Om mani padme hum

Tero:

Tulipas se Tiibetkin sitten nähtyä. Ei tietenkään kokonaan, mutta ainakin osia siitä. Oli kyllä ehdottomasti kaiken vaivannäön ja jokaisen euron arvoinen. Uudestaankin tekisi mieli mennä. Hiukan jouduimme muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan meille oli buukattu yksi yö Tigri nimiseen kyläpahaseen noin 4200m korkeudessa. Kirsin elimistölle alkoi nimittäin happivaje piisaamaan ja alas oli lähdettävä. Ilmeisesti pidempikään totuttelu ei sitten aina riitä ehkäisemään orastavia vuoristotaudin oireita. Ajoimme siis ylhäältä suoraan rajalle, jossa happea oli sen verran enempi että isompi pääkipu saatiin talttumaan. Pienestihän terveen pään tuleekin särkeä ihan normaalistikkin.

Tiibetistä jäi ehkä eniten mieleen käsittämättömät maisemat, käsittämättömän ystävälliset ihmiset ja valitettavasti käsitettävän kylmät hotellihuoneet. Aamulämpötila on ollut huoneissa vaihtelevasti 10-14 asteen välillä. Melko viileää. Ensimmäistä kertaa tuli testattua ensiapupakkauksessa oleva lämpöhuopakin. Tai siis sellainen taiteltu foliolakana. Hyvin ajoi asiansa. Ei nimittäin auta vaikka olisi sata peittoa päällä, jos patja on jäässä. Nyt kun jälkeenpäin asiaa ajattelen, niin aikuisviihde-elokuvista tuttu "erikoisen lakanan" aiheuttama lisäefekti jäi kyllä huomioimatta. Etten nyt ainakaan yhden yön perusteella suosittele hankkimaan foliosta tehtyjä petivaatteita. Tai siis hankkia toki voi, mutta mikäli haluttua vaikutusta ei sitten kuitenkaan havaita, niin turha soitella perään.

Opas vei meidät hienoon ravintolaan syömään sellaisessa pienessä Tiibetiläiskylässä. Ruokalista oli kyllä todella paksu ja ihan vielä englanniksikin. Siinä sitten kun aikamme yritettiin tilailla jotain, niin aina saimme kieltävän vastauksen. Kokki kun ei kuulemma ollut paikalla, niin ruuanlaittopotentiaali oli hieman laskussa. Loppuviimeksi saimme rutistettua tarjoilijalta kaksi ruokalajia, joita oli mahdollista saada. Nuudelisoppaa joko jakin lihalla taikka ilman. Luonnollisesti näistä ruokalajeista kumpaakaan ei sitten tietenkään löytynyt ruokalistalta jota meille tyrkytettiin. Kokkikin olisi kuulemma seuraavan kerran paikalla jo heti toukokuussa, että ehkä tarjoilija/varakokki/siivooja/kotiäiti halusi vain mainostaa omaa ravintolaansa. En kuitenkaan tehnyt pöytävarausta vaikka mielessä kävikin.

Rajallahan meinasi sitten Kirsi joutua pienen kiukun valtaan, kun huomasin että olin unohtanut Kirsin passikuvat kotiin. Omat olin tietysti muistanut ottaa mukaan, koska ainahan niitä tarvitaan, kun viisumihakemuksia täytellään. Raja-alueella ei ilmeisesti ollut passikuvaamoa, koska päästivät meidät sitten kuitenkin tänne Nepalin puolelle. Pääsy edellytti kuitenkin käyntiä immigration officerin pakeilla, mutta eihän sekään voinut vastustaa hellyyttävän suomalaistytön kyynelehtivää tilitystä kusipäisestä poikaystävästä, joka jätti kuvat kotiin.

Yllättävän moni asia on taas muuttunut, jos vertaa parin vuoden takaiseen. Ja todella moni jos vertaa ensimmäiseen reissuuni täällä. Osaltaan varmasti vaikuttaa se, että nyt olen ensimmäistä kertaa turistikaudella Kathmandussa. Aikaisemmin ei juuri ole länkkäreitä näkynyt ja nyt niitä on ihan riesaksi asti. Ennen oli sotilaita/poliiseja kadun kulmat täysinä, mutta nyt on molemmat häädetty sivummalle, kuten myös kerjäläisetkin. Myös "aasialaistyylinen" kaupustelu on poissa lähes täysin. Ehkä turisteja on niin paljon, ettei enää ole välttämätöntä kiusata sitä ainoaa valkoihoista, joka näkökenttään jostain ilmaantuu.

Tultiin tietysti samaan hotelliin, jossa majailimme Mikon kanssa viikon verran pari vuotta sitten. Oikein hyvällä sijainnilla ja palvelulla varustettu paikka. Huoneissa on ihan omat vessat, televisiot sun muut. Hintaa tosin olivat näin turistikaudeksi nostaneet 12 dollariin. Se vähän kismitti, kun viimeksi maksettiin vain 7. Mielestäni huone on aivan mahtava, mutta sitten syntyikin reissun ensimmäinen majoituskonflikti.

Hysteerisen neuroottisen siivousintoilijan mielestä huoneessa oli jotenkin likaista. Käsittämätöntä. Päiväpeitto oli kuulemma niin likainen, että olisi pitänyt lähteä koko maasta samantien. Siis meidän taikka peiton. Onneksi tästäkin selvittiin ilman isompia rauhanneuvotteluita. Enhän kuitenkaan voinut olla varma, että oliko huonetta oikeasti siivottu kertaakaan viime lähtömme jälkeen, siksi vaihdoimmekin ensimmäisen yön jälkeen ihan meitä varten paremmin siivottuun huoneeseen. Ero oli kuulemma silmiinpistävä. Ei siis tietenkään minun silmiini, mutta pääasia, että nainen on tyytyväinen.

Hotelliin oli muuten ilmestynyt lukuisia kylttejä, että vieraiden olisi suotavaa tulla takaisin hotellille ennen kello 23:a. En sitten kehdannut kysyä omistajalla, että olikohan mahdollisesti kahden herrasmiehen käytöksellä parin vuoden takaa jotain tekemistä asian kanssa. Vaikka en kyllä usko, koska ainahan sitä tulee oltua nätisti.

