Kia orana

Kirsi:

Tulipahan sitten vietettyä Uudessa-Seelannissa yksi ylimääräinen viikko. Olen varmaan tullut jotenkin vanhaksi, kun Tongalla alkoi tuntua, ettei ajanvietteeksi riitäkään se, että makaa ketarat ojossa rannalla. Tuntuikin ihan perustellulta lyhentää Cookinsaarten ketarat ojossa-aikaa ja viettää sen sijaan lisäviikko Uudessa-Seelannissa. Niinpä vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri pohjois-saarta, joka ekalla pätkällä jäi hiukan vähemmälle huomiolle. Eihän siellä myöskään ole yhtä paljon nähtävää eikä yhtä hienot maisemat kuin etelä-saarella, mutta tulipahan katsottua sekin.

Tuli todistettua muuten vääräksi sekin väite, ettei kukaan tule hakemaan ihmistä kotoa töihin. Kävimme nimittäin katsomassa paikkaa, jossa Taru sormusten herrasta-elokuvat on kuvattu. Nehän on kuvattu Matamata-nimisessä pienessä kaupungissa, joka nykyään tituleeraa itseään Hobbittoniksi. Kuvauspaikka itsessään on jonkun maajussin mailla ja nykyäänhän siellä on kahvila, matkamuistokauppa ja bussiajeluja kuvauspaikoille eli ihan kunnon turistirysä. Maajussilla onkin käynyt oikein kunnon tuuri. Oli nimittäin muutama vuosi sitten juonut päiväteetään keittiössään, kun ovelle koputettiin ja kysyttiin, olisiko mahdollista lainata lammasfarmin maita sen verran, että kuvataan pari elokuvaa. Ei tainnut kaveri tietää mihin suostui, mutta melko varmaksi voi sanoa, että jokusen dollarin on tuosta sopimuksesta tienannut. Olenkin nyt ajatellut, että työnteon sijasta voisin itsekin alkaa odotella, josko joku tarvitsisi minunkin maitani johonkin pieneen elokuvaprojektiin. Tero tosin muistutti, ettei minulla ole mitään maita, mutta mielestäni tuollaisen pikkuseikan ei saa antaa lannistaa.

Ja sitten blogin pakollinen intialaisten parjausosuus. Olimme Aucklandissa kaksi yötä hotellissa ja koska suhteeni intialaisiin on alkumatkasta ollut varsin... lämmin, niin ei varmaankaan pitäisi hämmästyä tippaakaan, että hotellin jokaikinen työntekijä oli Intiasta. Eikä liene yllätys, että jotain meni pieleen. Ostimme nimittäin respan kaverilta nettitunnarit hintaan $10/200MB ja ajattelimme, että sehän riittää hyvin kahdeksi päiväksi sähköpostien lukemiseen ja Facebookin käyttöön. Silti tunnuksista loppui virta jo seuraavana aamuna. Tero hiukan tutkiskeli asiaa ja ihmetteli, kun tietokoneen mukaan olimme käyttäneet vain 60MB, mutta eihän siinä auttanut kuin ostaa uudet tunnarit, jälleen hintaan $10/200MB. Ikävä kyllä toisena iltana niillä tunnareilla ei ehtinytkään tehdä paljon mitään ennen kuin koko talosta katkesi langaton verkko, jota kukaan ei juuri siihen hätään tietenkään korjannut. Tästä suivaantuneena reklamoin lähtöaamuna respaa, että mitä hittoa, kun ei naamakirjaankaan pääse vaikka juuri oli hyvin merkittävä keskustelu Paukin kanssa menossa. Lopulta tietenkin vaadin tunnareista maksetut rahat takaisin. Respan ystävällinen setä palautti rahat käyttämättömästä datasta ja laittoi sitten jo kertaalleen myymänsä 200MB:n tunnarilapun tyynen rauhallisesti uudelleen myyntiin. Alkoi valjeta miksi meidän tietokoneemme oli nettifirman kanssa hiukan eri mieltä kuluttamamme datan määrästä. Mitä sitten jos edellinen asiakas oli kuluttanut tunnuksilta jo 140MB, tietenkin ne voi silti myydä seuraavalle asiakkaalle täyteen hintaan. Tyhmä tulee huijatuksi.

Cookin saarilla tuli taas pieni majoituskonflikti. Olimme valinneet erittäin halvan (ei Teron, mutta minun mielestä) majoituksen, joka osoittautui juurikin hintansa arvoiseksi. Paikka sinänsä olisi voinut olla ihan ok, jos joku olisi joskus vaivautunut siivoamaan siellä. Ja mikäli meillä olisi ollut oma vessa, jota olisin voinut desinfioida mielinmäärin. Tai mikäli yhteisen vessan olisi joku vaivautunut joskus siivoamaan. Tai mikäli suihkussa olisi tullut lämmintä vettä. Tai mikäli emme olisi olleet dinosauruksia verrattuna kaikkiin muihin asukkaisiin. Mutta siis muuten ihan ok paikka. Oli kyllä hienoa ensimmäisenä iltana huomata, että jokainen hotellin muu asukas on alle 25v. ja jokainen niistä aikoi olla kännissä ympäri vuorokauden. Niinpä sitten aikani katselin ja kuuntelin, kun 21-vuotiaat tytöt kertoivat tarinoita siitä miten kännissä olivat milloinkin olleet ja mihin sammuneet ja totesin, ettei todellakaan ole se majoitus, johon minä aion jäädä. Pahinta oli, että se kauhea huuto ja mekastus jatkui pitkälle yli yhdeksään illalla ja kun minä kesken unieni lähdin vessaan nukuttuani jo useamman tunnin niin joku teinityttö tuli kysymään lähdemmekö mekin rannalle. Jaa niin kuin yöllä, kesken unien? En keksinyt yhtään syytä miksi kukaan menisi rannalle keskellä yötä. Voitteko kuvitella miten vanhaksi tunsin itseni? Aivan kuin olisin ollut 65-vuotias jo hieman harmaantunut rouva, joka flanellipyjamassaan ja unimyssy päässä kömpii vuoteestaan vain kuullakseen käsittämättömiä ehdotuksia nuorisolta. Onneksi emme alunperinkään ajatelleet viipyä tuossa kauheassa paikassa kuin 3 yötä ja siitäkin jätimme yhden pois, koska olin niin kauhistunut. Uusi majoituksemme on Teron mielestä luonnollisesti sairaan kallis, mutta minun mielestäni täydellinen. Ja rannalla kun asuu niin saattaa jonain aamuna löytää sänkynsä vierestä reitiltään hieman eksyneen ravun.

Rarotonga on ihan tyypillinen Tyynen valtameren paratiisisaari, jossa päivän suurin urakka on maata rannalla. Edes aamupalaa ei tarvitse itse jaksaa valmistaa, koska ihana emäntämme kattaa sen valmiiksi verannallemme. Tosin olisi mahdollisesti voinut varoittaa, ettei ole keittänyt kananmunia, jotta en olisi reteästi kopauttanut raakaa kananmunaa pöydän reunaan "kyllä se ihan varmaan on keitetty"-lausunnon saattelemana. Vaikea tälläisestä paikasta on olla pitämättä kun on rentoa, lämmintä ja  todella kaunista. Pidän tästä paikasta jopa enemmän kuin Tongasta, jossa tunnelma oli ehkä hieman turhan nukahtanut ja laiska. Vaikkei näitä Cookilaisiakaan oikein kovin ahkeraksi voi mainostaa niin jotenkin tunnelma on silti pirteämpi kuin Tongalla. Osansa tietenkin varmaan tekee sekin, että turisteja on enemmän niin ei tunne olevansa aivan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Täällä, kuten Tongallakin, on muuten hauska hautauskulttuuri. Kirkkoja on paljon, mutta sehän ei tietenkään tarkoita että kirkon ympärillä olisi hautausmaa. Ilmeisesti haudan voi kaivaa lähes mihin vaan. Niinpä esimerkiksi keskellä hotellimme pihaa, aivan takaovemme edessä, on neljä hautaa. Onhan se ehkä länsimaalaisiin hautausmaihin tottuneen mielestä hiukan omituinen paikka, mutta siinäpähän ovat.

Mikään koiranvihaajan lomakohde tämä ei kuitenkaan todellakaan ole, koska täällä on aivan uskomattoman paljon koiria. Mikä parasta, olen kerrrankin saanut Terolta luvan silittää eläimiä. Oikeastaan tarkalleen ottaen sain luvan silittää kahta hotellissamme asuvaa koiraa, mutta laajensin luvan itsenäisesti koskemaan kaikkia saaren eläimiä. Aika onnellisilta nämä paikalliset koirat vaikuttavat. Elävät ihan omaa elämäänsä, juoksevat vapaana kaduilla ja rannoilla ja uivat turistien kanoottien perässä. Naapurin koirat nukkuvat terassillamme päiväunia, istuvat vieressä kerjäämässä, kun syömme ja tulevat kanssamme rannalle. Ei tarvinnut olla yksin, kun koira otti vieressäni aurinkoa ja tuli kanssani uimaan. Voiko ihananpaa olla? Suomessahan ihmiset saisivat halvauksen, jos joku veisi koiran rannalle, mutta hyvin ne näyttävät ainakin tämän saaren suosituimmalle rannalle mahtuvan.

Sen sijaan minulla on ollut vaikeuksia mahtua rannalle merimakkaroiden kanssa. Merivesi on onneksi täällä aivan äärettömän kirkasta, koska muuten en osaisi väistellä noita hirvityksiä. Merimakkarahan näyttää aivan kakalta, joka vain makaa paikallaan merenpohjassa. Melko nopeasti tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei pohjassa mitenkään voi olla niin paljon kakkaa, joten tutkin tilannetta hiukan ja tökin muutamaa saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Lopulta minulle kerrottiin, että kyseessä on vain harmiton merimakkara, joka ei tee mitään vaikka sen päälle astuisikin. En kyllä aio astua. Ajoittain on tuntunut, että tuo maailman suurin valtamerikään ei ole riittävän iso sekä minulle että makkaroille.

Jatkoimme täydellisen snorklauspaikan metsästystä Cookinsaarilla, kun Tonga oli siinä mielessä Terolle pieni pettymys. Ei tämäkään kuulemma täydellinen paikka ole, mutta mielestäni meno on ollut paikoin kuin suoraan Nemoa etsimässä-elokuvasta. Todella hienoa lillutella jonkun korallin päällä katselemassa mitä kalat tekevät. Niitäkin tuntuu välillä kiinnostavan mikä valkoinen möhkö kodin yläpuolelle on parkkeerannut, joten käyvät hiukan ottamassa asiasta selvää. Aikani ojentelin kättäni kaloja kohti, kun vaikuttivat niin leikkisiltä ja kävihän siinä lopulta niin, että yksi kala tuli ja puraisi minua sormeen. Silloin ymmärsin, ettei Annun pelko purevista kaloista ole täysin aiheeton. Eihän tuollaisen pienen kalan purema tietenkään ole vaarallinen, mutta pieni hukkumisvaara voi aiheutua, kun unohtaa nousta pintaan ennen kuin alkaa innoissaan kertoa tapahtuneesta Terolle.

Matkan puolivälikin tuli ylitettyä kunniakkaasti. Alkumatkasta olemme nähneet 7 maata (+ Tiibetin, joka ON maa), lentäneet 13 lentoa ja istuneet junassa (mielestäni hyvin tuskalliset) 88 tuntia. Mukavasti tässä matkustaessa on tipahtanut kelkasta mitä tulee ajan kulumiseen. Ensin unohtuivat päivämäärät, sen jälkeen viikonpäivät ja lopulta meni sekaisin siitäkin mikä viikko on. Eikä tuollaisilla asioilla nyt tietenkään niin väliä olekaan, kunhan muistaa olla lentokentällä oikeana päivänä. Cookin saarille lennettäessä ylitettiin päivämääräraja ja menin vielä enemmän sekaisin. Onhan se nyt todella kummallista, että elää saman päivän kahteen kertaan. Tai, että katsoo lentokoneessa näytöltä missä kone lentää ja tietyn pisteen jälkeen toteaa palanneensa eiliseen. Aiemmin oli sentään jotenkin hanskassa se paljonko Suomessa ollaan meitä jäljessä (ajassa... ja ehkä vähän älykkyydessäkin), mutta nyt on senkin suhteen ongelmia. Onneksi tämä reissu pian loppuu. Toivottavasti ennen kuin ehdin tipahtaa kärryiltä ihan kokonaan. Ensin täytyy kuitenkin mennä Los Angelesiin. Tero muistutti minua Malesiassa 1,5kk sitten, että sieltähän saa sitten Ben&Jerryä ja mielestäni en ole juurikaan säälittävä, vaikka olen siitä asti suunnitellut mitä kaikkea makuja ehdin neljän päivän aikana syömään.

Tero:

Reissun kyseenalaisin maapiste saavutettu. Cookin saaret. Vaikka juuri Tongalla uhosin, etten tule enää koskaan tälläiseen paikkaan ja eipä mennyt kuin vähän yli viikko ja samat ongelmat jälleen edessä. Ihan helvetin tylsää. Ei yhtään mitään tekemistä. Tälläistä ajankulun ongelmaa ei sinällään yleensä poikain kanssa reissatessa juuri pääsekkään syntymään, koska onhan täysin ok, että vähäkin joutoaika käytetään humaltumiseen, krapuloimiseen taikka muuten vaan alkoholista keskustelemiseen. Siinä ajankulua meikäläisen makuun. Eikä käy aika tylsäksi. Raskaaksi ehkä, muttei missään tapauksessa tylsäksi.

