle miten hienoa on, kun banaania voi hakea suoraan puusta tai majoituksessa juoksee välillä pieni lisko seinää pitkin. Että mitä niitä nyt turhaan aina ulkonakaan pitämään, jos tulevat mieluummin sisälle. Mielipiteeni asiasta muuttui hiukan, kun näin hotellin seinänvierustaa pitkin vilistävän koiranpennun kokoisen rotan. Alkoi kummasti tuntua, että ehkä luonnon on sittenkin syytä pysyä sopivan välimatkan päässä minusta ja ainakin poissa hotellihuoneestani.

Paikalliset ihmiset ovat täälläkin kovin ystävällisiä. Kadulla kävely on taas yhtä moikkailua kun ihan jokaisen on saatava huudella meille. Etenkin lapsista ja nuorista se tuntuu olevan todella hauskaa. Nuku'alofassa meidän B&B:n pitäjä oli aivan järjettömän mukava Uudesta-Seelannista lähtöisin oleva mies, joka oli viimeiset 37 vuotta asunut Tongalla. Kaverilla oli mielenkiintoisia juttuja kerrottavana, mutta ei ollut enää kovinkaan ihastunut kotimaahansa. Oli vähän sitä mieltä, että Uusi-Seelanti on kyllä hieno maa, mutta täysin kulttuuriton. Maassa on kuulemma niin monesta kulttuurista lähtöisin olevia ihmisiä, että nykyisin siellä ei ole enää kenelläkään minkäänlaisia perinteitä, kaljan juontia lukuunottamatta. Tuli vähän mieleen viime aikoina käyty keskustelu suomalaisten koulujen joulujuhlista ja siitä miten uskontoon viittaavia perinteitä pitäisi karsia, ettei loukattaisi ketään. Voihan sitä tietenkin karsia kaikilta kaiken, mutta nopeasti ajatellen tulisi mieleen, että olisiko parempi ratkaisu, jos ei aina loukkaannuttaisi niin kauheasti siitä, että naapuri harrastaa kulttuuria, joka on erilainen kuin oma. Mielestäni se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin olla hajuton ja mauton massa, jonka suurin kulttuuriteko on juoda kaljaa.

Joulu on muuten täällä sen verran kova juttu, että sitä juhlitaan ilmeisesti edelleen vaikka loppiainen oli ja meni. Niinpä sainkin nauttia jouluisesta torvimusiikista naapuripihan bändin soitellessa Hei kuurapartaa ja muita renkutuksia. (Ja suurimpana renkutuksena vielä CCR:ää.) Joulukoristeita nyt tietenkään ei kukaan ole ehtinyt korjata pois, mutta mikäs kiire tässä. Jos sitten ennen seuraavaa suurempaa juhlapyhää tai viimeistään muutaman kuukauden sisällä ja kyllähän Suomessakin joillain on jouluvalot ihan kesään asti. Melko uskonnollista väkeä ovat muutenkin. Kadulla kävellessä saattaa hyvinkin nähdä enemmän kirkkoja kuin ihmisiä. Mutta kivahan se on, jos jokaista kansalaista kohden on yksi kirkko. Välillä tuntuu, ettei ainakaan paljosta puutu. Käyttöäkin ainakin osalle niistä kirkoista on. Sunnuntai on nimittäin täällä sellainen superpyhäpäivä, ettei missään tapahdu mitään ja kukaan ei tee mitään. Tosin melko samalla tavalla tuntuvat elelevän muinakin viikonpäivinä.

Tämä paikallinen rauhallinen elämäntapa tuntuu vähän jättäneen väestöön jälkensä, kun paikallisista aikuisista 92% on ylipainoisia. Diabeteskin alkaa ilmeisesti olla pieni ongelma kun sitä sairastaa 20% väestöstä. (Terveydenhoitajanahan minun on tietenkin selvitettävä kunkin maan vallitseva terveystilanne, kuten esimerkiksi se, että Uudessa-Seelannissa todetaan vuosittain 67000 uutta ihosyöpää. Google on ollut kovalla rasituksella.) Onneksi lihavuus on vain merkki siitä, että hyvin pyyhkii kun on varaa syödä kunnolla. Olen tässä alkumatkasta vähän miettinyt kauneusihanteita ja tullut siihen tulokseen, että naisia on näissä asioissa vähän huijattu. Naurattaahan se kun huomaa, että länsimaissa (joissa olisi varaa syödä) pitää olla laiha, kun taas esim. Nepalissa (jossa pääasiassa ei ole varaa syödä liikaa) pitäisikin olla lihava. Ja mitä lihavampi, sen parempi. Jos joku sattuu olemaan niin onnellisessa asemassa, että on onnistunut kasvattamaan ison vatsan niin sitähän ei vaatteilla peitellä vaan esitellään ylpeänä. Länsimaissa naisille on tietenkin uskoteltu, että ruskea iho on niin kaunis, että sellainen on saatava vaikka voiteilla, jos ei aurinko riitä. Aasiassa sen sijaan myydään vaalentavia voiteita ja ainakin Kiinassa vaalea tukka tuntui olevan melko tavoiteltu asia. Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että jos jostain tuntuu, ettei aivan täytä vallitsevia kauneusihanteita niin kannattaa tyynen rauhallisesti vaihtaa maata, mikä on huomattavasti helpompaa ja halvempaa kuin muuttaa itseään.

Sain pienen mahataudinkin Tongan läksiäisiksi juuri kun koitti se päivä, jolloin olisi pitänyt lentää. Heikohkossa olotilassani pyysin, että Tero pakkaisi rinkkani ja tokihan Tero siihen suostui. Tarjosin kuitenkin apuani ja sanoin, että voin kyllä neuvoa sängyltä käsin miten rinkka olisi parasta pakata. Tero katsoi minua hyvin pitkään ja tokaisi, että "tiedät varmaan ettei mulla ole kovin korkea kynnys laittaa sairasta ihmistä töihin". On se kumma kun ei pieni ystävällishenkinen ohjeistus kelpaa. Ei ollut myötätuntokaan ihan kohdillaan.