Aasia/Nepal-vatsakin on alkanut taas hieman vaivaamaan. Matkaopaskirjojen mukaanhan Nepal aiheuttaa haasteita kokeneenkin matkailijan vatsalle. Tähän lienee nimittäin syytä puuttua, koska kokemattomalle matkailijalle ei ole tullut vielä juuri millaisiakaan oireita. Siis muutamaa äkillistä räjähdyksen omaista "räkäisyä" lukuunottamatta. On sillä aikamoinen teräsvatsa. Taikka osansa on kyllä varmasti hysteerisellä asenteella kaikkea ruokaa kohtaan ja sillä että käsidesiä on kulunut jo ämpärikaupalla.

Saattuuhan sitä tietysti minullekkin. En nimittäin antanut millään Kirsin varata etukäteen lentoja täältä Kuala Lumpuriin. Aikaisemmin kun olen saanut kaikki lennot buukattua täältä ihan kohtuulliseen hintaan. Vituiksi meni. Lähes kaikki lennot kyseiselle välille oli myyty loppuun. Ainoastaan Air Asia olisi lennättänyt meidät noin 1000dollarilla/nuppi. Ihan pikkuisen yli 80e:n päiväbudjetistamme. Jahka olimme käyneet noin sadassa matkatoimistossa niin saatiin kuin ihmeen kaupalla lennot jo huomiselle Air Malaysialta. Ei tietenkään mitenkään halvalla, mutta siedettävällä hintaa kuitenkin. Sekin saattaa tietysti aiheuttaa hieman haasteita halpojen lentojen metsästäjälle, jos toinen ei suostu lentämään kuin "hyvä maineisilla koneilla, niinkuin Finnair tai Sas". Aika helppoa löytää Finnairin lento Nepalista Malesiaan.

Koska joudummekin lähtemään Malesiaan jo aiottua aikaisemmin, pitää meidän käydä sieltä anomassa Myanmarin viisumit. Lento Myanmariinhan lähtee vasta 5.12, joten jotain piti joutopäiville keksiä. Mikäli seuraavasta tulee palautetta, niin haluaisin painottaa, ettei minulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Matkustan vain kiltisti narun perässä minne käsketään. Menemme siis kuudeksi päiväksi Langkawille. Voi näitä häpeän päiviä.

Tulipas taas puuhasteltua vähän alkoholin kanssakin. Oikein sellaiset kunnon Nepalilärvit. Kivaa oli ainakin minulla, mutta Kirsin mielestä ei taaskaan kenelläkään muulla. Oli sitä mieltä, että olen ainakin tämän maanosan ärsyttävin ihminen humalassa. Sinänsähän se ei haittaa ollenkaan. Itsetuntoni kyllä kestää useammankin tittelin painon, mutta jännää kyllä miten ne osat sitten aamulla vaihtuukaan. Jos nimittäin minä olenkin iltasella humalapäissäni joskus hieman "raskasta" seuraa, niin aamulla kun heräilee ja aikansa kuuntelee toisen ivan ja pilkan sävyttävää naljailua mahdollisesta krapulasta, niin ei sekään kovin kevyttä ole. Siinä vaiheessa ei enää kisailla maanosan ärsyttävimmän ihmisen tittelistä, vaan kyse taitaa enemminkin olla jo ihan universumin tasolla. "Jumal tautti lisäkkö".

Kirsi:

Nyt on sitten Nepaliakin jo ehditty nähdä muutaman päivän verran. Autoilua Tiibetin läpi kertyi 900km ja voitte uskoa, että sillä matkalla melkoisen moni kiinalaisviranomainen kyseli meidän Tiibetin-lupaamme. (Ei ollut mitenkään ongelmallista, että seurueestamme puuttui kolme jäsentä. Oppaan mukaan ne "olivat sairaana".) Ajomatka Lhasasta Nepaliin oli maisemien puolesta aivan mieletön. Korkeimmillaan käytiin hiukan yli 5000 metrissä ja sen kyllä  huomasi voinnissa. Alunperinhän meidän piti mennä Everestin base campille, mutta kiinalaiset ovat pitäneet sen tänä vuonna suljettuna. Jäi siis välistä ja ehkä parempi niin. Noissa korkeuksissa nimittäin 100 metrin käveleminenkin oli oikeasti urakka, kun happea ei saanut millään. En keksi mitä olisin base campillä tehnyt. Varmaan istuskellut jollain kivellä haukkomassa henkeä. Hauska juttu muuten, että opas kertoi olevansa kotoisin jostain kylästä aivan base campin läheltä, jonne Lhasasta ajelee hiukan toista vuorokautta. Kerran vuodessa pääsee kuulemma käymään kotona pariksi viikkoa. Kerran vuodessa?! En taida vähään aikaan kehdata valittaa siitä miten kaukana Tampere on Turusta.

Opin tuolla ajomatkalla, että aina ei kannata esittää toiveitaan ääneen, koska joskus toiveet tulkitaan hieman löyhästi. Aivan alkumatkasta nimittäin sanoin oppaalle, että pitäisi päästä vessaan, eikä mennyt kauaa kun auto pysähtyi, opas kääntyi etupenkiltä katsomaan minua ja kysyi onko paikka ok. Nopea vilkaisu ympärille ja havaitsin, että varsinaista vessaa ei ollut tarjolla, mutta sen sijaan oli paljon peltoa ja pari käkkärää pensasta.  En sitten kehdannut sanoa, että tarkoitin ihan oikeaa vessaa eikä siihen toisaalta ehkä olisi ollut varaakaan kun seuraavaan vessaan olisi saattanut olla matkaa 200km. Olihan siinä kuitenkin mahdollisuus valita pissaako housuun vai pellolle. Vähän kyllä nauratti, ettei opas edes kysynyt kumpi hätä on kyseessä. Ei tuollaisella pikkuseikalla ole väliä, kaikki tarpeet voi kuitenkin tehdä pellolle (minkä vuoksi pelloilta ponkaisi vähän väliä joku paikallinen pystyyn housujaan nostellen). Loppumatkan aikana en sitten juuri juonut enkä etenkään puhunut pissahädästä. Onneksi vessoja kuitenkin oli muutaman sadan kilometrin välein. Jos siis vessaksi voi kutsua huonetta, jonka lattiassa on reikiä, muttei juurikaan mitään mitä voisi kopeiksi kutsua.

