Om mani padme hum

Tero:

Tulipas se Tiibetkin sitten nähtyä. Ei tietenkään kokonaan, mutta ainakin osia siitä. Oli kyllä ehdottomasti kaiken vaivannäön ja jokaisen euron arvoinen. Uudestaankin tekisi mieli mennä. Hiukan jouduimme muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan meille oli buukattu yksi yö Tigri nimiseen kyläpahaseen noin 4200m korkeudessa. Kirsin elimistölle alkoi nimittäin happivaje piisaamaan ja alas oli lähdettävä. Ilmeisesti pidempikään totuttelu ei sitten aina riitä ehkäisemään orastavia vuoristotaudin oireita. Ajoimme siis ylhäältä suoraan rajalle, jossa happea oli sen verran enempi että isompi pääkipu saatiin talttumaan. Pienestihän terveen pään tuleekin särkeä ihan normaalistikkin.

Tiibetistä jäi ehkä eniten mieleen käsittämättömät maisemat, käsittämättömän ystävälliset ihmiset ja valitettavasti käsitettävän kylmät hotellihuoneet. Aamulämpötila on ollut huoneissa vaihtelevasti 10-14 asteen välillä. Melko viileää. Ensimmäistä kertaa tuli testattua ensiapupakkauksessa oleva lämpöhuopakin. Tai siis sellainen taiteltu foliolakana. Hyvin ajoi asiansa. Ei nimittäin auta vaikka olisi sata peittoa päällä, jos patja on jäässä. Nyt kun jälkeenpäin asiaa ajattelen, niin aikuisviihde-elokuvista tuttu "erikoisen lakanan" aiheuttama lisäefekti jäi kyllä huomioimatta. Etten nyt ainakaan yhden yön perusteella suosittele hankkimaan foliosta tehtyjä petivaatteita. Tai siis hankkia toki voi, mutta mikäli haluttua vaikutusta ei sitten kuitenkaan havaita, niin turha soitella perään.

Opas vei meidät hienoon ravintolaan syömään sellaisessa pienessä Tiibetiläiskylässä. Ruokalista oli kyllä todella paksu ja ihan vielä englanniksikin. Siinä sitten kun aikamme yritettiin tilailla jotain, niin aina saimme kieltävän vastauksen. Kokki kun ei kuulemma ollut paikalla, niin ruuanlaittopotentiaali oli hieman laskussa. Loppuviimeksi saimme rutistettua tarjoilijalta kaksi ruokalajia, joita oli mahdollista saada. Nuudelisoppaa joko jakin lihalla taikka ilman. Luonnollisesti näistä ruokalajeista kumpaakaan ei sitten tietenkään löytynyt ruokalistalta jota meille tyrkytettiin. Kokkikin olisi kuulemma seuraavan kerran paikalla jo heti toukokuussa, että ehkä tarjoilija/varakokki/siivooja/kotiäiti halusi vain mainostaa omaa ravintolaansa. En kuitenkaan tehnyt pöytävarausta vaikka mielessä kävikin.

Rajallahan meinasi sitten Kirsi joutua pienen kiukun valtaan, kun huomasin että olin unohtanut Kirsin passikuvat kotiin. Omat olin tietysti muistanut ottaa mukaan, koska ainahan niitä tarvitaan, kun viisumihakemuksia täytellään. Raja-alueella ei ilmeisesti ollut passikuvaamoa, koska päästivät meidät sitten kuitenkin tänne Nepalin puolelle. Pääsy edellytti kuitenkin käyntiä immigration officerin pakeilla, mutta eihän sekään voinut vastustaa hellyyttävän suomalaistytön kyynelehtivää tilitystä kusipäisestä poikaystävästä, joka jätti kuvat kotiin.

Yllättävän moni asia on taas muuttunut, jos vertaa parin vuoden takaiseen. Ja todella moni jos vertaa ensimmäiseen reissuuni täällä. Osaltaan varmasti vaikuttaa se, että nyt olen ensimmäistä kertaa turistikaudella Kathmandussa. Aikaisemmin ei juuri ole länkkäreitä näkynyt ja nyt niitä on ihan riesaksi asti. Ennen oli sotilaita/poliiseja kadun kulmat täysinä, mutta nyt on molemmat häädetty sivummalle, kuten myös kerjäläisetkin. Myös "aasialaistyylinen" kaupustelu on poissa lähes täysin. Ehkä turisteja on niin paljon, ettei enää ole välttämätöntä kiusata sitä ainoaa valkoihoista, joka näkökenttään jostain ilmaantuu.