Täällä kun ei oikeastaan voi kuin uida, snorkalata, nukkua ja syödä. Ja tietenkin viettää uskomattoman romanttista parisuhdeaikaa. Tappavan tylsänä realistina pitää kuitenkin todeta, että mikäli viettää 5kk toisen kanssa koko ajan yhdessä ollen ja lähes koko ajan ainoastaan kahden, niin väitän, että tämänkin reissun romanttisimmat hetken ajoittuvat täysin muualle kuin sellaiseen paikkaan, jossa sille ehkä olisi "täydelliset" puitteet. Ennemminkin hetkiin ja paikkoihin, jotka ovat tulleet täysin yllättäen, eivätkä mahdollisesti enää koskaan toistuen. Hetket, jotka kumpikin muistaa ennemmin kuin mitään muuta koko reissulta. Vaikka se olisikin toisen kiltti sana keskellä pakastimen kylmää hotellihuonetta Tiibetissä, vaikka se olisikin vain pieni halaus keskellä vatsatautia linja-autossa Tongalla tai vaikka se olisikin vain pieni suudelma mt Cookin juurella ihastellessa eteläistä tähtitaivasta. Niin silti se on jotain korvaamattomampaa ja paljon erikoisempaa kuin toinen toisesta erottamattomat päivät keskellä turistirysää.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka Uusi-seelanti herättääkin allekirjoittaneessa nykyään negatiivisia konnotaatioita, niin oli ehdottomasti järjen voitto muokata matkasuunnitelmaa siten, että tämä saarilla maleksiminen jäi vähemmälle ja autoilimme vielä ekstraviikon pohjoissaarella. Tällä kertaa päätimme testata miltä tuntuu matkustaa henkilöautolla ja nukkua leirintäalueiden "cabineissa". Isommat kuin Japanin kapselihotellit, mutta pienemmät kuin eteiseni. Hyvin kuitenkin mahduttiin ja taloudellisesti ajatellen tulos oli ehkä sitten kuitenkin +/-0. Ehdottomasti kuitenkin ennemmin suosittelen pakulla matkustamista. Oli se kuitenkin jotenkin hienompaa ja kodikkaampaa. Siis mikäli on pakko matkustaa kyseiseen maahan. Enkä tietenkään kiistä, etteikö "asuntoautokin" voisi käydä toisinaan hyvinkin ahtaaksi. Riippuu tietenkin hyvinkin paljon matkaseurasta ja varsinkin sen olotilasta.

Ehkä tämä saarilla notkuminenkin tuntuisi tosiaan erilaisemmalta, mikäli olisi touhunnut edes jotakin viime aikoina ja olisi vaikka vain parin viikon lomalla. Nyt tosiaan kaipaisi hulluna jotakin älyllistä ja ehkä jopa fyysistä tekemistä. Olotila on siis hyvin epätavallinen. Kuumetta ollaan mitattu ja kerran jopa lääkärissä käyty, mutta töihin tekisi mieli. Ei välttämättä juuri töihin töihin vaan johonkin töihin.

Skootterista tulikin mieleeni, että tokihan tälläisessä turistirysässä pitää siihenkin keksiä jonkinlainen rahastuskeino. Täällä ollaan päädytty myymään turisteille paikallista ajokorttia, jota ilman ei saarella saa ajoneuvoja kuljettaa. Ajokortteja "myönnetään" poliisiasemalla 20 taalan hintaan noin 200kpl/päivä ja ihan joka ikinen päivä. Luonnollisesti nuukana miehenä haastattelin poliisiviranomaista kyseisestä rahastuksesta, jota vertasin jopa laillistettuun korruptioon (jota ei tietenkään tapahdu meillä Suomessa, eihän?). Ajokorttivirkailija nosti kuitenkin kätensä pystyyn ja totesi syypään olevan paikallinen vakuutuslaitos, joka ei vakuuta ulkomaisilla ajokorteilla ajavia. Eli maassa saa kyllä ajaa kansainvälisellä ajokortilla, mutta mikään vakuutuslaitos ei myönnä pakollista liikennevakuusta. Siistiä. Vähän teki mieli selvitellä, että millaisia yhteyksiä mahtaa olla poliisiviranomaisilla sekä vakuutusyhtiöllä, mutta en sitten jaksanut kun osui seuraava ongelma eteen.

Täällä saarella on nimittäin maksiminopeusrajoitus 50km/h, jota saa skootterillakin ajaa mikäli on kypärä päässä. Taasen mikäli haluaa säilyttää edes häivähdyksen omasta motoristin katu-uskottavuudestaan ja ajaa ilman kypärää, niin nopeusrajoitus on 40km/h. Siinäpä on meidän rokkarilla pulma. Ajaakko nöyränä miehenä kypärä päässä muun liikenteen mukana, vai ajaakko ihan kaikesta kontrollista vapaana anarkistina, huivi sekä parta ajoviimasta hulmuen ja nahkaliivi selkää paistaen, muun liikenteen tukkona. Vapaana kuin taivaan lintu kohti auringonlaskua. Luonnollisesti hitaammin kuin yksikään lintu, mutta periaatteessa. Vastaus on tietenkin ilmiselvä. Kypärän vuokraus nimittäin maksaisi taalan/kypärä/päivä. Joten me ajamme 40km/h. Toki en huomannut kysyä, että jos toinen käyttäisi kypärää, niin saisiko sitten ajaa 45:ttä?

Tokihan muuten skootterillamme pääsee mukavasti kiertelemään tätäkin saarta. Matkaakin kertyy noin 32km. Näillä nopeusrajoituksilla se tekee sellainen 45 min ja eikä sitten muuta. Teitäkin on mielin määrin. Yksi päätie, joka kiertää koko saaren ja toinen, joka kiertää saaren 50m sisempänä. Eksymisen vaara on huikea. Bussilinjoja on kaksi. Clockwise sekä Anti-Clockwise. Eli myötäpäivään ja vastapäivään. Kulkevat kutakuinkin säännöllisesti kerran tunnissa. Oliskohan täällä liikennesuunnittelijan paikka auki? Kelpaako suomalaisen logistiikkainsinöörin tutkinto?

Poikettiin paikallisella panimollakin. Panimo sijaitsee omistajan olohuoneessa ja tuottaa paikallisiin soittoruokaloihin ja kauppoihin kahta laatua olutta. Kuitenkin siten että viikko kerrallaan tehdään aina toista ja sitten vaihdetaan toiseen. Tokihan kävimme ottamassa ilmaiset maistiaiset tekeillä olevasta laadusta. Vähän sellaisen tumman oluen ja sekamehutiivisteen oloista. Noh kuitenkin 5% joten sehän antaa jo anteeksi alkoholistin silmissä hyvinkin paljon. Kaverin oluet ovat nimeltään "Matutu Mai ja Matutu Kiva". Oletimme pääsevämme hieman brassailemaan ja kerroimme kaverille, että jälkimmäinen nimi onkin näemmä suomea. Kaverihan nollasi meidät täysin ja kertoi tietävänsä kyseisen asian jo. Oli ollut Uudessa-Seelannissa olutmessuilla esittelemässä tuotoksiaan ja Suomen suurlähettiläs oli maininnut olutta maistellessaan asiasta. Ellei Suomen suurlähettiläillä ole tuon tärkeimpiä ponnisteluja kuin käydä maistelemassa paikallisilla olutmessuilla, niin olisikohan yhtään pestiä auki? Vapaaehtoisia varmaan löytyisi. Luonnollisestikkin "poistimme mestoilta" 1,5l tuota juuri pantua herkkua. Sekin saatiin hyvin hienosti pullotettuna vanhaan Sprite-pulloon. Mieleen tulivat erehtymättömästi nuoruuden kesät ja isän kotikaljatynnyrit. Siitä pisteet.

Olenkin muuten aina välillä hieman ihmetellyt näitä ministeriön pestejä täytettäessä, että miten valinnoissa ei tunnu juuri koulutukset ja kokemukset juurikaan painavan. Nyt sen kuitenkin oivalsin. Ehkä se oikean puolueen jäsenkirja on kuitenkin tärkeämpi oluita maistellessa kuin esim. valtiotieteen tohtorin tutkinto? Vai mitä Jari Vilen(kok)?

Meillä kun on tietenkin ollut taas kerran hieman aikaa ajatella, niin ollaan sitten taas hieman filosofoitu, että mikä ihmisten mielestä on paraatisi ja miksi. On muuten oikeasti hiton vaikea juttu. Kenen mielestä ja miksi sana paratiisi käsittää autiot hiekkarannat, turkoosit lämpimät vedet, mitään tekemättömyyden ja auringon paisteen? Veikkaan, ettei esimerkiksi edemennyt isoäitini olisi osannut nimetä näistä asioista välttämättä yhtäkään. Eikä varmasti täkäläiset ihmisetkään. Ihmisethän eivät tunnetusti osaa koskaan arvostaa yhtään sitä mitä jo omaavat. Kuten en minäkään. Valitettavasti itsekkin kuulun meihin "nillitysyhteiskunnan"elätteihin, joille mikään ei ole koskaan riittävästi ja se mitä jo on, ei ole yhtään mitään.

Tehtiimpäs  muuten lisää muutoksia reissusuunnitelmaan. Lähinnä meistä riippumattomista syistä, mutta kuitenkin. Sattuipa nimittäin niin, että meille oli varattuna lennot Los Angelesista 31.1 Ecuadoriin. Sieltä olimme sitten suunnittelleet lähtevämme kohti Karibiaa jossain välissä. Nyt kuitenkin lentoaikatauluihin oli tullut muutoksia, jota suomalainen (liettualainen) matkatoimistomme (E-Ticket) ei suostunut meille kertomaan ilman 30e:n lisämaksua. Nämä lennot olivat siis varattu toiselta toimistolta kuin RTW-liput. Miettikääpäs, lentoyhtiö muuttaa lentoaikojaan hieman eikä matkatoimisto suostu kertomaan muutoksista ilman lisämaksua. Lähettävät kyllä sähköpostia että "TÄRKEITÄ muutoksia varauksessanne ******". Arvoppa siinä sitten, että mitä pitäisi tehdä. Tokihan selvitin lentoyhtiöiden varausjärjestelmien kautta muutokset, mutta silti piti alkaa vääntämään matkatoimiston kanssa. Vaihtoaika ei nimittäin olisi riittänyt enää "turvalliseen" vaihtoon ja jompaa kumpaa lentoa olisi ollut pakko muuttaa.

Tietysti aloitin vääntämään matkatoimiston kanssa hieman. Virkailijakin saattoi jopa tulistua sen verran, että katkaisi keskusteluyhteytemme eikä suostunut enää uudelleen kommunikoimaan kanssani. Liettualaista ystävällisyyttä. Jäärä suomalainenhan ei luovuttanut näin helposti vaan asiaan piti saada joku selvyys ilmaiseksi. Eikä muuta kuin toisen virkailijan kimppuun. Tällä kestikin kärsivällisyys hieman kauemmin ja tuloskin kävi ilmiselväksi. Matkatoimisto ei tee mitään asian hyväksi ilman 30e:n lisämaksua, taikka sitten voisin itse muuttaa lennot suoraan lentoyhtiön kanssa. Vittuillessani maksoin 30e ja peruutin koko paskan lennot ja kerroin etten tule enää koskaan asioimaan kyseisen toimiston kanssa. Enkä tulekkaan. On se vaan hienoa, kun suomalaiset yritykset myydään monikansallisiksi ja kohta ne eivät enää ole ollenkaan kotimaisia, eivätkä suomalaisen kuluttajasuojalain alaisia.

Onneksi on internet. Nyt meillä on sitten jonkun verran halvemmalla varattuna lennot samalle päivälle Panamaan. Sieltä olisi tarkoitus kavuta ylöspäin väliamerikan maita kuukauden verran, kunnes pitää lentää Miamiin vastaanottamaan Kirsin vanhempia. Saa nähdä tuleeko käytyä kaikkia maita läpi, taikka keskityttyä vain muutamaan. Sen näkee sitten paikan päällä. Onneksi espanjan kieli on todella hyvin hallussa. Vai mitä Kalle? On nimittäin tullut istuttua 4:llä kansalaisopiston tunnilla. Niillä ei ihan saa pääosaa Serranon perheen 16 tuotantokaudella, muttei kauaskaan jäädä. Vamos!

Reissukin ylitti puolivälin jo lähes viikko sitten. Muistan miten viimeksi vähän pidemmältä reissulta (6kk, 2010) palattuani vannoin kotiinpaluukiimassani koiralleni etten enää koskaan jätä sitä pitkäksi aikaa. Niimpä. Sen jälkeen ei olekkaan tullut oltua maailmalla kuin monta kertaa yli kuukauden reissuilla, 7kk Afganistanissa ja nyt 5kk maailmalla. On siinä koiraparallakin kestämistä. Onneksi silläkin on varmasti "lomailessa" mukavampaa kuin kotona. Ainakin puntarin mukaan. Isot kiitokset kuitenkin hoitoväelle. Jotenkin huippua kun on tuollainen sukuja yhdistävä projekti pitää yksi koira tyytyväisenä. Veikkaan ettei Empullakaan ole mitään sitä vastaan.

Hauskaa muuten, että Elisa ei ole viitsinyt sopia yhteistyösopparia paikallisen operaattorin kanssa. Tai siis periaatteessa on, koska Elisan virolainen tytäryhtiö on vaivautunut kyseisen sopimuksen tekemään, mutta suomalaisella osapuolella on vielä vähän pureksittavaa. Tämähän tarkoittaa sitä, ettei meidän kännyköillämme ole mitään virkaa täälläpäin maailmaa. Vähänkö vituttaa. Äkkiä luulisi, ettei, mutta kyllä allekirjoittanutta ainakin. Meillähän oli kuitenkin Uudesta Seelannista hommattu prepaid sim-kortti, jolla hoidimme pääsääntöisesti leirintäaluenetteilyt. Latasimme kortille rahaa, koska ajattelimme sen toimivan täälläkin. Kyllähän se toimikin. Pystymme soittamaan, lähettämään tekstiviestejä, muttemme vastaanottamaan niitä, kyseisen sopimuksen puuttumisen takia. Huoh. Ehkä täällä sitten käy virolaisia enemmän kuin ahdasmielisiä suomalaisia. Tiedän, että asiasta on jätetty Elisalle palautetta jo muutamia vuosia sitten, mutta luonnollisestikkaan turha odottaa hötkyilyä. Noh 5 päivää enää. Ehkä mä kestän.

Tongalla muuten oli ollut joulukuussa "miss Galaxy-kisat". Harmi, kun ei ole vielä ollut sen verran toimivaa nettiä, että olisi voinut tarkistaa, onko kyseessä tosiaankin linnunradan kaunein vai isoin naishenkilö. Noin viikon kokemuksella kyseisestä maasta, kulttuurista ja ihmisistä veikkaisin kuitenkin isointa.