Kysyin oppaalta Lhasassa ovatko kadulla vapaana juoksevat koirat kodittomia. Opas ei oikein näyttänyt tajuavan kysymystä ja syykin siihen selvisi kun myöhemmin näytimme kuvia kotoa. Herätti nimittäin hiukan hämmennystä kun yhdessä kuvassa Emppu nukkui sohvalla. Opas ei voinut uskoa, että jollain on koira sisällä. Taitaa olla niin, ettei Tiibetissä koirilla varsinaisesti ole koteja, mutta ruokaa ja lauma niillä kyllä on, joten ihan tyytyväiseltä vaikuttivat. Tiibetissä on varmaankin maailman onnellisimmat eläimet. Hevoset, lampaat, lehmät ja siat vaeltelevat vapaina samoilla pelloilla eikä aitoja ei ole missään. Eikä meno juuri muutu kaupungeissakaan, joissa eläimet ovat vapaana kadulla. Hieno paikka. Olosuhteista johtuen maanviljely on varmaan Tiibetissä melko haasteellista, mutta jotain paikalliset sielläkin onnistuivat kasvattamaan. Tuskin rikastumaan pääsevät eikä suurtuotannosta voi puhua, mutta perheelle on ruokaa ja kun kerran vuodessa tappavat kuulemma yhden jakin ja pari lammasta perhettä kohti niin siinä on sitten perusasiat taas turvattu. Tiibetläiset eivät myöskään syö mitä tahansa rotasta lintuihin (toisin kuin kiinalaiset naapurinsa). Ruuaksi kelpaavat lammas ja jakki, muuta lihaa ei käytetä. Kaipa paikalliset ovat tottuneet tuon jakin makuun, mutta ei se kyllä hyvää ole. Söin sitä kahdesti ja siinäkin oli ainakin yksi kerta liikaa.

Kyselimme oppaalta hiukan paikallisesta palkkatasosta niin kävi ilmi, että maksoimme tästä viikon Tiibetin matkastamme oppaan puolen vuoden palkan. Emmekä oikeasti suomalaisittain edes maksaneet paljon, viikon etelänmatkan verran. En sitten kehdannut edes kertoa mitä keskivertosuomalainen tienaa. Opas kuitenkin kertoi, että kiinalaisen sotilaiden elämä on Tiibetissä tosi helppoa ja tienaavat tosi paljon. Näköjään joiltain osin kulttuurien välinen kuilu ei Tiibetin ja Suomen välillä ole kovin syvä. Esimerkin tuosta kiinalaisen sotilaan tärkeydestä saimme, kun lähestyimme Nepalin rajaa. Yhdellä check pointilla nimittäin sotilaat tulivat oikein autolle katsomaan miltä näytämme ja olisivat kovasti halunneet vaihtaa yuaneita euroiksi. En tarkalleen tiedä mitä Tero tekee töissä, mutta toivottavasti ainakin enemmän kuin täkäläinen sotilas.

Nepalhan on kehitysmaa varmaankin ihan kaikilla mittareilla mitattuna. Upeaa luontoa on kuitenkin paljon eikä Kathmandu ole kaupunkina läheskään niin kauhea kuin odotin. Mitä nyt välillä vähän liikenteessä pelottaa ja ränsistynyttähän täällä tietenkin on länsimaisen mittapuun mukaan. Jätehuoltokin toimii kuulemma niin, että paikalliset vievät jätteensä kadulle kasoihin, jotka joku käy kerran viikossa keräämässä pois. Kiinan ja Tiibetin jälkeen täällä on kuitenkin ihmisen ihan hyvä olla. Paikalliset puhuvat nimittäin ihan sujuvaa englantia ja kaupoista saa suklaata, jopa Marabouta (hinta oli vähän suolainen, mutta mitäpä ei kunnollisesta suklaasta olisi valmis maksamaan), Haribon irkkareita ja Wasan näkkileipää. Perusasiat siis ovat kunnossa. Kannabistakin on tarjolla ihan joka nurkalla ja kovasti sitä on meillekin tyrkytetty. Aika paljon täällä on länsimaisia hippejä, joten ostajia varmasti riittää vaikka me jätämmekin tylysti väliin. On täällä tietenkin myös ihan hienoja temppeleitä, joita Tero vei minut katsomaan. Harmi vaan, että temppelialueella oli todella paljon vapaana juoksevia apinoita, joten nyt kamerassani on 3 kuvaa temppelistä ja 80 kuvaa apinoista.

Olen muuten huomannut Nepalissa ilmiön, joka sattuu silmiini vielä enemmän kuin legginsit. Jotenkin on aivan suunnattoman hirveän näköistä kun Vilda ja Freja Tanskasta lähtevät Nepaliin ja vuorokautta myöhemmin ovat "sulautuneet paikalliseen kulttuuriin" ja alkaneet pukeutua hirveisiin 5 numeroa liian isoihin hippihuppareihin ja paikallisten myymiin housuihin, jotka ovat kuin länsimaissakin tutut haaremihousut, mutta 15 kertaa isommat, joka suuntaan. En silti sano, etteikö täälläkin pääsisi näkemään tuota mieltäni lämmittävää legginsmuotia. Jos Suomessa joltain välillä unohtuu, että legginseistä nykyy läpi niin eipähän ole unohduksensa kanssa yksin. Ei sitä nimittäin muistanut sekään intialaisnainen, joka iloisesti käveli täällä kadulla legginsit jalassa ja pikkuhousut niiden alta loistaen.

Nepalilaisten siisteyskäsitys poikkeaa kyllä aika paljon omastani. Ilmeisesti täällä ei ole niin väliksi esimerkiksi pestä hotelleissa vessanpyttyjä, lavuaareja tai päiväpeitteitä. Kuten hotellin omistaja tiivisti: "Ei täällä ole missään puhdasta, tämä on Kathmandu." Niinpä työkavereiden antamat pintojendesinfiointiliinat ovat tällä matkalla jo osoittautuneet kultaakin kalliimmiksi. Etukäteen jo huolettaa mitä teen sitten, kun tuo paketti loppuu. Laittaisiko joku palautetta Apowipe-firmalle, että alkavat valmistaa sellaisia hysteerisen terveydenhoitajan matkapakkauksia, joissa liinoja olisi reilusti enemmän?