Tultiin tietysti samaan hotelliin, jossa majailimme Mikon kanssa viikon verran pari vuotta sitten. Oikein hyvällä sijainnilla ja palvelulla varustettu paikka. Huoneissa on ihan omat vessat, televisiot sun muut. Hintaa tosin olivat näin turistikaudeksi nostaneet 12 dollariin. Se vähän kismitti, kun viimeksi maksettiin vain 7. Mielestäni huone on aivan mahtava, mutta sitten syntyikin reissun ensimmäinen majoituskonflikti.

Hysteerisen neuroottisen siivousintoilijan mielestä huoneessa oli jotenkin likaista. Käsittämätöntä. Päiväpeitto oli kuulemma niin likainen, että olisi pitänyt lähteä koko maasta samantien. Siis meidän taikka peiton. Onneksi tästäkin selvittiin ilman isompia rauhanneuvotteluita. Enhän kuitenkaan voinut olla varma, että oliko huonetta oikeasti siivottu kertaakaan viime lähtömme jälkeen, siksi vaihdoimmekin ensimmäisen yön jälkeen ihan meitä varten paremmin siivottuun huoneeseen. Ero oli kuulemma silmiinpistävä. Ei siis tietenkään minun silmiini, mutta pääasia, että nainen on tyytyväinen.

Hotelliin oli muuten ilmestynyt lukuisia kylttejä, että vieraiden olisi suotavaa tulla takaisin hotellille ennen kello 23:a. En sitten kehdannut kysyä omistajalla, että olikohan mahdollisesti kahden herrasmiehen käytöksellä parin vuoden takaa jotain tekemistä asian kanssa. Vaikka en kyllä usko, koska ainahan sitä tulee oltua nätisti.

Aasia/Nepal-vatsakin on alkanut taas hieman vaivaamaan. Matkaopaskirjojen mukaanhan Nepal aiheuttaa haasteita kokeneenkin matkailijan vatsalle. Tähän lienee nimittäin syytä puuttua, koska kokemattomalle matkailijalle ei ole tullut vielä juuri millaisiakaan oireita. Siis muutamaa äkillistä räjähdyksen omaista "räkäisyä" lukuunottamatta. On sillä aikamoinen teräsvatsa. Taikka osansa on kyllä varmasti hysteerisellä asenteella kaikkea ruokaa kohtaan ja sillä että käsidesiä on kulunut jo ämpärikaupalla.

Saattuuhan sitä tietysti minullekkin. En nimittäin antanut millään Kirsin varata etukäteen lentoja täältä Kuala Lumpuriin. Aikaisemmin kun olen saanut kaikki lennot buukattua täältä ihan kohtuulliseen hintaan. Vituiksi meni. Lähes kaikki lennot kyseiselle välille oli myyty loppuun. Ainoastaan Air Asia olisi lennättänyt meidät noin 1000dollarilla/nuppi. Ihan pikkuisen yli 80e:n päiväbudjetistamme. Jahka olimme käyneet noin sadassa matkatoimistossa niin saatiin kuin ihmeen kaupalla lennot jo huomiselle Air Malaysialta. Ei tietenkään mitenkään halvalla, mutta siedettävällä hintaa kuitenkin. Sekin saattaa tietysti aiheuttaa hieman haasteita halpojen lentojen metsästäjälle, jos toinen ei suostu lentämään kuin "hyvä maineisilla koneilla, niinkuin Finnair tai Sas". Aika helppoa löytää Finnairin lento Nepalista Malesiaan.

Koska joudummekin lähtemään Malesiaan jo aiottua aikaisemmin, pitää meidän käydä sieltä anomassa Myanmarin viisumit. Lento Myanmariinhan lähtee vasta 5.12, joten jotain piti joutopäiville keksiä. Mikäli seuraavasta tulee palautetta, niin haluaisin painottaa, ettei minulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Matkustan vain kiltisti narun perässä minne käsketään. Menemme siis kuudeksi päiväksi Langkawille. Voi näitä häpeän päiviä.