Malo e lelei

Tero:

Tongalla. Viimeinkin tuli sitten nähtyä edes yksi näistä Tyynen valtameren pikkusaarista. Aika hieno kyllä on. Tai siis lähinnä hyvinkin paljon juuri sellainen mitä kuvittelinkin. Paljon rantoja, paljon luontoa ja hyvin paljon laiskoja ja lihavia ihmisiä. Meininki on todellakin hyvin rentoa. Ei meinaa umpijäärä suomalainen oikein sopeutua porukkaan vaikka kuinka yrittäisi rentoutua.

Täytyy kyllä omasta puolesta taas kerran sanoa, että muutaman napsun voisi ottaa pois resorttien mainostamista "uskomattomista ja tajunnan räjäyttävistä" snorklausmahdollisuuksista. Vesi oli kyllä paikotellen hyvinkin kirkasta ja näkyvyyttäkin oli ihan pohjaan asti. Johon meidänkin laguunissa oli sen verran matkaa, että suomalaisturistin isohko pyöreä ja karvainen vatsa taisi piirtää laskuvedelle juoksu-urat lähes koko saaren ympäri. Korallia ei näkynyt juuri missään, mikäli kuolleita palasia pohjassa sekä rannalla ei lasketa. Kaloja oli kuitenkin sen verran, että vähän saatiin ihmeteltävää. Sitä varmasti riitti paikallisillakin. Luulivat varmaankin että ääliöt snorklaa polvillaan, kun minä keinun mukavasti vatsani varassa selkä pinnalla ja Kirsillä taitaa olla vähän lintumaailmasta tuttua "puolisukeltajan"-vikaa.

Virtaukset olivat kyllä paikotellen sitä luokkaa, että oli ihan hyvä ankkuroida välillä vatsa pohjaan. Melko nopeasti muuttui nimittäin viaton suomalaisturisti matkustajaksi ja tarjolla oli ainoastaan menolippu virtojen mukana etelämantereelle. Onneksi resortin pitäjä huomasi mainita virtauksista ja lainasi maskien lisäksi räpylät, joten ainakin tällä kertaa pääsin rannalle.

Viisi päivää maattiin tosiaan resortissa ns. keskellä ei mitään. Oli helvetin tylsää. En mene toiste. Käy nimittäin oleilu hermojen päälle. Sen jälkeen muutimmekin sitten tänne pääkaupunkiin. Ihan viihtyisä pikkukaupunki. Joka paikkaan pääsee kävellen muutamassa minuutissa ja kaikki kadut ovat pääsääntöisesti tyhjiä. Jonkin verran on vielä korjaamatta vuoden 2006 mellakoiden tuhoja, jolloin lähes puolet kaupungista piti polttaa, kun osalle saaren asukkaista tuli kova hinku demokratian perään. Olisivat vaikka soittaneet ja kysyneet, niin olisin voinut ilomielin kertoa diktatuurin olevan ainoa toimiva yhteiskuntamalli. Tosin mikäli valtiossa on 100 000 asukasta, niin ehkä demokratiallakin olisi joitain toimimisen edellytyksiä. Senhän me kaikki kuitenkin jo tiedämmekin, ettei näennäinen demokratia jota ylläpidetään muuassa 5,4 milj asukkaan valtiossa ainakaan pidemmälti toimi. Ei varsinkaan mikäli valtion taikka enemmistön parasta ajatellaan.

Tosin muistelen, että Platonin Valtio-teoksessa tämä valtio toimii siten, että ihmisiä on niin sanotusti kolmea luokkaa. Työläisiä, järjestyksenpitäjiä ja päättäjiä. Ainoat ketkä saisivat omistaa yhtään mitään olisivat työläiset ja varsinkin päättäjien pitäisi elää todella askeettista elämää. Filosofin mukaan tälläinen yhteiskuntamalli olisi parhaimmillaan noin 20 000 asukkaan valtioissa. Pitäisiköhän sitä suositella näille, mikäli alkaa monarkia jälleen pännimään? Tosin mikäli valtakunnassa on vain yksi kirjakauppa ja senkin melko kyseenalainen sekä niukka anti rajoittuu lähinnä kristilliseen kirjallisuuteen, niin en usko että monikaan paikallinen jaksaisi perehtyä siihen. Muuten Satu, voisitko palauttaa ko. teoksen?

Vatsakin tietenkin huomasi heti, että nyt ollaankin poistuttu mukavuusalueelta ja alkoi kertomaan mielipiteitään paikallisesta ruuasta. Majoituimme alkuosasta resorttiin, jossa söimme myös sekä aamupalat että päivälliset. Seuraava lähin ravintola olisi ollut lähes tunnin bussimatkan päässä. Siinä sitten kun vatsa heittää ensimmäiset kouraisut, niin onkin mukavaa alkaa miettimään että mitäköhän sitä valitsisi huomenna ruuaksi. Ja ylihuomenna. Ja yliylihuomenna. Onneksi sen verran on tullut kierreltyä noita Kirsin mukaan saastaisia maita, että pieni paskavana shortseissa kerryttää jo ennestäänkin rehellisen, vastuuntuntoisen ja ahkeran miehen karismaa.

Olen yrittänyt metsästää täältä Tongalta paikallista olutta nyt viikon ja aivan tuloksetta. Täällä kyllä myydään "Maka Mata - Friendly island lager"-olutta, jota mainostetaan joka paikassa paikallisena. Voi olla että näiden mielestä onkin paikallista olutta, mutta minusta olut ei ole paikallista, mikäli se pannaan ja pullotetaan yli 2000km:n päässä ja toisessa valtiossa. Tähänkin on kyllä tietysti looginen selitys. Paikallista olutta on kyllä ollut saatavilla, mutta paikallisen panimon kattila meni rikki vuonna 1987 ja sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa, kun ei ole oikein saatu aikaiseksi. Ei kuitenkaan hätää. Hotelissamme on nimittäin kaksi insinööriä Japanista suunnittelemassa ja rakentamassa panimoa tänne. Harmi ettei vielä ole kasassa kuin paljon intoa, hiukan vettä ja ripaus hiivaa.

Luonnollisesti kun internetti pelaa täällä matkallakin niin joskus tulee "hiukan" seurattua kotimaan uutisointiakin. Mielestäni palkinto viikon typerimmästä kommentista lähtee tällä kertaa seuraavasta: "Totuus on se, että ihmiset ovat mitoittaneet elämänsä tietyn palkkatason mukaan. Monelle on taloudellinen katastrofi, jos palkkoja ruvetaan pudottamaan. " Niin totta. En voi kuin vain kuvitella millainen katastrofi voikaan tulla ihmiselle, joka on mitoittanut elämänsä 13 900e:n kuukausitulojen varaan. Lähtiköhän valtion hevosopiston toimistusjohtajalla Petri Mellerillä hieman lapasesta? Taikka sitten meillä on vain hieman eri käsitykset katastrofista.

Tehtiimpäs hiukan reissusuunnitelmaankin muutoksia. Meidänhän piti lentää täältä Tongalta yöksi Aucklandiin ja jatkaa heti seuraavana aamuna kohti Cookin saaria. Toinen meistä tykästyi kuitenkin niin paljon Uuteen-Seelantiin, ettei auttanut kuin siirtää viikolla lentoa Cookin saarille ja vuokrata toinen auto. Täydet pisteet kuitenkin matkatoimistolle. Sähköposti Englantiin keskellä yötä, noin 36h ennen koneen lähtöä ja hyvin onnistui lennon siirtäminen viikolla. Ilmaiseksi. Kuinkahan olisi käynyt Finnmatkoilla? Tai pahimmassa tapauksessa Finnairilla?

Meidän perheessä - syystä taikka toisesta - käydään toisinaan kovastikkin yhteiskunnallisia keskusteluja ja tässä yksi ilta heitin Kirsille hiukan täkyä, että olisiko sillä hajuakaan asiasta että vuonna 2003 Suomessa juotiin kaikista euroopan maista toiseksi vähiten alkoholia. Asia jota on tietenkin hyvinkin vaikea uskoa kaikelta asiantuntijoiden sekä median syyllistämiseltä. Aikansa Kirsi sitä tietenkin pohti ja kun viimein kysyin, että mitä mieltä, niin kehtasi vielä sanoa että menee tovi, kun laskee että koska allekirjoittanut on täyttänyt 18 ja alkanut juomaan.

Kirsi:

Uudesta-Seelannista oli sitten lopulta lähdettävä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Ei auttanut kuitenkaan itku, hammastenkiristys eikä pieni kiukuttelukaan, kun jatkolennot oli varattu ja lisäksi Terolle iski matkakuume. En edes aio yrittää ymmärtää miten jollekin voi iskeä matkakuume kesken viisi kuukautta kestävää matkaa, mutta näin kuulemma kävi ja eteenpäin oli päästävä. Yleensähän Teron matkakuumeeseen auttaa vain rypeminen jossain mahdollisimman sivistymättömässä ja likaisessa paikassa, mielellään täydellisen kielimuurin ympäröimänä, mutta koska sellaista paikkaa ei juuri nyt ollut tarjolla niin Tongaan oli tyytyminen. Eikä tätä vaihtoa nyt aivan huonoksi haukkua voi.

Tonga on hieno paikka. Itse en ehkä aivan täysin ollut kartalla siitä millaiseen paikkaan olen saapumassa, mutta nopeasti kävi selväksi, että täällä elämän rytmi on hieman leppoisampi kuin mihin kotona ollaan totuttu. Ei tarvitse pelätä, että joku tappaisi täällä itsensä työtä tekemällä tai ylipäätään turhalla liikehdinnällä. Ei tarvitse nimittäin hötkyillä mihinkään ja jos nyt vaikka satut esim. pitämään kauppaa niin voit vallan mainiosti nukkua tiskillä ne hetket, kun asiakkaita ei ole jaloissa pyörimässä. Vain tyhmä on skarppina koko ajan. Minä olin etukäteen varovasti sitä mieltä, että Tonga on väkisinkin melko kehittynyt maa. Ja onhan tämä, omalla tavallaan. Se pohjoismainen (niuho)siisteys täältä kuitenkin puuttuu. Vähän aikaa pohdimme johtuuko se mahdollisesti köyhyydestä, mutta totesimme, että koska nämä eivät vaikuta köyhiltä niin ehkä kyse on kuitenkin enemmän rennohkosta asenteesta. Eihän sen niin väliä ole onko talo viimeisen päälle maalattu tai onko ovessa reikä. Melkein tekisi mieli mennä kysymään paikallisilta voivatko kuvitella, että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät voi muuttaa uuteen taloonsa ennen kuin jokainen listakin on paikallaan. Saattaisi nimittäin paikallisten mielestä vaikuttaa melko turhalta ja pinnalliselta touhulta, aivan kuin listoilla olisi jotain tekemistä asumismukavuuden, tai ylipäätään yhtään minkään muun kuin turhamaisuuden, kanssa.

Me sitten sujahdimme nopeasti "saariaikaan" ja suuntasimme aluksi rantamajoitukseemme, jossa päivän askareisiin sisältyi syömistä, uimista, päiväunia ja... eipä sitten muuta. Tämähän on tietenkin monen töissä kiireisenä paahtavan suomalaisen unelma, mutta kävi ilmi, että viisi päivää tuollaista elämää on ihan riittävästi. Hermohan siinä meinasi mennä, kun haastavinta mitä voi tehdä on pelata pasianssia tietokoneella ja miettiä miten saa auki kookospähkinän (jonka kyllä saa auki kunhan on ensin paiskonut sitä vartin verran lattiaan vain huomatakseen, ettei kyseessä olekaan kookospähkinä). Osansa tähän pieneen kyllästymiseen saattoi tietenkin tehdä sekin, ettei ole oikeastaan edeltävään kahteen kuukauteenkaan tehnyt mitään järkevää. Olisi ehkä ollut kivempi lepäillä, jos olisi joissain vaiheessa päässyt edes ihan vähän rasittumaan. Missään nimessä aika ei kuitenkaan lepäillessä mennyt hukkaan, koska Tero opetti minut snorklaamaan. Luulin ensin, että se on vaikeaa, mutta sitten tajusin, että sehän on sukeltamista takapuoli veden pinnalla ja siinä olen aina ollut hyvä. Tällä kertaa ei tarvinnut edes yrittää saada korkkina pinnalla kelluvaa perperiä veden alle, enkä todellakaan yrittänytkään. Lopputulos oli, että aurinko helli takaosastooni niin päheän uuden värityksen, että Tero repeää joka kerta sen nähdessään. Ainahan se tietenkin ylentää mieltä, kun mies oikein repeilee nähdessään naisensa pyllyn, mutta voisi silti yrittää hillitä itsensä.

Kuten olen jo aiemminkin tällä matkalla todennut niin elämä on täällä päin usein hieman luonnonläheisempää kuin kotona. Monessakohan pääkaupungissa voi aamulla herätä kukon kiekumiseen tai katsella, kun takapihalla käristetään vartaassa kokonaista sikaa? Nuku'alofassa voi, vaikka ainakin toisen näistä olisin voinut jättää kokemattakin ja Tero olisi mieluummin käristänyt sen huutavan kukon. Eikä siinäkään tietenkään ole mitään ihmeellistä, jos pääkaupungissa keskellä katua on ykskaks viisi sikaa. Innoissani kehuin Terolle miten hienoa on, kun banaania voi hakea suoraan puusta tai majoituksessa juoksee välillä pieni lisko seinää pitkin. Että mitä niitä nyt turhaan aina ulkonakaan pitämään, jos tulevat mieluummin sisälle. Mielipiteeni asiasta muuttui hiukan, kun näin hotellin seinänvierustaa pitkin vilistävän koiranpennun kokoisen rotan. Alkoi kummasti tuntua, että ehkä luonnon on sittenkin syytä pysyä sopivan välimatkan päässä minusta ja ainakin poissa hotellihuoneestani.