Kalliilla hinnoilla ei tätä maata ole pilattu, vaikkakin luin jutun, jossa joku turisti valitti Nepalin kalleutta. Oli onnistunut käyttämään täällä 200e/päivä. Siis maassa, jossa hyvä hotelli maksaa 10e/yö ja pihvipäivällinen kalliissa ravintolassa 5e. Ehkäpä joku paikallinen oli hiukan huijannut kyseistä turistia. Kaikestahan täällä tietenkin pyydetään kovaa hintaa, kun joku senkin suostuu kuitenkin maksamaan. Tyhmähän ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa. Esim. tarjosivat taksia Nepalin rajalta Kathmanduun "edullisesti" 80 dollarilla ja siinä oli tietenkin yli puolet liikaa. Ajomatka kesti melkein 4 tuntia ja hintaa kertyi n. 30e eli olihan se sitten vähän halvempaa kuin suomalaisessa taksissa. Ja taksina toimi kuitenkin vuoden -89 Nissan Micra, joten komeaa menoa olikin.

Teron kanssa matkustaessani olen oppinut, että kerjäläisille ei saa antaa rahaa, mikä on tietenkin välillä tuntunut kurjalta (mietin edelleen sitä vanhaa intiaanimiestä, joka 1,5v sitten pyysi minulta rahaa Teksasissa). Jos tuo kielto minua on joskus mietityttänyt niin ei mietitytä enää. Kathmandussa on nimittäin teetetty hotellien oviin julisteita, joissa kielletään antamasta rahaa kerjäläislapsille ja luetellaan lista syitä miksi rahan antaminen on haitallista. Paikallisten näkemys asiasta on näköjään vähän eri kuin länsimaalaisten. Tiibetissä oli muuten myös hauska esimerkki länsimaisesta auttamisesta. Ilmeisesti joku hyväntekeväisyysjärjestö oli rakentanut iloisen värisiä lasten leikkipuistoja vähän joka kylään. Jokainen niistä oli tyhjillään, yhtäkään lasta emme niissä 3 päivän ajomatkalla nähneet. Olisi varmaan etukäteen kannattanut kysyä paikallisilta mitä oikeasti haluavat ja tarvitsevat eikä olettaa, että täällä päin maailmaa tarpeet ovat samat kuin meillä länsimaissa.

Tero oli yhtenä iltana Kathmandun baarissa hiukan toteuttamassa itseään. Minä lähdin aiemmin hotellille nukkumaan ja kun herra sitten palasi kotiin niin kysyin paljonko meni rahaa. Tähän astihan kustannuksista on pidetty pennilleen kirjaa, mutta tällä kertaa Terolla ei tietenkään ollut aavistustakaan asiasta eikä se kuulemma "ole niin tarkkaa, muutama kymppi sinne tänne". Taisi mennä JÄLLEEN KERRAN eri momentilta tuo alkoholiin sijoitettu raha.

Lhasa

Kirsi:

Päästiinpähän Tiibetiin sitten lopulta vaikka todennäköisyydet tämänkin retken toteutumiseen olivat melko pienet. Ja melkoinen onnenkantamoinen tuo meidän luvan saaminenkin oli. Ensin lupia ei nimittäin myönnetty jonkun puoluekokouksen takia lainkaan. Kun kokous loppui niin saimme lupamme ja siitä ei mennytkään kuin pari päivää niin pari tiibetiläistä munkkia teki epätoivoissaan polttoitsemurhan ja lupien myöntäminen loppui kuin seinään. Ja tosiaan, kun meidän lupa oli kolmas, jonka matkatoimisto on tänä vuonna saanut hankittua niin uskomaton tuurihan tässä kävi.

Tuo lupajuttuhan perustuu siihen, että Tiibet on iät ja ajat ollut Kiinan miehittämä alue, jolle matkustamista on aina rajoitettu jossain määrin. Pekingin olympialaisten aikaan tilanne ilmeisesti räjähti käsiin ja lupien saanti muuttui käytännössä mahdottomaksi, koska Kiina ei halunnut turistien pääsevän alueelle katsomaan mitä siellä oikeasti tapahtuu. Tiibetiläisethän ovat syrjitty ja alistettu vähemmistö, jota kohtaan tehdään jatkuvasti räikeitä ihmisoikeusloukkauksia samalla kun paikallista kulttuuria yritetään hävittää. Monestiko muuten olette nähneet Suomen "puolueettoman ja vapaan" lehdistön uutisoivan kyseisistä loukkauksista? Ilmeisesti Kiinaa ei passaa mennä arvostelemaan. Syitä voi jokainen arvailla, mutta eiköhän rahalla ja kauppasuhteilla ole tässäkin osansa. (Kuten muistamme, Heidi Hautala teki sen "virheen", että astui kiinalaisten varpaille tapaamalla Dalai Laman, minkä seurauksena Kiina lähetti Suomelle välittömästi nootin.)

Matka Tiibetiin taittui taas junalla ja aikaa meni jälleen 44 tuntia. Tällä kertaa matka olisi mennyt ihan rutiinilla, etenkin kun sekä sänky että juna olivat paremmat kuin viime junamatkalla ja maisemiakin pystyi katsomaan sängyssä makaillen. (Vessa sen sijaan oli edelleen ihan yhtä paskainen, kirjaimellisesti.) Menin sitten kuitenkin tekemään suorastaan häpeällisen aloittelijan mokan. Tarkoitus oli nimittäin ostaa asemalta eväät matkalle. Ja ostettiinkin, paitsi että suklaata ei sitten löytynyt millään. Niinpä oli pakko selvitä 2 vuorokauden junailusta ilman noinkin välttämätöntä elintarviketta. Ekalla junapätkällä koettu kulttuurishokki ei ollut mitään tähän verrattuna, mutta sen verran kova tyyppi olen, että tästäkin selvisin. Tarjottiin tietenkin tuttuun tapaan viihdettä kanssamatkustajille. Pelattiin nimittäin korttia ja sehän oli sitten aivan äärettömän mielenkiintoista. Paikalliset osoittivat taas, ettei tuijotuksessa ole mitään noloa ja tulivat ns. iholle seisoskelemaan ja katsomaan miten peli etenee. Eivät varmaan säännöistä mitään tajunneet, mutta sen verran kuitenkin että tajusivat nauraa kun Tero hävisi ihan koko ajan.

Sinänsä kiva päästä pois tuolta Kiinasta ja mennä vaihteeksi sellaisiin paikkoihin, joissa Terokaan ei ole käynyt. Jos vaikka välillä ihmeteltäisiin yhdessä kaikkea, ettei aina yksin tarvitse. Ja ennen kaikkea Teron ei tarvitse joka kippolan ja ravintolan edessä kertoa käyneensä joko kaljalla tai paskalla kyseisessä paikassa.