Tulipas taas puuhasteltua vähän alkoholin kanssakin. Oikein sellaiset kunnon Nepalilärvit. Kivaa oli ainakin minulla, mutta Kirsin mielestä ei taaskaan kenelläkään muulla. Oli sitä mieltä, että olen ainakin tämän maanosan ärsyttävin ihminen humalassa. Sinänsähän se ei haittaa ollenkaan. Itsetuntoni kyllä kestää useammankin tittelin painon, mutta jännää kyllä miten ne osat sitten aamulla vaihtuukaan. Jos nimittäin minä olenkin iltasella humalapäissäni joskus hieman "raskasta" seuraa, niin aamulla kun heräilee ja aikansa kuuntelee toisen ivan ja pilkan sävyttävää naljailua mahdollisesta krapulasta, niin ei sekään kovin kevyttä ole. Siinä vaiheessa ei enää kisailla maanosan ärsyttävimmän ihmisen tittelistä, vaan kyse taitaa enemminkin olla jo ihan universumin tasolla. "Jumal tautti lisäkkö".

Kirsi:

Nyt on sitten Nepaliakin jo ehditty nähdä muutaman päivän verran. Autoilua Tiibetin läpi kertyi 900km ja voitte uskoa, että sillä matkalla melkoisen moni kiinalaisviranomainen kyseli meidän Tiibetin-lupaamme. (Ei ollut mitenkään ongelmallista, että seurueestamme puuttui kolme jäsentä. Oppaan mukaan ne "olivat sairaana".) Ajomatka Lhasasta Nepaliin oli maisemien puolesta aivan mieletön. Korkeimmillaan käytiin hiukan yli 5000 metrissä ja sen kyllä  huomasi voinnissa. Alunperinhän meidän piti mennä Everestin base campille, mutta kiinalaiset ovat pitäneet sen tänä vuonna suljettuna. Jäi siis välistä ja ehkä parempi niin. Noissa korkeuksissa nimittäin 100 metrin käveleminenkin oli oikeasti urakka, kun happea ei saanut millään. En keksi mitä olisin base campillä tehnyt. Varmaan istuskellut jollain kivellä haukkomassa henkeä. Hauska juttu muuten, että opas kertoi olevansa kotoisin jostain kylästä aivan base campin läheltä, jonne Lhasasta ajelee hiukan toista vuorokautta. Kerran vuodessa pääsee kuulemma käymään kotona pariksi viikkoa. Kerran vuodessa?! En taida vähään aikaan kehdata valittaa siitä miten kaukana Tampere on Turusta.

Opin tuolla ajomatkalla, että aina ei kannata esittää toiveitaan ääneen, koska joskus toiveet tulkitaan hieman löyhästi. Aivan alkumatkasta nimittäin sanoin oppaalle, että pitäisi päästä vessaan, eikä mennyt kauaa kun auto pysähtyi, opas kääntyi etupenkiltä katsomaan minua ja kysyi onko paikka ok. Nopea vilkaisu ympärille ja havaitsin, että varsinaista vessaa ei ollut tarjolla, mutta sen sijaan oli paljon peltoa ja pari käkkärää pensasta.  En sitten kehdannut sanoa, että tarkoitin ihan oikeaa vessaa eikä siihen toisaalta ehkä olisi ollut varaakaan kun seuraavaan vessaan olisi saattanut olla matkaa 200km. Olihan siinä kuitenkin mahdollisuus valita pissaako housuun vai pellolle. Vähän kyllä nauratti, ettei opas edes kysynyt kumpi hätä on kyseessä. Ei tuollaisella pikkuseikalla ole väliä, kaikki tarpeet voi kuitenkin tehdä pellolle (minkä vuoksi pelloilta ponkaisi vähän väliä joku paikallinen pystyyn housujaan nostellen). Loppumatkan aikana en sitten juuri juonut enkä etenkään puhunut pissahädästä. Onneksi vessoja kuitenkin oli muutaman sadan kilometrin välein. Jos siis vessaksi voi kutsua huonetta, jonka lattiassa on reikiä, muttei juurikaan mitään mitä voisi kopeiksi kutsua.