Paikalliset ihmiset ovat täälläkin kovin ystävällisiä. Kadulla kävely on taas yhtä moikkailua kun ihan jokaisen on saatava huudella meille. Etenkin lapsista ja nuorista se tuntuu olevan todella hauskaa. Nuku'alofassa meidän B&B:n pitäjä oli aivan järjettömän mukava Uudesta-Seelannista lähtöisin oleva mies, joka oli viimeiset 37 vuotta asunut Tongalla. Kaverilla oli mielenkiintoisia juttuja kerrottavana, mutta ei ollut enää kovinkaan ihastunut kotimaahansa. Oli vähän sitä mieltä, että Uusi-Seelanti on kyllä hieno maa, mutta täysin kulttuuriton. Maassa on kuulemma niin monesta kulttuurista lähtöisin olevia ihmisiä, että nykyisin siellä ei ole enää kenelläkään minkäänlaisia perinteitä, kaljan juontia lukuunottamatta. Tuli vähän mieleen viime aikoina käyty keskustelu suomalaisten koulujen joulujuhlista ja siitä miten uskontoon viittaavia perinteitä pitäisi karsia, ettei loukattaisi ketään. Voihan sitä tietenkin karsia kaikilta kaiken, mutta nopeasti ajatellen tulisi mieleen, että olisiko parempi ratkaisu, jos ei aina loukkaannuttaisi niin kauheasti siitä, että naapuri harrastaa kulttuuria, joka on erilainen kuin oma. Mielestäni se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin olla hajuton ja mauton massa, jonka suurin kulttuuriteko on juoda kaljaa.

Joulu on muuten täällä sen verran kova juttu, että sitä juhlitaan ilmeisesti edelleen vaikka loppiainen oli ja meni. Niinpä sainkin nauttia jouluisesta torvimusiikista naapuripihan bändin soitellessa Hei kuurapartaa ja muita renkutuksia. (Ja suurimpana renkutuksena vielä CCR:ää.) Joulukoristeita nyt tietenkään ei kukaan ole ehtinyt korjata pois, mutta mikäs kiire tässä. Jos sitten ennen seuraavaa suurempaa juhlapyhää tai viimeistään muutaman kuukauden sisällä ja kyllähän Suomessakin joillain on jouluvalot ihan kesään asti. Melko uskonnollista väkeä ovat muutenkin. Kadulla kävellessä saattaa hyvinkin nähdä enemmän kirkkoja kuin ihmisiä. Mutta kivahan se on, jos jokaista kansalaista kohden on yksi kirkko. Välillä tuntuu, ettei ainakaan paljosta puutu. Käyttöäkin ainakin osalle niistä kirkoista on. Sunnuntai on nimittäin täällä sellainen superpyhäpäivä, ettei missään tapahdu mitään ja kukaan ei tee mitään. Tosin melko samalla tavalla tuntuvat elelevän muinakin viikonpäivinä.

Tämä paikallinen rauhallinen elämäntapa tuntuu vähän jättäneen väestöön jälkensä, kun paikallisista aikuisista 92% on ylipainoisia. Diabeteskin alkaa ilmeisesti olla pieni ongelma kun sitä sairastaa 20% väestöstä. (Terveydenhoitajanahan minun on tietenkin selvitettävä kunkin maan vallitseva terveystilanne, kuten esimerkiksi se, että Uudessa-Seelannissa todetaan vuosittain 67000 uutta ihosyöpää. Google on ollut kovalla rasituksella.) Onneksi lihavuus on vain merkki siitä, että hyvin pyyhkii kun on varaa syödä kunnolla. Olen tässä alkumatkasta vähän miettinyt kauneusihanteita ja tullut siihen tulokseen, että naisia on näissä asioissa vähän huijattu. Naurattaahan se kun huomaa, että länsimaissa (joissa olisi varaa syödä) pitää olla laiha, kun taas esim. Nepalissa (jossa pääasiassa ei ole varaa syödä liikaa) pitäisikin olla lihava. Ja mitä lihavampi, sen parempi. Jos joku sattuu olemaan niin onnellisessa asemassa, että on onnistunut kasvattamaan ison vatsan niin sitähän ei vaatteilla peitellä vaan esitellään ylpeänä. Länsimaissa naisille on tietenkin uskoteltu, että ruskea iho on niin kaunis, että sellainen on saatava vaikka voiteilla, jos ei aurinko riitä. Aasiassa sen sijaan myydään vaalentavia voiteita ja ainakin Kiinassa vaalea tukka tuntui olevan melko tavoiteltu asia. Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että jos jostain tuntuu, ettei aivan täytä vallitsevia kauneusihanteita niin kannattaa tyynen rauhallisesti vaihtaa maata, mikä on huomattavasti helpompaa ja halvempaa kuin muuttaa itseään.

Sain pienen mahataudinkin Tongan läksiäisiksi juuri kun koitti se päivä, jolloin olisi pitänyt lentää. Heikohkossa olotilassani pyysin, että Tero pakkaisi rinkkani ja tokihan Tero siihen suostui. Tarjosin kuitenkin apuani ja sanoin, että voin kyllä neuvoa sängyltä käsin miten rinkka olisi parasta pakata. Tero katsoi minua hyvin pitkään ja tokaisi, että "tiedät varmaan ettei mulla ole kovin korkea kynnys laittaa sairasta ihmistä töihin". On se kumma kun ei pieni ystävällishenkinen ohjeistus kelpaa. Ei ollut myötätuntokaan ihan kohdillaan.

Kiwi holiday

Kirsi:

On tämä Uusi-Seelanti sen verran kaunis maa, että olen aivan totaalisen myyty. Eihän tälläisiä maisemia tietenkään mitenkään voi sanoin kuvailla eivätkä valokuvatkaan oikein tee niille oikeutta, mutta aivan mielettömän upeaa täällä kuitenkin on. Itseasiassa omalla kohdallani koko maan viehätys perustuu juurikin noihin maisemiin. Niitä jaksaisi kyllä ihailla vaikka kuinka paljon. Todella vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa tästä maasta. Jos nyt kuitenkin jostain on ruikutettava (ja ainahan on) niin netti on kyllä yllättävän surkea. Jotenkin melko hauskaa, että koko alkumatkan Aasiassa netit toimivat huomattavasti paremmin kuin nämä täkäläiset viritykset. Toisaalta täsmälleen sama ongelma meillä oli jenkeissä. Kummallista.

Jos pitäisi matkakohteita jollekin alkaa suositella niin suosittelisin Uutta-Seelantia lämpimästi. Aivan uskomattoman hieno kokemus karavaanarielämineen kaikkineen. Ja täällä on kuitenkin helppo olla ja matkustaa, kun kielimuuri ei hankaloita asioita. Mielellään tulisin uudestaankin. Ei tänne siltikään ehkä minkään parin viikon loman takia viitsi tulla, kun pelkät lennot kestävät melkein vuorokauden suuntaansa. Ilmeisesti kauhean moni muukaan suomalainen ei viitsi, koska eräällä leirintäalueella respan tyttö sanoi, ettei täällä käy suomalaisia ja arveli sen johtuvan siitä, etteivät suomalaiset pidä Uudesta-Seelannista. Ikävä kyllä en tajunnut kysyä montako kertaa kyseinen tyttö on käynyt Suomessa. Veikkaan, että matka on kumpaankin suuntaan yhtä pitkä. Mutta kyllä tuossa lausunnossa vähän perääkin oli. Täällä on nimittäin todella todella paljon muita pohjoismaalaisia ja keski-Eurooppalaisia, mutta suomalaisia olemme nähneet vasta kaksi kertaa (ja niistäkin toinen kertoi asuvansa Australiassa).

Täällä on kyllä kaikki asiat hauskasti päinvastoin kuin kotona. Ensinnäkin pitää  seistä maapallolla pää alaspäin, eikä etelä olekaan hyvä ilmansuunta, koska ilma kylmenee sinne päin mentäessä. Kai nämä sitten varailevat pohjoisenmatkoja etelänmatkojen sijasta. Lisäksi autoa ajetaan väärällä kaistalla ja rattikin on väärällä puolella. Ja täällähän on tietenkin nyt kesä, mistä seuraa, että joulukuu on kesällä, kesäpäivänseisaus joulukuussa, jouluna mennään uimarannalle ja käydään kesäalennusmyynneissä ostoksilla. Mitenköhän nämä paikalliset osaavat elää, kun kaikki menee väärinpäin?

Joulukin tuli tosiaan vietettyä tänä vuonna keskellä helteistä Queenstownia. Kömmin autosta tukka pystyssä joulupäivän aamuna (jolloin täkäläiset viettävät joulunsa) niin naapuriauton setä istui vaununsa edessä uimahousuissa tonttulakki päässä ottamassa aurinkoa. Voitte varmaan kuvitella miten jouluinen tunnelma oli. Vaikka oli meilläkin sentään varpunen jouluaamuna, koska se näyttää olevan lintu, joita on ihan joka puolella maailmaa. Yritimme hakea sitä oikeaa tunnelmaa menemällä joulukirkkoon. Ei siellä ihan suomalaisen joulukirkon harrasta tunnelmaa ollut, mutta olipahan kuitenkin joulukirkko joululauluineen ja jumalanpalveluksineen. Hienoa oli myös se, että kun pappi kysyi moniko kirkossa olijoista on pohjoiselta pallonpuoliskolta niin puolet ihmisistä nosti kätensä ylös. Onhan se aina mukava huomata, että ihmiset kansallisuuteen katsomatta kokoontuvat samaan paikkaan ja saman asian pariin, vaikka sitten 18 000 kilometrin päässä kotoa.

Joulun kunniaksi kävimme katsomassa elokuvissa Hobbittin, joka kai oli ihan ok, vaikka mielestäni siinä olikin juoni korvattu tappelukohtauksilla. Pisti vähän miettimään, että jonkun verran rahaa tuo Taru sormusten herrasta-juttu on tähän maahan jo tuonut. Vaikka jätettäisiin huomiotta elokuvien kuvaamisen työllistävä vaikutus (mikä sekin on aivan valtava) niin lisäksi 6% maahan saapuvista turisteista oli jossain tutkimuksessa maininnut noiden elokuvien olevan yksi suurimmista syistä tulla Uuteen-Seelantiin. Se on n. 160 000 turistia vuodessa ja se taas on aika paljon yhden elokuvatrilogian aikaansaannokseksi. Voisikohan Suomea markkinoida jonkun elokuvan avulla? Suomalaiset elokuvat vaan tuppaavat olemaan vähän synkkiä. Montakohan turistia Kaurismäki pystyisi vetämään Suomeen? Pahat pojat? Häjyt? Ai ei vai?

Ilmat ovat suosineet meitä ihan kohtalaisesti tämän Uuden-Seelannin-osuuden ajan. Lämpötila on täällä oikeastaan kuin Suomessa kesällä, muttei kestänyt kovinkaan kauan huomata, että aurinko on täällä vähän erilainen kuin kotona. Polttaa nimittäin nopeasti ja tehokkaasti, kun tuosta yläpuolelta sattuu puuttumaan otsonikerros. Pohdimme vähän mitenköhän nämä paikalliset pärjäävät täällä, kun tuntuu, että jokainen vastaantuleva turisti on palanut enemmän tai vähemmän (yleensä nimenomaan enemmän) ja UV-säteilyä on täällä kuulemma 40% enemmän kuin samoilla leveysasteilla pohjoisella pallonpuoliskolla. Asia selvisi meille, kun kävimme apteekissa, jossa myytiin aurinkorasvaa suojakertoimella 85. Enkä edes usko, että sen käyttö olisi ylireagointia, kun mekin kuitenkin paloimme viisikymppisestä rasvasta huolimatta. Varmaan kuitenkin täälläkin rannoilla makailee ihmisiä, jotka leikkivät, että SPF 15 on riittävä.

Tero oli taas yhtenä iltana vähän puuhastelemassa rakkaan harrastuksensa parissa. Minä jäin autoon nukkumaan, koska arvelin, etten todellakaan jaksa siinä seurassa istua koko yötä paikallisessa kuppilassa. Terolle tuo vapaailta teki kuitenkin ilmeisen hyvää. Avasin kotiutuvalle miehelleni auton oven, jolloin Tero huusi iloisesti, että "miehesi tuli nyt kotiin". Sen verran kuuluvalla äänellä tuo ilmoitus tuli, että varmaan useampikin nainen leirintäalueella luuli saavansa miehensä baarista kotiin. Yleensähän Terolla on baarista tullessaan tapana selostaa pitkällisesti mitä kaikkea on tapahtunut (oi sitä mielenkiintoisten käänteiden määrää!) ja mitä kukakin on sanonut. Tällä kertaa onneksi vältyin tältä yölliseltä tarinatuokiolta Teron nukahtaessa nopeasti. Tuossa pienessä autossa olikin miellyttävää nukkua kun Tero haiskahti hiukan harrastukselta. Onkohan mahdollista tulla humalaan/saada krapula vain haistelemalla toisen hengitystä? Epäilen, että on.

Tero muuten pohjusti erittäin hienosti tuon humalatilansa ja sitä luonnollisesti seuraavat tapahtumat jo hyvissä ajoin päivällä. Istuskeli auton vieressä 28 asteen lämpötilassa ja pohdiskeli muina miehinä, että taitaakin tulla niin kylmä yö, että täytyy nukkua vaatteet päällä. Piti oikein kysäistä, muistaako Tero yhtään kertaa, jolloin olisi tullut baarista ja muistanut riisua vaatteensa, edes takin. Ei muistanut enkä muista minäkään.

Tero:

Pitteehän se sitten täältäkin jotain kuulumisia kirjoitella. Joulu tuli, oli ja meni lähes huomaamatta. Selkeän eron kyllä huomaa, kun ei kaupoissa soi joululaulut kolmea kuukautta ennen h-hetkeä, eikä uutislähetyksiä täytä sekalaiset arpomiset joulusta, että onkohan sitä lunta tänä jouluna vai ei. Sammakon jaloista ennustavine asiantuntijoineen. Onneksi stressailu siitä, että mitä kaikkea turhaa sitä kenellekkin ostaisi tänä jouluna jäi tälläkin kertaa väliin. Vaikka onhan siinä tietenkin omat hyvätkin puolensa, kun kiertää kauppoja ja yrittää miettiä, että mitä toiset eivät varmastikkaan tarvitse. Maailma on kuitenkin täynnä turhaa tavaraa, jolle tuskin nykyaikana annetaan enää edes tunnearvoa. Hymyillään nätisti, esitetään yllättynyttä ja oven sulkeutuessa heitetään kaappiin odottamaan siirtoa kierrätyshyllylle. Liika positiivisuus on perseestä.