Lhasa on kyllä älyttömän hieno paikka. Todella kauniit maisemat, puhdasta (joskin vähähappista) ilmaa ja äärettömän ystävällisiä ihmisiä. Lhasahan on 3600 metrin korkeudessa mikä ei ilmeisesti paikallisten mielestä ole yhtään mitään. Kysyin nimittäin miten korkeita nuo ympäröivät vuoret ovat ja oppaan mukaan ne eivät ole korkeita, vain 5000m. Vähän tyttö ihmetteli, kun kerroin, että Suomessa ei ole vuoria ensinkään ja että koko maa on suunnilleen niin matalalla kuin vain mahdollista. Tuo korkeus aiheuttaa tietenkin omat haasteensa kun sitä happea tosiaan on 40% vähemmän kuin mihin merenpinnan tasalla on totuttu. Tuntemukset vaihtelevat armottomasta päänsärystä äärettömään puuskuttamiseen, mutta onneksi kropalla on tapana sopeutua tälläisiin pieniin muutoksiin. Ettei tarvitse sitten välillä pysähtyä lepäämään kun kiipeää portaita neljänteen kerrokseen.

Täällä yläilmoissa tulee muuten syötyä aivan järjettömästi. Kolme lämmintä ateriaa päivässä ei ole yhtään mitään, illalla on silti nälkä kun menee nukkumaan. Johtuneeko sitten siitä, että leposykekin on melkein 100 ja elimistö on ehkä hieman epänormaalissa tilassa. Tero on kuitenkin jo alkanut ihmetellä miten paljon nainen pystyy syömään kun koko ajan pitäisi olla ruokaa saatavilla. Siis vielä enemmän kuin normaalisti.

Lhasan upeutta, paikallista kulttuuria ja paikallisten tapoja ja uskonnollisuutta on kyllä vaikea sanoin kuvata. Historiaa on paljon ja sitä vaalitaan huolella. Ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisiä, jotka tämänkin sorron keskellä pitävät omasta kulttuuristaan kiinni ja kunnioittavat historiaansa sen sijaan, että suomalaiseen tapaan pitäisivät kaikkea ulkopuolelta tulevaa automaattisesti jotenkin parempana ja hienompana. Kiinalaiset ovat esimerkiksi ottaneet asiakseen rajoittaa munkkien määrää tekemällä siitäkin toiminnasta luvanvaraista. Tokihan munkkien määrä on sen seurauksena romahtanut, mutta yhä vaan on menijöitä siihenkin puuhaan. Miksikäs sitä nyt tuhansia vuosia vanhoista perinteistä luopuisi vain koska ne eivät valloittajaa miellytä.

Jotenkin alkaa väkisinkin katsella omaa elämäänsä hiukan eri näkökulmasta kuin ennen, kun oppaana on 23-vuotias tyttö, joka ei luultavasti koskaan tule saamaan passia. Kerropa siinä sitten, että me tässä matkustamme 5kk ilman, että valtiota kiinnostaa pennin vertaa ja että meillä on vieläpä siihen taloudellinen mahdollisuus. Tiibetiläisethän eivät passia saa, kiinalaiset sen sijaan tietenkin saavat. Onhan tämäkin tietenkin tapa laittaa asukkaat eriarvoiseen asemaan ja kyykyttää tiettyä kansanosaa. Kun sitten tuli puheeksi Dalai Lama niin tyttö kertoi meille, että tiibetiläiset eivät saa kyseisestä herrasta keskustella, eivätkä politiikasta ylipäätään. Vähän kävi mielessä, että mitenköhän tuotakin vahditaan, mutta opas kertoi että esim. näissä suurimmissa nähtävyyksissä on kamerat, jotta voidaan tarkistaa mitä turistien kanssa puhutaan. Samasta syystä emme voi kertoa oppaalle mitään Suomesta tai Euroopasta julkisilla paikoilla. Tokihan viimeistään automatkalla, kun ulkopuolisia ei ole kuulemassa, kerromme yhtä ja toista.

Kun olimme jälleen kerran menneet läpi turvatarkastuksessa, jossa paikalliset näyttävät henkkarinsa, mutta eurooppalainen turisti ei herätä poliiseissa mitään mielenkiintoa niin opas mietiskeli, että Kiinan puolella ei taida tuollaistakaan olla. Ei ole ei, mutta surullisinta on, ettei tuolla tytöllä ole oikeasti aavistustakaan tästä meidän länsimaisesta vapaudestamme. Ei varmaan osaa kuvitellakaan sellaista vapautta, jossa me elämme. Täällä kun ei kuulemma näytetä uutisissa käytännössä koskaan mitään ulkomailta, kouluissa ei saa opettaa mitään muuhun maailmaan liittyvää (toisin kuin Kiinan puolella) ja jos Internetistä menet katsomaan ulkomaisia uutisia niin "life ends" kuten opas sanoi. En uskaltanut tarkemmin kysellä miten kirjaimellisesti tuo pitäisi ottaa, mutta ei ainakaan hyvä heilu. Internetiinhän ei kenelläkään ole mitään asiaa ellei ensin näpyttele henkilötunnustaan koneelle. Saa sitten hallitus vahdittua mitä kukakin netissä tekee. Ei oikeastaan ole näiden päivien aikana jäänyt epäselväksi millainen ihmisoikeustilanne täällä on.

Äkkiä sitä muuten ihminen oppii paikallisille tavoille. Ei nimittäin tule enää käytettyä pytyllistä vessaa julkisissa tiloissa. Junassakin sellainen olisi tällä kertaa ollut tarjolla, mutta ei kelvannut. Kyllä se reikävessa nimittäin on oikeasti aika paljon hygienisempi (vaikka kirveleekin myöntää että Tero oli oikeassa) ainakin niin kauan kuin kaikki osaavat tähdätä tuotteensa siihen reikään eikä lattialle.

Tero:

Vihdoinkin Lhasassa. Näin jälkikäteen tietenkin naurattaa matkanjärjestäjän sanat "keksikää jotain, eihän niitä kuitenkaan ole... ei ne kuitenkaan kysy." Niimpä. Kolmatta kertaa kun yrittää käsimerkein kertoa eri kielitaidottomille virkailijoille, että loput tulevat suoraan lentämällä Lhasaan, niin jossain vaiheessa alkaa hieman jopa vituttamaan. Onneksi työympäristössäni on muutama alan harrastaja, joilta juovuspäiten irtoaa todella hienot nousu, lasku ja kaartoesimerkit vain muutamalla käden liikkeellä. Näitä kun ahkerasti kopioin niin olettaisin virkailijoidenkin tajunneen asian laidan. Tosin olihan meitä sitten asemalla kuitenkin poliisi vastassa.