Kysyin oppaalta Lhasassa ovatko kadulla vapaana juoksevat koirat kodittomia. Opas ei oikein näyttänyt tajuavan kysymystä ja syykin siihen selvisi kun myöhemmin näytimme kuvia kotoa. Herätti nimittäin hiukan hämmennystä kun yhdessä kuvassa Emppu nukkui sohvalla. Opas ei voinut uskoa, että jollain on koira sisällä. Taitaa olla niin, ettei Tiibetissä koirilla varsinaisesti ole koteja, mutta ruokaa ja lauma niillä kyllä on, joten ihan tyytyväiseltä vaikuttivat. Tiibetissä on varmaankin maailman onnellisimmat eläimet. Hevoset, lampaat, lehmät ja siat vaeltelevat vapaina samoilla pelloilla eikä aitoja ei ole missään. Eikä meno juuri muutu kaupungeissakaan, joissa eläimet ovat vapaana kadulla. Hieno paikka. Olosuhteista johtuen maanviljely on varmaan Tiibetissä melko haasteellista, mutta jotain paikalliset sielläkin onnistuivat kasvattamaan. Tuskin rikastumaan pääsevät eikä suurtuotannosta voi puhua, mutta perheelle on ruokaa ja kun kerran vuodessa tappavat kuulemma yhden jakin ja pari lammasta perhettä kohti niin siinä on sitten perusasiat taas turvattu. Tiibetläiset eivät myöskään syö mitä tahansa rotasta lintuihin (toisin kuin kiinalaiset naapurinsa). Ruuaksi kelpaavat lammas ja jakki, muuta lihaa ei käytetä. Kaipa paikalliset ovat tottuneet tuon jakin makuun, mutta ei se kyllä hyvää ole. Söin sitä kahdesti ja siinäkin oli ainakin yksi kerta liikaa.

Kyselimme oppaalta hiukan paikallisesta palkkatasosta niin kävi ilmi, että maksoimme tästä viikon Tiibetin matkastamme oppaan puolen vuoden palkan. Emmekä oikeasti suomalaisittain edes maksaneet paljon, viikon etelänmatkan verran. En sitten kehdannut edes kertoa mitä keskivertosuomalainen tienaa. Opas kuitenkin kertoi, että kiinalaisen sotilaiden elämä on Tiibetissä tosi helppoa ja tienaavat tosi paljon. Näköjään joiltain osin kulttuurien välinen kuilu ei Tiibetin ja Suomen välillä ole kovin syvä. Esimerkin tuosta kiinalaisen sotilaan tärkeydestä saimme, kun lähestyimme Nepalin rajaa. Yhdellä check pointilla nimittäin sotilaat tulivat oikein autolle katsomaan miltä näytämme ja olisivat kovasti halunneet vaihtaa yuaneita euroiksi. En tarkalleen tiedä mitä Tero tekee töissä, mutta toivottavasti ainakin enemmän kuin täkäläinen sotilas.

Nepalhan on kehitysmaa varmaankin ihan kaikilla mittareilla mitattuna. Upeaa luontoa on kuitenkin paljon eikä Kathmandu ole kaupunkina läheskään niin kauhea kuin odotin. Mitä nyt välillä vähän liikenteessä pelottaa ja ränsistynyttähän täällä tietenkin on länsimaisen mittapuun mukaan. Jätehuoltokin toimii kuulemma niin, että paikalliset vievät jätteensä kadulle kasoihin, jotka joku käy kerran viikossa keräämässä pois. Kiinan ja Tiibetin jälkeen täällä on kuitenkin ihmisen ihan hyvä olla. Paikalliset puhuvat nimittäin ihan sujuvaa englantia ja kaupoista saa suklaata, jopa Marabouta (hinta oli vähän suolainen, mutta mitäpä ei kunnollisesta suklaasta olisi valmis maksamaan), Haribon irkkareita ja Wasan näkkileipää. Perusasiat siis ovat kunnossa. Kannabistakin on tarjolla ihan joka nurkalla ja kovasti sitä on meillekin tyrkytetty. Aika paljon täällä on länsimaisia hippejä, joten ostajia varmasti riittää vaikka me jätämmekin tylysti väliin. On täällä tietenkin myös ihan hienoja temppeleitä, joita Tero vei minut katsomaan. Harmi vaan, että temppelialueella oli todella paljon vapaana juoksevia apinoita, joten nyt kamerassani on 3 kuvaa temppelistä ja 80 kuvaa apinoista.