Uskomaton tapa paikallisilla nuorisolla. Tai siis paikallisilla nuorilla (alle 35) miehillä. En itsekkään kannata naisten pukeutumistyyliä "kultaiselta, mutta musiikin osalta helvetilliseltä" 80-luvulta. Luojan kiitos enää ei kauppojen hyllyltä taida löytyäkkään farkkuja, joiden vyötärölinjassa on hikinauhat kainaloita varten. Silti en käsitä miten paikallisen nuorison keskuudessa on ikäänkuin vastareaktiona päätetty roikottaa housuja polvissa ja kalsareita korvissa. Tokihan tähänkin huutoon on paikalliset muotinikkarit vastanneet asentamalla alushousuihin takataskun lompakkoa varten. Sanotaanko, ettei näistä nykynuorista ainakaan hehku sellainen rehellisen, ahkeran ja työtätekevän ihmisen henki. Ryhtikin tuntuu valtaosalta vastaavan lähinnä ongenkoukkua. Veikkaan, ettei kauas mennä vaikka väittäisin samanlaisia kalsarit esillä isin/sossun maksamaan mopoautoon-jengejä liikkuvan suomalaisen nuorison keskelläkin. Sitten maailman suurin ongelma on kuitenkin suomalaisten miesten valkoiset tennissukat ja Hervannan kansallispuku. Ehkäpä suoraselkäisen, mutta alkoholisoituneen kapiaisenkin pitäisi pikkuhiljaa alkaa hyväksymään uuden sukupolven esiintulo, vaikkei sitä ainakaan tietääkseen ole tuottanutkaan, eikä varsinkaan pyytänyt.

Tämä Uusi-Seelanti on kyllä lähes yhtä alkoholimyönteinen yhteiskunta, kuin Suomi oli aikaisemmin. Ehkä jopa myönteisempikin. Kaikissa ruokakaupoissa myydään viiniä sekä olutta. Alkoholimainoksia on vaikka muille jakaa ja kuppilat ovat aivan yleisesti hyväksyttyjä. Varsinaisia viinan myyntiketjujakin on ainakin kolmisen kappaletta ja verkostot peittävät pienetkin kylät. Sanotaanko, että alkoholin läsnäolemisen sekä sen säännöllisen käytön jäljet paistavat kyllä useimpien paikallisten kasvoilta. Ja ilmeisesti paistaa myös allekirjoittaneen kasvoilta. Täällä on nimittäin systeemi, jossa kauppojen kassoilla on vain yksi henkilö joka käy aina tarkistamassa alkoholin ostajan ikävuodet sekä kunnon ja hyväksymässä myynnin. Eli jos esimerkiksi minä menisin ruokaostostemme yhteydessä sujauttamaan Kirsin huomaamatta ostoskoriimme viinilekan, niin viimeistään kassoilla soi hälytyskellot. Paikalle tarvitaan nimittäin kassavääpeli tarkistamaan rehellisen valkoihoisen suomalaisen ikä ja mahdollisen ennakkoon nautitun alkoholin vaikutus ostohetken olotilaan. Viime reissullahan tämä tarkoitti pääsääntöisesti passin kaivamista esiin, sekä nenän koskettamista silmät suljettuina. Tällä kertaa taasen eivät ole juuri päin katsoneet. Ehkä Kirsi sitten kuitenkin näyttäisi täyttävän paikallisten kriteerit, joita vaaditaan alkoholin ostajilta, vaikka sen ympärillä joku hampuusi hermostuneena pyöriikin.

Olen muuten kiinnittänyt samaan asiaan huomiota kuin viime reissullakin. Mielestäni -ja vain omasta mielestäni- paikalliset ihmiset ovat hyvin kaukana ihmisestä, jota minä pitäisin onnellisena. Silti tämä, kuten Suomikin, on kansakuntana erilaisten onnellisuusmittarien kärkimaita. Yleensä kuitenkin niin, että Uusi-Seelanti on ykkösenä ja Suomi kakkosena. Tässä yhteydessä ei tietenkään pitäisi mainita (kuten Suomen mediakin jättää säännöllisesti mainitsematta), että Uuden-Seelannin aselaki on yksi maailman löyhimmistä ja aseita on lähes joka toisella vastaantulijalla. Sehän ei sovi mitenkään yhteen onnellisen maan ja onnellisen kansan kanssa. Erkki Tuomiojalle tiedoksi, että täällä aseet ovat kotona. Eivät häiriintyneiden naisten varastettavina ampumaradoilla. Koska politiikka on luonnollisestikkin yksi lempiaiheistani niin en malta olla ihmettelemättä, että mistäköhän Ekin -jos sallitte lähes sinuttelun- ideologia, että kaikki pitäisi olla jotenkin kollektiivisesti säilötty (ja ehkä jopa omistettu?) onkaan peräisin. Suosittelen vaikka lyhyttä perehtymistä 70- ja 80-luvun politiikkaan ennen seuraavia vaaleja.

Onneksi en punaviinipäissäni eksynyt asiasta juuri kovinkaan kauas. Palataampas siis hieman taakseppäin. Väitän että olen reissuillani nähnyt oikeasti onnellisia ihmisiä. Enkä todellakaan puhu Suomesta, enkä Uudesta-Seelannista. Ihmisiä, joista näkee todella kauas, että ovat onnellisia eivätkä kaipaa sinänsä yhtään mitään. Ovat todellakin tyytyväisiä siihen mitä ovat, keiden kanssa ovat, missä kunnossa ovat ja mitä omistavat. Eivätkä murehdi siitä mistä jäävät "paitsi". Tämäkin tietysti selittyy osiltaan sillä mihin itse törmään sekä elektroniikka- että erotiikkakaupoissa vähän väliä. Kun ei edes tiedä miten paljon on asioita, joita ilman ei voi elää, niin saattaa olla jopa huomattavasti helpompi elää. Toisaalta taasen, kun yrittää vaikka Hervannassa taikka täällä Christchurchissa katsoa ihmisiä ja päätellä miten onnellisia he ovat, niin mikäli tämä onnellisuus on parasta mitä pahoinvoivalla hyvinvointiyhteiskunnalla saadaan aikaan, niin aika pahasti ollaan menossa metsään. Ennemmin taikka myöhemmin.

Olikohan siinä taas viikon politrikkailut?

Leirintäalueet ovat tosiaan olleet täällä eteläsaarellakin melko tyhjinä. Sinänsä aika yllättävää, koska nyt pitäisi olla se täydellinen sesonki. Kelit ovat olleet hieman suosiollisempia tällä reissulla kuin viimeksi. Nyt ei ole satanut edes joka toinen päivä. Joka sinänsä on vallankin mainiosti. Huomenna vietetäänkin sitten uutta vuotta täällä Christchurchissa. Kaupunki, jonka nimeä en osaa edes selvinpäin ääntää. Tämä uusi vuosi tulee olemaan ainakin lähtökohtaisesti hieman rauhallisempi kuin kolme vuotta sitten (kalpeina hiljaa). Enkä toisaalta edes ihmettele miksi.

Kolmen päivän päästä lennetäänkin sitten Tongalle ja tiedossa on reissun toinen maapiste, paljon riippumattoa, sukellusta, snorklausta sekä kirjoja. En oikeastaan malta edes odottaa, että päästään eteenpäin. Jotenkin aivan käsittämätöntä miten voi kesken reissua iskeä jälleen kerran matkakuume. Ehkä se on sitten taas kerran sitä nykyihmisen tyytymättömyyttä? Sama kuin viime vuonna jenkeissä ollessamme. Kun vaan tekee mieli lähteä jonnekkin muualle. Jonnekkin missä kaikki on toisin ja jollain tapaa uutta. Tällä kertaa ajatukseni ovat kuitenkin keskittyneet sopivan matkailualuksen löytämiseen. Vielä se tarkoitukseen sopiva rakkine löydetään, varustellaan ja ajellaan kohti auringon nousua. "Far Away From Home".

Tuli kuitenkin nähtyä tästäkin maasta vähän uusia osia. Nimittäin viime reissulla muistan kiukutelleeni melko pikkutyttömäisesti vastaan, ettemme ajaisi mt Cookin juurelle. Kartalla kun kyseinen reitti näytti kovasti mutkaiselta ja luonnollisesti tässä maassa kun on sitä parempi mitä enemmän saadaan suoralle tielle mahtumaan mutkia. Ajattelin tuolloin, etten jaksa enää lähteä sinnekkin voimaan pahoin ja itkupotkuraivarini toimikin sen verran hyvin, että pojat myöntyivät tahtooni ja jätimme sen väliin. Kirsi taasen ei antanut millään periksi ja näin selvinpäin tie näytti kartallakin jo vähän suoremmalta. Totuus olikin sitten tarua ihmeellisempää. Tästä maasta on nimittäin mahdotonta löytää yhtä paljon, yhtä pitkiä suoria 50km:n matkalla kuin tuo reitti vuoren juurelle. Upea oli. Muistetaan sitten jätkät seuraavaksi käydä sielläkin. Jos ei satu toista pikkutyttöä matkaan.

Kuvitellaampa tilanne, jossa nainen istuu hantin penkillä ja osoittaa sormella kartasta tiettyä kohtaa, jota väittää sijainniksemme. Naisella on apunaan kaksi karttaa sekä navigaattori. Itse muistelet kuitenkin aamulla ennen kolmen tunnin ajomatkaa vilkaisseesi karttaa puolen miljoonan asukkaan kaupungin keskustasta ja tiedät naisen olevan väärässä. Naisen ohjeen mukaan jatkaminen tietäisi yli kolmen tunnin turhaa ajoa. Miten toimit? ... Aivan sama, kyseessä on kompa. Tilanteeseen ei ole yhtään riidatonta vaihtoehtoa. Mikäli ei lasketa sitä, että suostut ajamaan seuraavat kolme tuntia väärään suuntaan. Minä en suostunut.

Meinasin toivottaa jo hyvää uutta vuotta kaikille, mutta empäs malttanutkaan vielä. Kerrataampas hieman kohta mennyttä vuotta. Sehän oli meille isänmaanpuolustajille synkin miesmuistiin. Ajattelin nimittäin vertailla hieman termejä miesmuisti ja kansakunnanmuisti. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että miehet jotka vielä muistavat mitä isänmaamme puolustaminen vaati, eivät enää kauaa ehkä ole muistamassa sitä. Ja ikävä kyllä eivät myöskään ole puolustamassa sitä. Kansakunta taasen unohti heidät jo heti ensimetreillä muistaakseen uudestaan yli 50v kaiken jälkeen, unohtaakseen näemmä hetken päästä uudestaan. Naisten muistista taasen en puhu enää koskaan mitään, kiitos kansanedustaja Annika Lapintien (vas)  Annika 1 ja Annika 2. Tulikohan arvon edustaja hieman ennakoitua? Tulikohan?

Parempaa tulevaa vuotta lähes kaikille!

Ps. Jokohan seuraavaksi pysyttäisiin asiassa?
Pps. Pahoittelen linkkien määrää, suosittelen kuitenkin lukemaan nekin. Ja isä: ne valokuvat on sivun oikeassa laidassa kohdassa "Kuvia reissulta", tuplaklikkaa sitä.

Keskimaa

Tero:

Tulipas taas vietettyä Aasiassakin joku tovi. Mikäli minulta kysytään ja miksei tietenkin kysyttäisi niin ehdottomasti tämä Aasian osuus jäi reissustamme liian lyhyeksi. Osiltaan tietysti lentopassin ja lompakon rajoitukset pakottivat varaamaan lennot sekä Uuteen-Seelantiin, että Nepalista Malesiaan turhan aikaisin. Mutta minkäs teet. Pitää sitten vaan ensi kerralla olla kauemmin. Tiibet oli kyllä ehkä eniten säväyttävin kohde Aasiassa tällä erää. Jotain ihmeellistä on kyllä koko Aasiassa tapahtunut. Eläkeläisturisteja on nimittäin valtavasti. En tiedä olivatko matkakohteemme ja ajankohta tällä kertaa jotenkin erilaiset verrattuna aikaisempiin reissuihin, mutta eläkeläisiä oli todella paljon. Ehkä nuoret (n.35v) ovat löytäneet tiensä jonnekkin muualle nykyään. Vaikkapa kotiin perustamaan perheitä? Myöskin Suomalaiset metallibändit ovat kokeneet selkeän inflaation. Ennen vanhaan maailmassa ei ollut niin pientä kylää, ettei joku paikallinen olisi pitänyt jonkin Suomalaisen metallibändin paitaa päällään (yleensä Children of Bodom). Toisin on nykyään. Nykyään ainut asia mikä muistuttaa Suomesta on lapsilla olevat Angry Birs-paidat ja kaupoissa olevat Angry Birds-karkit. Jotenkin tuntuu, että taas kerran yksi asia lisää, miksi ei ehkä kehtaa mainostaa olevansa Suomesta. Tai ehkä sekin on kuitenkin vain yksi esimerkki nykymaailman menosta, jonka kelkasta olen tietenkin tippunut jo ajat sitten.

Lompakon rajoitteista tulikin mieleeni, että kuten jotkut tietääkin olemme reissussa yhteensä 80e:n päiväbudjetilla. Tästä 80e:sta maksetaan siis ruuat, majoitukset, kulkemiset ja aktiviteetit. Oletin sen riittävän Aasiassa tosi hyvin ja jäävän hieman säästöönkin näitä kalliimpia maita varten, mutta vituiksihan se meni. 6:n viikon jälkeen olimme pakkasella 120 euroa. Ylittäneet siis budjetin 1,5 vuorokaudella. Tokihan tämäkin osaltaan selittyy Langawin visiitillä ja superkalliilla majoituksella, Myanmarin majoituksilla sekä Nepalista Malesiaan lennolla. Kirsillä on niin kovin kallis maku, että maantiellehän tästä vielä joutuu.