Poliisi ymmärsi onneksi jonkun sanan englantiakin ja aikansa papereita selattuaan lähdettiin ihan porukalla etsimään opasta. Onneksi opas löytyi kohtuu helposti, koska oli ainoana tyyppinä vastaanottamassa junasta yhtään ketään. Sitten taas selattiin papereita, kopioita ja passeja. Kiivaasta keskustelun luonteesta johtuen en päässyt selville, että keskusteltiinko meistä, oppaasta, poliisista vai puuttuvista kolmesta kaverista. Loppuviimein aika sama, kun kuitenkin hetken suuta pieksettyään päästiin menemään. Jälkikäteen piti tietenkin kysyä oppaalta, että mitäs sitten kun huomaavat, ettei näitä kolmea tyyppiä ole koskaan maahan saapunutkaan? Seurasi taas kerran mieltä huojentava vastaus "en minä vaan tiedä..." ja päälle paljon paikallista naurua.

Junailukin sujui yllättävän hyvin. Tietysti oli pari hyvin mustaa hetkeä, jolloin epätoivo oli vallata Kirsin kokonaan. Onneksi oli hyvin vaihtoehtoja. Kerrankin totesin junan pysähtyvän seuraavan kerran 12h päästä keskellä ei mitään, että voidaan hyvinkin jäädä siellä pois, jos harmittaa. Meinasi kuulemma kiukuttaa. Ilmeisesti voidaan kuitenkin todeta Kirsin junailukynnyksen sijaitsevan noin 40h kohdalla. Sen jälkeen on kanssamatkustajien syytä olla lievästi sanottuna varuillaan.

Junassa muuten tulikin taas sitten pitkästä aikaa kosketus happivajeeseen. Vaikka juna käy parhaimillaan 5072m:ssä, niin lisähappea vaunuihin aletaan puskea vasta 4000m:n jälkeen. Sekin tietysti saattoi hieman matkamielialaan vaikuttaa, kun tuntuu ettei saa oikein ilmaa ja toisella punkalla piereskellään, yläkerrassa tupakoidaan ja alhaalla maiskutetaan. Illaksi kotiin, maksoi mitä maksoi.

Tietenkin heti hotelliin kirjautuessa tarjottiin paikallista herkkua, Jakinmaitoteetä. Aika lailla sellaista haalean maidon makuista. Ei mitenkään erikoista, vaikka sitä ympäri internettiä äärimmäisen kauheaksikin mainostetaan. Tokihan piti heti varmistaa sekä Kiinaksi että Tiibetiksi, että eihän siinä vaan ole laktoosia. Se nimittäin saattaa laittaa hienoisen kiertoilmaefektin käyntiin näin pohjoismaalaisen herkässä elimistössä.

Tokihan tiesin, ettei ulkomailla yleensäkkään tuosta vaivasta ole juurikaan harmia, mutta ajattelin vain testata, että miten aina niin charmantti huumorini uppoaa paikallisiin. Noh huone saatiin, mutta vaihtorahat päättivät varmuuden vuoksi jättää antamatta.

Täällä Lhasassa on muuten aivan järjetön määrä poliiseja sekä sotilaita. Jopa huomattavasti enemmän kuin Kathmandussa 2008 vallankumouksen aikaan. Se on paljon. Jokaisella kadun pätkällä mikä viettää pienellekkin aukiolle on metallinpaljastimet ja läpivalaisupisteet. Sen lisäksi paikallisilta kysytään aina paperit. Meiltä taasen ei passia ole kysytty hotellin rekisteröinnin jälkeen kertaakaan. Ehkä se on sitten osa sitä alistamista mitä Kiina täällä harjoittaa. Miehittäjähän käyttäytyy yleensäkkin miehittäjän elkein. Ilmeisesti vielä 60v jälkeenpäinkin. Hieman kyllä ihmetyttää, että miten nämä oikein perustelevat oman maan kansalaisilleen, jotka vierailevat täällä, näiden poliisien määrän. Siis paikallisen median on pakko markkinoida tämä jotenkin maailman vaarallisimpana paikkana. Eihän tuollainen voisi mitenkään muuten mennä missään läpi.

Hauskaa kyllä kun täällä on uusi ja todella hieno rautatieasemakin, mutta edes sinne pihalle ei voi laskea ketään, koska ihmiset voisivat muuten kokoontua siellä. Sehän on ankarasti kielletty. Siksi junailijat saatellaakin rakennuksen ulkopuolelle turvatarkastukseen ja kaduille. Rakennuksen sekä aukion ollessa täysin tyhjillään. Sinänsä kyllä poliisien asenne on täysin erilainen, kuin sotilaiden. Nykyään poliiseista saa jo räpsäyttää valokuviakin ja ne voivat jopa hymyillä. Sotilaista kun ottaa kuvan, niin käydään koko muistikortti läpi ja format c:. Eikä tosiaan pelkoa, että joku sotilas edes tervehtisi. Toisin kuin poliisit. Ehkä niilläkin on hieman tylsää ja huomanneet, että töissä on paljon mukavampaa, kun itsekkin on hieman mukavampi. Toisaalta ei pitäisi ihmetellä. Sellaisia ne sotilaan perkeleet on meillä Suomessakin.

Kaupunkina Lhasa on aivan huippu. Yksi ehdottomasti parhaista paikoista, joissa olen koskaan vieraillut. Vastaavia ihmisiäkään tuskin löytää nykyään enää juuri yhtään mistään. Ihmiset ovat nimittäin aivan käsittämättömän ystävällisiä ja aivan äärettömän uskonnollisia. Varsinkin kun itse tulee tuolta pohjoismaisten pakanayhteiskuntien keskeltä. Jotenkin on todella hienoa, ettei uskontoa ole vieläkään saatu kitkettyä ihmisten elämästä pois, vaikka valtio on sitä vuosikymmenet yrittänyt. Ennen kaikkea on todella silmiin pistävää, miten uskonto on täällä osana ihmisten jokapäiväistä elämää.