Olen muuten huomannut Nepalissa ilmiön, joka sattuu silmiini vielä enemmän kuin legginsit. Jotenkin on aivan suunnattoman hirveän näköistä kun Vilda ja Freja Tanskasta lähtevät Nepaliin ja vuorokautta myöhemmin ovat "sulautuneet paikalliseen kulttuuriin" ja alkaneet pukeutua hirveisiin 5 numeroa liian isoihin hippihuppareihin ja paikallisten myymiin housuihin, jotka ovat kuin länsimaissakin tutut haaremihousut, mutta 15 kertaa isommat, joka suuntaan. En silti sano, etteikö täälläkin pääsisi näkemään tuota mieltäni lämmittävää legginsmuotia. Jos Suomessa joltain välillä unohtuu, että legginseistä nykyy läpi niin eipähän ole unohduksensa kanssa yksin. Ei sitä nimittäin muistanut sekään intialaisnainen, joka iloisesti käveli täällä kadulla legginsit jalassa ja pikkuhousut niiden alta loistaen.

Nepalilaisten siisteyskäsitys poikkeaa kyllä aika paljon omastani. Ilmeisesti täällä ei ole niin väliksi esimerkiksi pestä hotelleissa vessanpyttyjä, lavuaareja tai päiväpeitteitä. Kuten hotellin omistaja tiivisti: "Ei täällä ole missään puhdasta, tämä on Kathmandu." Niinpä työkavereiden antamat pintojendesinfiointiliinat ovat tällä matkalla jo osoittautuneet kultaakin kalliimmiksi. Etukäteen jo huolettaa mitä teen sitten, kun tuo paketti loppuu. Laittaisiko joku palautetta Apowipe-firmalle, että alkavat valmistaa sellaisia hysteerisen terveydenhoitajan matkapakkauksia, joissa liinoja olisi reilusti enemmän?

Kalliilla hinnoilla ei tätä maata ole pilattu, vaikkakin luin jutun, jossa joku turisti valitti Nepalin kalleutta. Oli onnistunut käyttämään täällä 200e/päivä. Siis maassa, jossa hyvä hotelli maksaa 10e/yö ja pihvipäivällinen kalliissa ravintolassa 5e. Ehkäpä joku paikallinen oli hiukan huijannut kyseistä turistia. Kaikestahan täällä tietenkin pyydetään kovaa hintaa, kun joku senkin suostuu kuitenkin maksamaan. Tyhmähän ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa. Esim. tarjosivat taksia Nepalin rajalta Kathmanduun "edullisesti" 80 dollarilla ja siinä oli tietenkin yli puolet liikaa. Ajomatka kesti melkein 4 tuntia ja hintaa kertyi n. 30e eli olihan se sitten vähän halvempaa kuin suomalaisessa taksissa. Ja taksina toimi kuitenkin vuoden -89 Nissan Micra, joten komeaa menoa olikin.

Teron kanssa matkustaessani olen oppinut, että kerjäläisille ei saa antaa rahaa, mikä on tietenkin välillä tuntunut kurjalta (mietin edelleen sitä vanhaa intiaanimiestä, joka 1,5v sitten pyysi minulta rahaa Teksasissa). Jos tuo kielto minua on joskus mietityttänyt niin ei mietitytä enää. Kathmandussa on nimittäin teetetty hotellien oviin julisteita, joissa kielletään antamasta rahaa kerjäläislapsille ja luetellaan lista syitä miksi rahan antaminen on haitallista. Paikallisten näkemys asiasta on näköjään vähän eri kuin länsimaalaisten. Tiibetissä oli muuten myös hauska esimerkki länsimaisesta auttamisesta. Ilmeisesti joku hyväntekeväisyysjärjestö oli rakentanut iloisen värisiä lasten leikkipuistoja vähän joka kylään. Jokainen niistä oli tyhjillään, yhtäkään lasta emme niissä 3 päivän ajomatkalla nähneet. Olisi varmaan etukäteen kannattanut kysyä paikallisilta mitä oikeasti haluavat ja tarvitsevat eikä olettaa, että täällä päin maailmaa tarpeet ovat samat kuin meillä länsimaissa.

Tero oli yhtenä iltana Kathmandun baarissa hiukan toteuttamassa itseään. Minä lähdin aiemmin hotellille nukkumaan ja kun herra sitten palasi kotiin niin kysyin paljonko meni rahaa. Tähän astihan kustannuksista on pidetty pennilleen kirjaa, mutta tällä kertaa Terolla ei tietenkään ollut aavistustakaan asiasta eikä se kuulemma "ole niin tarkkaa, muutama kymppi sinne tänne". Taisi mennä JÄLLEEN KERRAN eri momentilta tuo alkoholiin sijoitettu raha.