Ja niimpäs joutuikin. Nyt olemme siis Uudessa Seelannissa ajelemalla vuokrapakulla ympäri saaria. Oikein reipasta karavaanarielämää siis. Pohjoissaarella emme viettäneet kuin muutaman päivän ja suuntasimme lautalla eteläsaarelle. Täällä tarkoitus onkin sitten viettää vähän kauemmin, kunnes uudenvuoden jälkeen suuntaamme Tongalle.

Nopea analyysi Uudesta Seelannista ei juurikaan poikkea aikaisemman reissun kokemuksista. Helkkarin kallista, mikään ei onnistu ilmaiseksi ja kaikki toimii dollarin/kahden kolikoilla. Maisemat on toki aivan yhtä uskomattomia kuin aikaisemminkin. Muistelen että viime kerralla jätkien kanssa ihmeteltiin, kun kaikkialla varoitettiin turisteja olevan ihan järjettömästi ja kaikki pitäisi varailla etukäteen sun muuta. Silloin kummasteltiin, kun niitä ei oikeasti ollutkaan. Tällä kertaa muita tuntuu olevan vieläkin vähemmän. Leirintäalueet huutaa tyhjyyttään, lautassa tuskin kolmannestakaan ja monet majatalot varsinkin pohjoissaarella ovat myynnissä. Ehkäpä se maailmantalouden kriisi koskettaa sitten tätäkin maata tässä muodossa.

Jotenkin todella ihmeellistä miten paljon vähemmän on kirjoitettavaa maasta, joka on näinkin länsimainen ja varsinkin maasta, jossa on jo aikaisemmin viettänyt 5 viikkoa. Ehkä pitäisi vaan puuhastella harrastuksen parissa enemmän, niin johan luulisi näppäimistön sauhuavan. Nopeusrajoitukset jaksaa täällä kyllä vieläkin ihmetyttävän. Täällä saattaa olla esimerkiksi satasen alueella yhtäkkiä mutka, jonka suositusnopeus on 15km/h. Sanotaanko, että jokusen tilannenopeuden äkillisen uudelleenarviointikohtauksen jälkeen olen taas sopeutunut ns. turistirytmiin ja ajelemaan sellaista sopuisaa eläkeläisvauhtia kuten esimerkiksi isäni Suomessa. Tarkoittaen siis pauttiarallaa 20km/h alle suuriman sallitun. ("joka ei siis tarkoita, että on pakko ajaa niin lujaa!".) Vaikka oikeastihan se tarkoittaakin.

Täällähän muuten normibensa on 91 oktaanista. Siis polttoainetta, jota Suomestakin vielä 80- ja 90-luvun taitteessa sai. Kyseinen polttoainehan on luonnollisesti halvempaa sekä myydä, että valmistaa kuin Suomessa myytävät 95 ja 98. Jotenkin saattaa kuullostaa hieman oudolta, kun Suomessa perusteltiin silloin ja perustellaan vieläkin korkeita oktaanilukemia, sillä että moottorit joutuvat niin koville ja ovat suunniteltu toimimaan korkeammilla oktaaniluvuilla. Sinänsä kyllä kummaa, kun täällä on täysin samanlaiset autot, täysin samanlaiset moottorit ja silti täälläpäin valmistaja suosittaa juurikin tuota 91:stä. Väitän myös todellakin, että täällä moottorit ovat paljon Suomea kovemmalla rasituksella. Sen tietää jokainen joka on ajanut täällä yli 2km matkan. Vähän sama juttu kuin tuo etanolin lisääminen. Kuten aikaisemminkin olen manannut, että muunmuassa Usassa mainostetaan, että etanolin lisääminen alensi polttoainekustannuksia yli 20c. Kuinkahan meille kävi? Ollaan me kapitalistit perkeleitä.

Pönttö punaviiniäkin tuli tietysti ostettua. Täällähän on viinitarhoja vaikka kuinka ja taidetaampa niitä kuskata ihan Suomeenkin asti arvosteltaviksi. Minä taasen tyydyin helpoista helpoimpaan vaihtoehtoon. Nimittäin Country-punaviiniin. Tuo jumalten juoma todettiin jo viime reissulla ehdottomasti hinta-/laatu-/alkoholi-/määrävaihtoehdoiltaan parhaaksi. Ensilasillinen näin kolmen vuoden jälkeen vahvisti senkin tosiasian, että maku ei tosiaan ollut viiniä valittaessa mikään kriteeri. Valitsin tällä kertaa viinin osaltaan myös vanhojen ja - ah, niin rakkaiden- muistojen vuoksi. Vaikkakin olivat perkeleet nostaneet hintaa 3nzd/pönttö ja vieressä olisi ollut myös halvempiakin vaihtoehtoja.

Olen myös huomannut tässä viime aikoina reissuilmapiirin hieman kiristyneen. Sehän on tietysti aivan normaalia tälläisellä vähänkin pidemmällä matkalla. Vaikka ei kyllä silti, muistan nimittäin hyvinkin viettäneeni myös lyhyempiä matkoja, joilla ilmapiiri on muodostunut hyvin "tulehtuneeksi" ja hyvinkin nopeasti. Yleensä tietenkin aivan ilman allekirjoittaneen myötävaikutusta. Silti ajattelin tänäänkin nauttia hieman "kiukuttelun kesto- ja samalla myös kiukuttelun esto-lääkitystä". Tämähän siis kirjaimellisesti tarkoittaa 3l punaviinipönttöä sekä 6-pakkausta kaljaa. Jos niillä ei ilmapiiri parane niin ei sitten millään.

Kirsihän muuten mainitsi tässä yhtenä aamuna, että naamani nykyisellään muistuttaa huomattavan paljon naisen genitaalialueita. Tarkentaen kuvauksen kuitenkin viittaavan lähinnä ajamattomaan karvoitukseeni sekä "pulleahkoihin" poskiini, jotka kuulemma yhdessä muistuttavat hyvin paljon keski-ikäistyneen naisen reisien kohtaamispistettä. Tästähän en luonnollisestikkaan ole ollut millänsäkkään, vaan ajattelin, että kateellisenahan se vaan tuossa irvailee. Kirsillä kun on vielä keski-ikään aikaa. Ja mistä se sitä paitsi edes tietää?

Hyvää joulua uskovaisille ja muutenkin normaaleille, hyvää hanukkaa juutalaisille sekä hyvää keskitalvenjuhlaa pakanoille. Jos joku jäi vielä ilman niin pahoittelen. Se oli 
tarkoituskin.

Kirsi:

Aasia on jätetty taakse ja ilmeisesti ihan hyvään aikaan, kun maiseman vaihto tuntuu erittäinkin mukavalta. Jäihän noista reissun ensimmäisistä kuudesta viikosta kai jotain käteenkin, kun olemme tavanneet todella paljon uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, nauttineet auringosta ja vaihtaneet nahkamme kertaalleen, palelleet hotellihuoneissa, joihin kukaan ei ole keksinyt laittaa lämmitystä ja nauttineet paikoin jopa naurettavan edullisesta hintatasosta. Kampaajakäynti Myanmarissa maksoi 1,5e, taksikyydit 1-3e ja n. 6 kilon kokonainen kala ravintolassa 8e. Malesia oli näistä meidän maista selkeästi kallein eikä sitäkään suomalaisen näkökulmasta hinnoilla ollut pilattu. (Takseista tulikin mieleeni, että miksiköhän Suomessa taksien pitää olla niitä kaikkein uusimpia autoja liikenteessä. Aasiassa ajellaan jollain 80-luvun Nissanilla ja hyvin kulkee. Onko se nyt todellakin niin, että suomalaiset ovat niin hienoa väkeä, etteivät voi mitenkään istua autoon, joka ei ole max. 2 vuotta vanha Mersu?) Ajoittain tietenkin olin paikallisten kanssa hiukan eri mieltä hygieniasta, syömäkelpoisesta ruuasta ja siitä mikä on normaalia käytöstä. Voin myöskin vannoa, etten mene enää koskaan kiinalaiseen junaan (ainakaan jos matka kestää yli 6 tuntia) tai syö nuudeita tai jakin lihaa. Kaikesta huolimatta jälkikäteen ei tunnu, että mikään olisi ollut ylitsepääsemättömän sietämätöntä.

 

Paitsi intialaiset ihmiset. Sen verran kävivät hermoille, että ihan lähiaikoina niiden ei tarvitse odotella minua käymään Intiaan. Meinasin vielä Aasian-osuuden viime metreillä menettää hermoni aivan täysin. Aikani katselin, kun eräs intialaisheppu yritti kiilata lentokentän lähtöselvitysjonossa eteenpäin vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Lopulta oli onnistunut etuilemaan sen verran, että päätyi seisomaan minun taakseni ja alkoi änkeä kärrynsä kanssa "vaivihkaa" ohi. Ilmeisesti osaan olla melko uhkaava silloinkin, kun kuulija ei puhu kanssani samaa kieltä, koska sain kaverin perääntymään antamalla suomeksi napakan kaksisanaisen palautteen kyseisestä toiminnasta. Mies tajusi oman parhaansa ja pysytteli loppujonotuksen ajan kiltisti takanani. Vähemmästäkin on nälkäinen ja väsynyt suomalaisnainen joskus raivostunut (en tietenkään minä, mutta muut). Juuri kun luulin, että kyseinen mies oli tylyin intialainen koskaan niin keski-ikäinen intialaisrouva luotsasi ravintolan jonossa kaksi lastansa kymmenmetrisen jonon kärkeen ja suoraan tiskille. Hyvähän se tietenkin on, että käytöstavat, tai tässä tapauksessa ennemminkin niiden puute, opetetaan lapsille jo pienenä. Ymmärrän, että olen suorastaan liiallisen rakastunut järjestäytyneeseen jonottamiseen, mutta mielestäni on realistista odottaa, että jokainen voi jonottaa vuoroaan ellei kyseessä ole nälkäkuoleman kaltainen hätätilanne, mikä intialaisperheen ulkomuodosta päätellen ei ollut lähelläkään. Joten kun puhun ystävällisistä aasialaisista ihmisistä niin en todellakaan tarkoita intialaisia.

Vaikkei Aasia ollutkaan lainkaan niin kauhea paikka kuin Teron jutuista etukäteen luulin, niin Uuteen-Seelantiin saapuminen oli silti melkoinen nautinto. Ensinnäkin aloin taas ymmärtää englantia mikä helpottaa oloa huomattavasti. Samaan aikaan Tero lakkasi ymmärtämästä englantia. Teron aivot on ilmeisesti viritetty ymmärtämään sujuvasti vain aasianenglantia. Uudessa-Seelannissa on joka tapauksessa kaikki vähän paremmin (eli enemmän suomalaisen kaltaista eli Teron mielestä tylsempää) kuin Aasiassa. Ihan ensimmäiseksi täällä kuitenkin huomasi miten paljon nauttii siitä, että ihmisiä on todella vähän ja joka paikassa on hiljaista. (Aasiassahan ihmisillä on liikenteessä sellainen miellyttävä tapa, että torvea soitetaan ihan koko ajan, ihan vain ilmoitusluontoisesti, että täältä tullaan.) Huomaa taas olevansa ihan oikea suomalainen, kun nauttii siitä, että pääsee mahdollisimman keskelle metsää olemaan puhumatta kenellekään. Täällä on sitä paitsi mielestäni oikeassa suhteessa ihmisiä ja eläimiä. Ihmisiä on reilu 4 miljoonaa, lampaita 40 miljoonaa ja lehmiä ilmeisesti suunnilleen sama määrä. Valitettavasti eläimet eivät kylläkään ole minusta läheskään niin kiinnostuneita kuin minä niistä, eikä yksikään halua tehdä tuttavuutta kanssani. Sen kerran kun ollaan maassa, jossa Tero antaisi minun silittää eläimiä.

Luontohan täällä on aivan omaa luokkaansa, sitä eivät mitkään sanat riitä kuvailemaan. Kun samassa maassa on sademetsää, mäntymetsää, hyvin suomalaisen näköistä peltoa, skotlantilaisen näköisiä nummia, vihreää ja vähän karumpaakin vuoristoa, jäätikköä, järviä ja hiekkarantoja niin alkaa tuntua, että Uusi-Seelanti on todella ollut paikalla kun luonnon monimuotoisuutta ja maisemia on jaettu. On täällä tietenkin myös vähän siistimpää kuin Aasiassa, kun roskat laitetaan roskikseen sen sijaan, että ne kipattaisiin takapihalle kasaan, jonka joku ehkä hakee joskus pois, jos muistaa eli useimmiten ei.

Uuden-Seelannin-osuudenhan vietämme oikein perinteistä karavaanarielämää. Mukavan rentoa touhua, mutta mikä parasta niin ruokahuolto pelaa kuin unelma nyt kun tarjolla on kunnollisia ruokakauppoja ja ruuat voi tehdä itse. Ei tarvitse syödä nuudeleita eikä kukaan tyrkytä aamiaiseksi vain toiselta puolelta paistettua kananmunaa, koska "meillä ei ole molemmin puolin paistettuja" (suora lainaus myanmarlaiselta tarjoilijalta). Kun on kuusi viikkoa syönyt kaikki ateriansa ravintolassa niin peruna maistuu ihan yllättävän hyvältä. Leirintäalueilla olemme olleet hyvin suomalaisesti omissa oloissamme. Hauska huomata, että kun britit, hollantilaiset ja muut hölmöt hakeutuvat toistensa seuraan puhumaan mukavia niin me lähestymme tilannetta pikemminkin "ei varmaan puhuta kenellekään ja jos joku kysyy jotain niin ei vastata"-asenteella. Ei niin, etteikö meitä kiinnostaisi. Olemme tietenkin hyvin perillä siitä mistä kukakin tulee, mitä kukakin syö ja minkä hintaisilla lennoilla tänne on päässyt. Kyllähän nyt sen verran täytyy muiden keskusteluja kuunnella, muttei kuitenkaan missään nimessä puhua kenellekään mitään. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä myöntää, että vaikka emme suoranaisesti tunge jutulle kenenkään kanssa niin useamman kerran olemme jo saaneet selostaa matkasuunnitelmiamme milloin kenellekin.