Päivittäin kadulla tulee vastaan ihmisiä, jotka pyörittelevät rukousmyllyjä, kiertävät temppeleitä taikka muuten vaan lausuvat mantroja. Varsin hienoksi sen tekee se, että ihmiset vaikuttavat todellakin olevan hyvin uskonnollisia iästä, sukupuolesta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Näin uskonnottomana voisin tietysti paasata uskonnoistakin vaikka kuinka paljon, sekä puolesta että vastaan, mutta oletan jokaisen vähääkään ajattelevan ihmisen kuitenkin käsittävän miten paljon uskonto on opettanut ihmisille sekä yleisestä moraalista että siitä mikä on oikein ja mikä väärin. En tosin tiedä mitä kouluissa nykyään uskonnosta opetetaan, mutta olettaisin teologisen tiedekunnan ohjenuoran olevan käypää valuuttaa myös muissa opetuslaitoksissa. "Ei siis opeteta miten pitäisi uskoa, vaan opetetaan miten ihmiset uskovat". Sehän olisi sitä monikulttuurisuuden ymmärtämistä parhaimmillaan. Vaikka onhan meillä tietysti näitä elämänkatsomustietoja sun muita vastaavia vasemmistoaineita. Olisi kyllä kiva itsekkin tietää, että miten sitä elämää sitten oikein katsellaan. Siis muualtakin kuin ravintola Oivan huuruisen ikkunan läpi sunnuntai-iltapäivisin.

Oivasta tulikin mieleenkin, että kävellessämme ensimmäisenä päivänä tänne hotellille alkoi oppaamme luettelemaan hirveän määrän kaiken maailman ohjeita miten pitäisi olla ja mitä sai tehdä ja mitä ei. Oikeastaan ainoa ohje mikä jäi mieleeni ja tietenkin samalla myös ainut, jota en Kirsin mukaan noudattanut, oli se ettei saisi näin heti alkuunsa nauttia ollenkaan alkoholia. Omasta mielestäni käyttäydyin hyvin korrektisti ja noudatin ehdottomasti ohjetta. Onhan se kuitenkin niin että, koska paikallisessa Lhasa-beerissä on vain 3,8%, niin se on sen verran laimeaa, ettei sitä käytännössä voi edes alkoholiksi laskea. Määrästä riippumatta, kuten enemmän asiaan perehtyneet hyvin tietävät.

Olen muuten tehnyt varsin uraa uurtavaa tutkimusta. Nimittäin ilman happipitoisuuden määrällä ei ole juurikaan vaikutusta suolistokaasujen aiheuttamaan reaktioon kanssaihmisissä. Testi on toistettu useasti ja eri yhteyksissä 3650m korkeudessa ja noin 60% happipitoisuudessa verrattuna merenpinnan tasolle. Tutkimuksessa päästään väitöskirjatasolle viimeistään kahden päivän päästä, kun ylitämme 5000m:n rajan ilman lisähappea. Raportoin reaktioista lisää silloin, ellei väitöskirjaani julisteta kohderyhmän toimesta salaiseksi.

Tiesittekö muuten, että Suomessa on tälläkin hetkellä tekeillä yli 21 000 väitöskirjaa? Väittäisin ettei edellä mainitulla aiheella päästäisi edes top 100-typerimpien tutkimusten joukkoon. Lisäksi edellä mainittua tutkimusta puoltaa se, ettei tutkimukseen käytetä ollenkaan verovaroja. Kustannan nimittäin tutkimuksen kokonaisuudessaan täysin itse. Sekä kaasut että palautteen.

Seuraavaksi matkaammekin sitten Nepalin puolelle. Matkaa on taitettavana 4 päivää, yli 900km ja välillä käydään tosiaan yli 5000m:ssä. Ajokkina pitäisi olla jonkin näköinen 80-luvun lantikka ja kyydissä meidän lisäksi kuski ja opas. Matkalla pitäisi nähdä myös mt Everest, vaikka itse base camp onkin tämän vuoden kokonaan suljettuna. Saapas nähdä mitä tästäkin tulee.

Viimeiset Chengdut

Tero:

Tällä kertaa tuli sitten käytyä katsomassa tätä Chengdun suurinta nähtävyyttä, eli pandakeskusta. Olihan siellä niitä kaikenkokoisia ja näköisiä. En silti kylläkään ihmettele, ettei ole tullut aikasemmilla reissuilla siellä poikettua. Taikka olisihan se tietysti ollut helkkarin hienoa illalla tuopin ääressä keskustella jätkien kanssa, että "vitsit kun ne oli söpöjä". Ei sillä, että olisin tälläkään reissulla keskustellut.

Saatiimpas sitten vihdoinkin tuo varsinainen Tiibetin matkustuslupa haltuumme. Meidän "ryhmämme" matkustuslupa on muuten kolmas myönnetty lupa tuon toimiston kautta koko vuotena. Kannattaisi varmaan lotota. Sen verran harvinainen tapaus ainakin agentin mielestä. Hostellin respakin onnitteli pitkään ja hartaasti. Kuvittelinkin kyseessä olevan ryhmämatkan, koska alueelle pääsevässä ryhmässä pitää tosiaan olla vähintään tuo 5 henkeä samasta maasta. Siksi meidänkin ryhmässä matkustaa muun muassa keksityt 41v Marko Pihl, 22v Landbergin Beni ja 42v Kirstilae Kalle. Kaikille herroille oli vielä lisäksi keksitty oikein hienot passin numerotkin. Kyselimme vähän agentilta, että mitäs sitten kun rajalla alkavat kyselemään, että missäs loput tyypit on. Saimme hienon vastauksen, että "keksikää jotain, eihän niitä kuitenkaan ole... ei ne kuitenkaan kysy."

Noh juna-asemalla ei ainakaan kysytty, kun kävimme ostamassa liput. Lupaa kyllä tarvittiin, että saatiin edes ostaa kyseiset liput. Selvisimme siitäkin vallan mainiosti minun auttavan kiinan- ja myyjän auttavan englanninkielen avulla. Kiinan kielen osuus käsitti lähinnä sanat "hei" ja "kiitos". Kurjaa kun ovat opetelleet tässä parin vuoden aikana asemilla hieman englantia. Tai joka asemalta tuntuu nykyään löytyvän joku joka taitaa pari sanaa ko. kieltä. Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Koska edellinen junamatka halvimmassa makuuluokassa oli Kirsille paikka paikoin hieman vaikeahko, niin päätimme ottaa tällekkin 43h:n siirtymiselle vastaavat paikat. Tosin keskipunkilta, niin on hieman enempi sitten tilaa ja näkee vähän uloskin. Lupasin piereskellä sen verran, ettei Kirsiä sitten pääse vieras paskanhaju ujostuttamaan.