Paikallisten tapa kommunikoida on hauska sillä samalla tavalla kuin jenkeissäkin. Kaikki on "wonderful", "darling" ja "fantastic" ja näitä ja vastaavia sanoja viljellään puheessa ihan koko ajan. Kun saa vaihtorahat kaupassa takaisin niin ihan kelpo vastaus on "Lovely. Thank you!" Oletteko koskaan kuulleet jonkun Suomessa ottavan vaihtorahat vastaan ja sanovan "Ihanaa, kiitos paljon!" sen sijaan, että olisi vain murahtanut jotain, jonka kassahenkilö tietää tarkoittavan joko kiitos tai hei? Jotenkin ei oikein taivu suomalaisen suuhun tämä ylisanojen käyttö, joten meille Teron kanssa kaikki on "ihan jees" paitsi silloin kun kaikki on "ihan paskaa".

Sehän täällä Uudessa-Seelannissa tietenkin on, että kun kaikki on niin samanlaista kuin kotona niin ei samalla tavalla pääse ihmettelemään hauskoja ja kummallisia kulttuurieroja. Sen verran olen kuitenkin ihmetellyt, että olen urakoinut merkittävän ja kiinnostavan tutkimuksen parissa. Selvitin nimittäin lähes ensitöikseni pitääkö paikkaansa, että vesi kiertää täällä päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa mennessään viemäristä alas. Ja kyllä se kiertää. Ihmeellistä. Olen myös odotellut milloin veri menee pahasti päähän nyt kun olemme kuitenkin koko ajan maapallolla pää alaspäin, mutta vielä siitä ei ole ollut ainakaan suurempia viitteitä. Tero tosin ryöhtäilee täällä aika paljon aiempaa enemmän, joten ehkä ilma on asennosta johtuen alkanut poistua Teron elimistöstä toista reittiä kuin normaalisti.

Nauratti muuten vähän, kun siirryimme lautalla pohjois-saarelta etelä-saarelle ja vaikka merenkäynti ei ollut erikoisen kova niin Tero kärsi taas matkapahoinvoinnista. Siis autolautalla, joka hädintuskin keinui kevyiden laineiden liplattaessa lautan kylkiin. Silti Tero on ajoittain kovastikin ostamassa meille purjevenettä. Siis meille, joista toinen voi pahoin, jos joutuu auton kanssa ajamaan hidastetöyssyn yli ja toisen kärsivällisyys loppuu suunnilleen heti, kun kulkuneuvo liikkuu hitaammin kuin täysillä. Ehkä yritän vielä saada Teron harkitsemaan tätä purjeveneideaa uudemman kerran.

Kun odottelimme lentoa Hong Kongista Aucklandiin minua alkoi taas epäilyttämään lentäminen. Miten on mahdollista, että valtavan kokoinen rautamötikkä pysyy ilmassa? (Ja itseasiassa, kun asiaa oikein miettii niin miten on mahdollista, että sellaiset rautamötikät kuin laivat pysyvät pinnalla?) Niinpä halusin taas käydä Teron kanssa keskustelun lentokoneen toiminnasta ja aerodynamiikasta. Yllättävää kyllä, lentokonemekaanikon pinna alkaa kiristyä hyvinkin nopeasti, kun jokaista vastausta seuraa uusi kysymys "miksi?" tai "miten niin muka?" Eikä muuten kannata viimeistellä 15 minuutin keskustelua sanomalla, että "sä et taida tietää kovinkaan paljon lentokoneista". Olin aistivinani, että se ärsytti Teroa vähäsen.

Siirtomaaherrat

Kirsi:

Tulipahan sitten Myanmariakin nähtyä. Lyhyesti tosin, koska reissuaikataulusta ei nyt irronnut sinne kuin viikko. Uudestaan on tultava. Seuraavalla kerralla täytyy vaan varata enemmän aikaa ja rahaa, koska nähtäväähän Myanmarissa riittää, mutta pitkien välimatkojen ja huonokuntoisten teiden takia täällä mennään hitaasti bussilla tai suht kalliisti lentämällä. Oli meillä kuitenkin sen verran aikaa, että ehdimme käydä katsomassa millaisia nämä täkäläiset paljon kehutut rannat ovat.

Tavallaan on hauskaa, että paikallista joukkoliikennettä käyttäessä ei koskaan etukäteen tiedä mitä on odotettavissa ja vielä hauskempaa on, että vaikkei odottaisi juuri mitään niin ne vähätkin odotukset onnistutaan alittamaan. Turha esimerkiksi luulla, että kaikille matkustajille olisi pitkänmatkanbussissa penkki. Ei ole, mutta sehän ei ole ongelma, koska onhan olemassa muovijakkaroita (sellaisia samanlaisia 30 senttiä korkeita, joita Suomessa on leikkimökeissä), joita voi tuupata käytävän täyteen. Siinä on sitten aikuisten ihmisten mukava matkustaa 6 tuntia polvet suussa ja mätkähtää edessä olevalla jakkaralla istuvan selkään jokaisessa äkkijarrutuksessa. Kun matkustajat on lastattu kyytiin niin ilmastointi laitetaan täysille (ja täysillä se pysyy siinäkin vaiheessa kun turistit tunkevat bussin ikkunaverhoa puhallinräppänöiden tukkeeksi) ja tunnelman luomiseksi aletaan näyttää tv:stä vuorotellen paikallista saippuaoopperaa ja karaokevideoita, 80 desibelin äänenvoimakkuudella. Kun käytäväjakkaralla istuva vierustoveri vielä viimeistelee tunnelman oksentelemalla muovipussiin niin alkaa kummasti tulla ikävä VR:ää, siitäkin huolimatta, että sekin yleensä alittaa odotukset.

Kyllä epämukavastikin kuitenkin perille pääsee. Ngwe Saungiin saapuminen olikin hieno kokemus. Katsoimme etukäteen netistä pari hotellia, joihin voisi majoittua ja Tero oli sitä mieltä, että otamme bussiasemalta taksin, kierrämme hotellit läpi ja valitsemme parhaan. Paitsi, että koko kylässä ei ole autoja, takseja eikä bussiasemaa. Kävellä ei silti tarvinnut, koska paikallisen taksin virkaa toimittavat polkupyörät, joiden sivuun on laitettu kahdenistuttava penkki. Sellaisen kyytiin vaan niin kyllä paikallinen setä polkee turistin hotellille edulliseen 0,8 euron hintaan. Vähän jouduin kakistelemaan ennen kuin rohkenin kyytiin. Tuli nimittäin vähän siirtomaaherraolo, kun istuskeli reteänä kyydissä kun paikallinen mies polki 30 asteen helteessä, etenkin kun paikallinen mies painaa n. 30 kiloa vähemmän kuin länsimaalainen nainen. (Tällä siis tarkoitan, että paikallinen mies on laiha, en suinkaan että länsimaalainen nainen olisi lihava vaikka sitäkin kyllä sattuu.) Välillä oikein hävetti, kun paikallisten palvelualttius oli niin yltiöpäistä, mutta ehkä parempi kuitenkin vain nieleskellä ja antaa hössöttää, kun tienaavat kuitenkin sillä hössötyksellä perheelleen ruokarahat.

Ngwe Saung oli melko uskomaton kokemus. Luonnontilassa olevaa rantaa on 18km ja kun turisteja tulee ja lähtee n. 10 päivässä niin mistään turistirysästä ei todellakaan voi puhua. Harvemmin pääsee osalliseksi tuollaisen pikkukylän elämää. Kylän läpi kulki kolme hiekkatietä, joiden varrella paikalliset asuivat ja pyörittivät siinä sivussa muutamaa kauppaa ja ravintolaa. Talot on turistiystävällisesti rakennettu niin, että niistä yleensä puuttuu kadunpuoleinen seinä (koska sillähän ei mitään tee), joten kylillä kävellessä voi katsella mitä paikalliset kodeissaan touhuavat. Siellähän ne makailevat lattialla (koska huonekaluillakaan ei tee mitään) katselemassa tv:tä ja päivystävät samalla josko joku tulisi asiakkaaksi "eteiseen" kyhättyyn parturiin (johon tietenkin menimme) tai kioskiin. Ruokapuolikin on varsin luonnonläheisesti järjestetty. Joka päivä kylän miehet käyvät talkoohengessä vetämässä pari verkollista kalaa merestä, omalta maalta saa vihanneksia ja monilla on pihassa sika ja muutama kana. Niillähän jo pärjääkin. Ei nimittäin näy kaupassa kovinkaan paljon tuontiruokaa. Länsimaalaisen silmäänhän paikallisten elämä voi näyttää silkalta puutteelta ja kurjuudelta, mutta kummallisen tyytyväiseltä ne silti vaikuttavat. Eikö olekin ihmeellistä, että joku voi olla onnellinen, vaikkei kaikki aika menekään työssä käymiseen, rahan perässä juoksemiseen ja kalliiden tavaroiden ostelemiseen? Sen verran tuo alkeellinen elämä heijastuu hotelleihinkin, että lämmintä vettä meillä ei ole käytettävissä ja sähköä tässä kylässä on tarjolla ilta kuuden ja aamu kuuden välillä. Tämä kaikki on kuitenkin pientä siihen verrattuna, ettei täällä myydä suklaata. Jotenkin uskomatonta, että maailmassa elää naisia, jotka eivät koskaan syö suklaata. Millaistakohan sellainen elämä on? Asia, josta en todellakaan aio ottaa selvää.

Kyläläiset ovat myös aivan järjettömän ystävällisiä ja jokainen haluaa jutella meille juuri niin paljon kuin kielitaito antaa myöden. Kaikkia tuntuu kiinnostavan mistä olemme kotoisin, mikä oli kivaa kunnes eräs ravintoloitsija pohti, että emme ainakaan Saksasta tai Ranskasta ole, kun olemme näin kummallisen näköisiä ja puolitti samalla tippinsä. Mukava kuitenkin huomata, että täälläkin tiedetään Suomesta sentään jotain. Yksi taksikuski tiesi, että Suomi on kauniiden huonekalujen ja matkapuhelinten maa (missä saattoi hiukan mennä naapurimaan kanssa sekaisin, mutta puolet oikein kuitenkin) ja toinen osasi heti tokaista, että "so you drink vodka". Kuski kertoi olleensa 90-luvulla Porissa (voi raukkaa). En kysynyt syytä vierailuun, mutta veikkaan, että on saattanut silloin saada omakohtaista kokemusta tuosta vodkan juomisesta. Eikä siinäkään vissiin mitään, että suomalaiset juovat vodkaa, mutta kuski tuntui olevan enemmän huolissaan siitä, kun ei juoda viskiä lainkaan. Olisi varmaan pitänyt kertoa, ettei ole syytä huoleen, koska olen nähnyt sitäkin tapahtuvan kiitettävän paljon.

Ngwe Saungiin verrattuna Yangoon oli tylsä aasialainen suurkaupunki, josta jäi eniten mieleen hostelli, jonka ylihintaisessa huoneessa jouduin nukkumaan yhden yön. Matkan hirveimmät majoitukset-listalla kyseinen huone pääsee heittämällä sijalle kaksi (Tiibetin viimeisen majoituksen pitäessä edelleen ykkössijaa). Huone olisi saattanut olla jotenkin siedettävä, mutta kylpyhuone ei ollut mitenkään. Ajattelin kuitenkin, että pystyn selättämään kammottavan kylppärin näyttämällä sille hiukan suomalaista desinfiointiliinaa, mutta urakkaan ryhdyttyäni huomasin, ettei mitään ole tehtävissä. Viimeinen pisara oli kun huomasin seinässä halkaisijaltaan n. puolen metrin kokoisen reiän, joka mielestäni ei voinut olla mikään muu kuin puolimetristen rottien kulkuväylä. Pakenin paniikissa paikalta ja lähetin Teron rätin kanssa desinfioimaan paikkoja. Nähtyään vessanpytyn likaisen istuinrenkaan ja minun saatua itkupotkuraivarin jopa Tero oli sitä mieltä, että hotellia on vaihdettava. Majoituksen löytäminen Yangonissa klo 21 on kuitenkin enemmän kuin hankalaa, joten jouduin taipumaan siihen, että nukumme yhden yön yhdessä rottien kanssa. Hyvinhän se kuitenkin meni kun iltasuihkussa pakotin Teron vahtimaan, ettei seinästä hyökkää rotta niskaan ja yöllä jätimme valot palamaan torakoiden ja muiden vastaavien varalta. Kun olin ensin kiihtynyt huoneen hinta-laatusuhteen takia nollasta sataan niin ajattelin, että annan ainakin palautetta respaan. Turhaan. Respan kaveri ei nimittäin osannut tälläisessä ongelmatilanteessa sanaakaan englantia. Erikoista sinänsä kun sama kaveri kuitenkin puolta tuntia aiemmin kirjasi meidät sisään hotelliin melkoisen hyvällä englannilla.

Tuo kieliasia onkin täällä mielenkiintoinen. Ihan turha nimittäin lähteä Aasiaan ja kuvitella, että täällä pärjää kun on kirjoittanut ylppäreissä englannista E:n. Ei pärjää. Paikalliset eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon enkä minä ymmärrä sanaakaan siitä mitä ne sanovat, vaikka tiettävästi molemmat kommunikoivat englanniksi. Tero sen sijaan pärjää palikkaenglannillaan loistavasti ja kaikki ymmärtävät mitä toinen sanoi (paitsi minä, minulle pitää myöhemmin tulkata). Jotta täällä saa asiansa ymmärretyksi niin pitää osata muodostaa lauseita, joissa on kaksi sanaa englanniksi ja loppu viitottuna. Vähän meinaa mennä hermot. Ihmettelen vaan minkä takia olen opiskellut englantiakin kuusi vuotta, kun näköjään 6 kk olisi ollut oikeampi aika.

Kävimme Yangonissa tutustumassa paikalliseen postiin, joka on ilmeisesti koko kaupungin ainoa paikka, josta saa postikortteja. Siellähän paiskittiin hommia ihan kuin valtion laitoksissa yleensäkin. Varsin suuressa hallissa oli 20 ns. yhden pysähdyksen tiskiä, joissa saa hoidettua kaikki asiat kerralla. Periaatteessa. Yhdenkään tiskin takana ei ollut työntekijää, mutta senhän ymmärtää, koska eihän ole mitään järkeä hoitaa asiakkaan KAIKKIA huolia, jos voi hoitaa vain yhden ja passittaa asiakkaan sitten seuraavalle tiskille. Meitä palloteltiin kerroksesta toiseen ja luukulta toiselle muutaman kerran, kunnes lopulta löysimme hallin perimmäisestä nurkasta jonkun, joka tiesi postimerkeistä vähäsen, muttei ollut erikoisen innostunut myymään niitä. Lisäksi huomasin, että 90% paikan työntekijöistä oli samaan aikaan ruokatauolla eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään ja siinä vaiheessa tuli kyllä merkillisen nostalginen olo ja ikävä omia postivuosia. Se oli hienoa aikaa.
 
Malarialääkityksen aloittamiseenkin oli taivuttava vaikka yritimme selvitä Aasiasta ilman sitä. Suurella lääketieteen- ja tartuntatautien tuntemuksellamme arvioimme, ettei malariariski täällä päin ole kovin suuri, mutta maaseudulla ollessa arvio alkoi vähän epäilyttämään. Etenkin kun bungalow-majoituksemme ei ole kovinkaan tiivis ja meillä on jokunen kärpänen ja Teron paukamista päätellen myös muutama hyttynen huonekavereina. Lisäksi totesimme, että jos joskus on typerä olo niin mahdollisesti silloin, kun makaa paikallisessa sairaalassa sairastamassa malariaa, vaikka rinkassa on estolääkitystä koko reissun tarpeiksi. Nyt sitten vain odotellaan millaisia sivuoireita meille kyseisestä lääkkeestä tulee. Vähän tuntuu, että Terolle on melko vakavia oireita alkanut jo tullakin. Muutakaan selitystä en keksinyt sille, että kaatoi yhtenä aamuna puoli pulloa kaljaa viemäriin, kun ei edellisenä iltana ollut millään jaksanut juoda sitä loppuun. En usko, että niin on käynyt koskaan ennen. Pitää vissiin pistää mies pysyvästi estolääkitykselle.

Tero:

Olenkin aina ihmetellyt miksi niin harvat lentokoneet on keltaisia. Nyt tiedän. Ollessamme Langkawin kentällä odottelemassa siirtolentoa Kuala Lumpurin kautta Yangoniin, rullaili terminaalin ohitse Expedian mainoksilla maalattu AirAsian lentokone. Tämän jälkeen kuuntelin valtavasti perusteluja, että miten ihmeessä kukaan voisi lentää tuollaisella. Se on niin epäilyttävän värinen. Eikä tulisi kuulemma mieleenkään astua jalallakaan moiseen kapistukseen. Tuon väriset lentokoneet kun ei taivaalla pysy. Luonnollisestihan kyseessä oli juurikin meidän kone. Kerroin sitten Kirsille, että nyt olisi vaihtoehtoina, että jää loppureissuksi Langkawille taikka lähtee tuolla epäilyttävällä koneella kanssani Myanmariin. Hetken se sitä jo epäuskoisesti pohtikin, vaikka kuinka koitin selittää ettei lentokoneen väri vaikuta aerodynamiikkaan. Onneksi kyseessä ei ollut Finnairin Marimekko-kone. Oltaisiin varmasti molemmat vieläkin Langkawilla.

Sitten Myanmariin. Täällä on kaikki vähän erilaista. Siis erilaisempaa kuin muualla kaakkois-Aasiassa. Jotkut on todella hienoja juttuja ja toiset vähemmän hienoja. Täällä muun muassa miehet käyttävät hameita. Näin tottumattomalle se on vähemmän hieno asia. Kyseessä ei siis ole mikään Skotlannissa käytettävän kiltin veroinen turistien naurattamisvaate, vaan vaate jota 95% miehistä käyttää joka päivä. Eipä silti, onhan se varmasti ihan mukava tälläisellä helteellä, varsinkin jos alusasu on mallia "kommando". Tätä hametta käytetään myös koululaisten koulupuvuissa. Sekin on tietysti hienoa, kun ei tarvitse tehdä tytöille ja pojille erilaisia vaatteita. Täältäköhän länsinaapurimme on ottanut mallia siitä utopistisesta yhteiskuntamallista, jossa sukupuolilla ei ole eroa? Noh onneksi täällä kuitenkin hameesta ja satunnaisista kynsilakoista huolimatta mies on kuitenkin aina mies. Toisin kuin nämä tasa-arvointoilijapellet haluavat maailmaamme muutettavan.

Tasa-arvosta -sen toteutumisesta ja toteutumattomuudesta- voisikin kirjoittaa tosiaan vaikka useammankin blogitekstin, mutta jätetäämpä nyt lähestyvän joulun kunniaksi vasemmistopolitiikan arvostelu hieman vähemmälle.

Tosiaan täällä kyllä valkoista heteromiestä arvostetaan. Mikäli ruokaillessa kärpäset sattuvat kiusaamaan niin eipä aikaakaan kuin tarjoilija-Pepe tulee hätistelemään niitä pois. Itse ei oikeastaan tarvitse keskittyä kuin olemiseen ja nauttimiseen. Mikäli sattuu vahingossa olemaan auringossa, niin viuhka-Pepe tulee äkkiä viuhkoineen viilentämään paahtuvaa siirtomaaherraa. Riksalla ajelu on tietenkin jo hyvin tuttua puuhaa. Senkun istuskelee kyydissä vaan ja välillä osoittelee riksa-Pepelle suuntaa, että mihin päin pitäisi polkea. Vatsa täynnä kävely kun on todella vaarallista. Hienoa huomata, että täällä kristittyäkin kohdellaan ihmisenä. Toisin kuin Suomessa.

Liikenne on täällä jotenkin aika ainutlaatuista. Autot itsessään ovat Brittiläisten peruilta tietenkin varustettu oikeanpuoleisella ohjaussysteemillä. Liikenne taasen tänä päivänä onkin sitten kuten meillä Suomessa. Eli täällä ajellaan käytännössä hanttimiehet keskiviivan päällä lähes koko ajan. Eipä se silti tunnu paikallisia haittaavan, mutta vähän kyllä oudoksuttaisi lähteä itse ajelemaan. Täällä on siis kaikki autot kuten Suomessa postiautot, mutta valitettavasti en ehtinyt ottamaan selvää, että onko paikalliset postiautot sitten taas kuten meidän normiautot.

Pääkaupungissa Yangonissa ei muuten ole ollenkaan skoottereita eikä mopoja. Tämäkin kuullostaa tietysti hiukan oudolta lähes 4,5 miljoonan asukkaan aasialaiskaupungissa. Asiaan on kuitenkin erittäin hyvä selitys. Eräs armeijan korkea-arvoinen virkamies oli ollut aamutuimaan liikenteessä omalla arvokkaalla autollaan, kunnes joku paikallinen mopo-Pepe oli kajauttanut skootterillaan upseerin Passatista etulokasuojan lommolle. Tästähän upseeri-Pepe kimmastui ja kielsi mokomat kaksipyöräiset kaupungista kokonaan. Sen jälkeen mopo-Pepet joutuivat vaihtamaan bussi-Pepen taikka taksi-Pepen asiakkaiksi ja nyt liikenne on tietenkin aivan tukossa. Saattaa se tosiaan olla, että mikäli yrittää korvata miljoona mopoa autoilla, niin jossain vaiheessa tulee hieman ahdasta. En tosiaan ole ihan varma, että kummalla sitten loppuviimeksi lähti mopo pahemmin käsistä.

Kännykät täällä on tosiaan aivan mykkinä koko ajan, mutta netti on mielestämme ihan käyttökelpoinen. Ympäri internettiä ja matkaopaskirjoissa aina valitetaan kun täällä internet on niin hidas, että järki menee. Ei pääse kaikille sivuille ja ehtii käymään tupakilla ennen kuin Googlekaan aukeaa. Osaltaan tietysti tottakin, tai riippuu tietysti tupakan pituudesta. Menihän Uunoltakin arviolta kolmisen tuntia "tupakoidessa". Oikeasti taasen tuntuu, että ihmiset ovat jälleen kerran hieman unohtaneet miten ajat olivat ennen. Jokainen 28/56:lla modeemilla surffanut tietää, millaista on kun netti on oikeasti hidas. Täällä se ei ole sitä. Tuskin tämäkään nyt ihan megan laajakaistalle pärjää, mutta hidas se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole.

Luonnollisesti tästä disinformaatiosta suivaantuneena tein yhteydelle koko www-historian rankimman testin. Testin, joka saa jokaisen laajakaistaoperaattorin edustajan hikoilemaan ja näkemään painajaisia. Testin, joka hikoiluttaa koodareita ympäri maailmaa. Testin, josta vain rohkeimmat uskaltavat unelmoida valokuitupiireissä. Kyllä, minä tein sen ja sain auki MTV3:n etusivun. Sen enempään ei mikään yhteys voi tässä maailmassa pystyä.

Operaattorista tulikin mieleeni käyntikortit. Ne ovat täällä Myanmarissa tosi kovia juttuja. Mies ei ole yhtään mitään, ellei sillä ole käyntikortteja. Täällä niitä on ihan jokaisella ja jaettavaksi ihan jokaiselle. Eikä sinänsä niin väliä onko kyseisessä kortissa mitään yhteystietoja, onko siinä tekstiä ollenkaan taikka onko kyseinen kortti välttämättä edes antajan. Se on täysin epäolennaista. Pääasia että jokaisella on käyntikortti, jonka voi sitten tarpeen vaatiessa taikka vaatimatta toiselle antaa. Vähän kuten vanhan kunnon Radiolinjan ja Telen aikaan. Silloin kun avasi kännykkäliittymän niin aina puski postiluukusta 500kpl käyntikortteja, joita voisi sitten jakaa ympäriinsä. Se oli hienoa ja varsin tärkeää aikaa.

En muuten tiennyt, että puolimetriset rotat osaavat tirskahtaa kuten yläasteikäiset tytöt jonkun puhuessa poikien genitaalialueista. Olin nimittäin tuossa meidän ensimmäisessä majoituksessa laskemassa ns. suoliterveisiä paikalliseen viemäriin. Siinä sitten tietysti varsin asiaankuuluvasti mukana kulkeutuu useampikin ilmamolekyyli, joiden paine muuttuu olennaisesti ulospurkauksen aikana. Tästähän yleensä aiheutuu hieman ääntä ja toisiaan tästä aiheutuu aivan valtavasti ääntä. Nyt raotin luukkua kovin varovaisesti, koska en voinut olla varma paikallisten wc-istuimien takaseinien kestävyydestä. Luonnollisesti ilma kulkeutuu pienemmästä raosta kuin itse terveiset, joten seurauksena olikin varsin miehekäs ja täysin kontrolloimaton leijonan karjuntaa muistuttava "rouhaisu".

Noin sadasosasekunti tapahtuman jälkeen kuulin pääni yläpuolelta edellä mainitun tirskahduksen. Luonnollisesti löin luukun samantien kiinni ja aloin tarkemmin kuuntelemaan mistä kyseinen ääni oli lähtöisin. Hylkäsin kuitenkin Kirsin teorian pääni yläpuolella olevasta puolen metrin reiästä, jota pitkin rotat raahasivat viattomia matkalaisia pesäänsä syötäväksi. Lähinnä siksi, että oletin rottien näkevän pimeässä, enkä tiennyt niiden tarvitsevan sähkövaloa. Saatika niiden sitten kuitenkaan tirskuvan kuten pikkutytöt.

Tämän jälkeen päätin varmistaa, että olin kuullut ihan oikein. Tällä kertaa jännitys ilmeisesti lisäsi adrenaliinia veressäni sen verran, että onnistuin kontrolloimaan suoleni hieman paremmin. Tuloksena kuitenkin lähes ensimmäistä rykäisyä vastaava meteli ja täysin samanlainen tirskahdus. Aikani ihmeteltyäni totesin pääni yläpuolella olevan reiän johtavan suoraan naapurihuoneiston pesuhuoneeseen, jossa joku toinen henkilö oli parasta aikaa vastaavilla asioilla. Tirskahduksista päätellen nainen, mutta nykyaikanahan kenestäkään ei voi enää olla varma.

Kävimme sitten naapurin kanssa sanattoman vuoropuhelun jossa minä hoidin keskustelun tahtomattani alapäästä ja hän tahtomattaan yläpäästä. Tätä vuoropuhelua jatkui jokusen laukauksen verran, kunnes kuulin naapurin lähtevän vessasta ja päästin "terveiset" valloilleen. Itsehän en luonnollisestikkaan tuossa vaiheessa olisi enää kyennyt toimitustani keskeyttämään. Enkä edes hillitsemään. Toimitus oli jo liian pitkällä. Jälkeenpäin ajatellen koin ehkä naapurin kanssa jotain täysin ainutlaatuista. Olihan kyseessä kuitenkin hyvin intiimi vuoropuhelu, joka päättyi suunnattomasta helpotuksesta äärimmäiseen raukeuteen.Veikkaan, että naapurikin ajatteli samoin.

Myanmar on kyllä oikeasti hieno ja tosiaankin vähän erilainen paikka. Harmittaa aivan järjettömästi, ettemme voi jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Omat vaikeutensa tänne matkustamisessa tietenkin on (esim. koko maassa ei ole ulkomaisilla pankkikorteilla toimivaa automaattia, eikä korteilla voi maksaa kuin aniharvassa hotellissa), mutta ehdottomasti kannatti tulla. Luonnontilassa olevia autioita rantoja on vaikka kuinka paljon ja turisteja todella vähän. Siis oikeasti vähän. Täällä meidän kalastajakylässä -josta yritettiin tehdä 2000-luvun alussa rantakohdetta- on tuosta hapatuksesta muistuttamassa täysin hylättyjä hotelleja ja resortteja, jotka ovat lahonneet niille sijoilleen. Tämä kaikki, koska turisteja ei sitten ikinä tullutkaan. Nyt kylällä on muutama toimiva hotelli lähes tyhjillään ja nämä vähätkin ovat off-seasonin suljettuna. Silti ei paikallisia tunnu juurikaan harmittavan, etteivät isot visiot rantamekasta koskaan toteutuneetkaan. Onhan hiekka kuitenkin vielä valkoista ja vedet todella kirkkaita. Voitte myöskin uskoa, ettei se todellakaan harmita meitäkään.

Joten hyvää Thaimaan matkaa tulevaisuudessakin.