Luulin tulevani -kuten aikaisemminkin- täydelliseen facebook, blogi ja skypekatveeseen, mutta väärässä olin taas kerran. Netistähän sai 2,5e:lla ohjelman, jolla kyseiset sivustot toimivat vallan mainiosti kuukauden verran. Niin sitä tosiaan kaikki kehittyy paitsi kirjoittaja. Kirsin vieroitus naamakirjasta sai kyllä yllättäviä haasteita, kun piti tämäkin laittaa toimimaan. Ehkä sitten Myanmarissa olisi oikeita katveita.

Kehittymisestä tulikin mieleeni, tiesittekö että Suomesta myönnetään kehitysapuna Kiinalle todella matalakorkoisia korkotukilainoja? Ja niitä myönnetään todella paljon. Siis maahan, jossa jokaisella vastaantulijalla on enemmän rahaa kuin minulla (mikä ei siis ole paljon), mutta vähemmän kuin Kirsillä (jolla on paljon). Tarkoittaako tämä siis, että minunkin pitäisi saada kehitysapuna vaikka lisää asuntolainaa, jossa ei olisi minkäänlaista korkoriskiä?

Mikäli tuota kehitysapua todellakin halutaan jakaa, niin jaetaan sitä sitten sellaisille tahoille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Kiinalla on todellakin varaa huolehtia itsestään, kansalaisistaan ja vaikka koko maailmasta. Eri asia tietenkin, että onko halua. Näillä on oikeasti rahaa ihan tolkuttomasti ja se kyllä tosiaankin näkyy katukuvasta, joka on pääosin paljon modernimpi kuin yksikään meidän kaupunkimme.Kehitysavusta puheenollen, niin hauskaa tosiaan on kun Suomessa media syyllistää hallitusta ja kansaa, koska kehitysapu jäädytettiin 0,55%:iin bkt:sta. Että saadaan hävetä maailmalla silmät päästämme, kun Yk:n suositus on 0.70% ja sopimuksissa lukee, että se meidänkin on maksettava. Meillä tosiaan on syytä hävetä oikein kauheasti.

Maailmassa on nimittäin tasan neljä maata, jotka maksavat tuon 0,7%. Aikaisemmin oli viisi, mutta Hollanti tiputti tuosta 0,7:sta 0,55:een lokakuun lopussa. Perusteluina oli, että pitää saada ensin omat asiat kuntoon. Vitsit kun näin suomalaisena hävettää. Siksi mekään emme ole uskaltaneet poistua hotellihuoneesta juuri ollenkaan, koska kaikki mulkoilevat meitä vihaisena. Kuulummehan juurikin niihin kusipäihin, jotka eivät lainaa näille riittävästi rahaa pienellä korolla, vailla riskiä. Hyvä etteivät kivitä.

Piisaisikohan se politiikka tältä erää.

Käytiin myös tervehtimässä Pasia ja Liliäkin kun kerran satuimme täälläpäin olemaan. Samallahan oli tietysti ajatus käydä syömässäkin jotain, mutta Kirsin vaatimuksesta kaikki hotpot- ja sisäelinruoka piti tällä kertaa jättää väliin. On se ronkeli. Onneksi löytyi sopiva paikallinen ravintola, jossa taas kerran tilattiin monta lautasellista ruokaa pöytään ja yritettiin arvailla mitä niissä on samalla, kun sohimme toisiamme puikoilla. Hyvää oli tietenkin. Kiitos kuitenkin "paikallisoppaille" jälleen kerran. Voin sitten kesällä tarjota teille pienen kierroksen Hervannan mahtaviin nähtävyyksiin ja varsinkin hyvin korkeakultturelliseen elämänmenoon.

Tuli sitten tempastua ensimmäiset hostellikännitkin tällä reissulla. Kivaa oli taas kerran. Ainakin minulla. Kirsistä ja muista en ole ihan varma. Kirsillä on joku varsin kummallinen mielipide, etten olisi kännissä oikeastaan ollenkaan hyvää seuraa. Tiedä sitten mistä on sellaisenkin saanut päähänsä. Onneksi minulla on vielä 4,5kk aikaa todistaa tuokin mielipide vääräksi. Uskokaa pois, yritän ainakin.

Seuraavaksi sitten kohti Lhasaa...

Ps. Lisättiin muutama kuvakin galleriaan.

Kirsi:

Taas on yksi kaupunki käsitelty ja pitäisi jatkaa matkaa. Chengdu ei kyllä ole mikään kaupunkien kukkanen, mutta kyllä sielläkin ajan sai kulumaan ihmetellessä kaikenlaista, kuitenkin niin, ettei oikeastaan tehnyt yhtikäs mitään. Minähän ihmettelin ennen matkaa miksi yksikään lentoyhtiö edes lentäisi johonkin pikkukaupunkiin keskelle Kiinan maaseutua. Sittemmin kävi ilmi, että siinä "pikkukaupungissa" on 15 miljoonaa asukasta. Hiukan venyvä tuo "tuntemattoman pikkukaupungin" käsite. Tuo ihmismäärä on kyllä sellainen, että se jaksaa aina vaan hämmentää. Kun rautatieasemalla on tavallisena iltana junaansa odottamassa enemmän ihmisiä kuin Hartwall-areenaan mahtuu niin pistäähän se vähän miettimään. Suomessa ruuhkaksi on tapana kutsua sitä kun VR:n lipunmyynnissä on jonossa 6 ihmistä ennen omaa vuoroa ja silloin ollaankin jo hyvin lähellä räjähdyspistettä kun mikään ei toimi ja jono ei etene.

Sain taas  hauskan esimerkin suomalaisen Kiina-tietämyksestä ja Kiinan väkimäärästä. Paikallisoppaamme Pasi nimittäin kysyi tiedänkö tässä lähellä "keskellä maaseutua" olevan kaupungin nimeltä Chongqing (tavattu Teron ohjeiden mukaan eli luultavasti kirjoitusasu ei osunut sinne päinkään). Ei juuri yllätä etten minä tiedä, mutta väitän ettei tiedä moni muukaan suomalainen. Melkein ehkä kuitenkin pitäisi, kun kyseessä on kuulemma maailman suurin kaupunki. Ei silti kannata olla Kiinan väestönkasvusta mitenkään huolissaan. Pasi ja Tero nimittäin päättivät päivällisellä, että täällä ei mitenkään voi olla 1,5 miljardia asukasta vaan oikea luku on luultavasti lähempänä 0.5 miljardia. Että niin vaan ratkesi sekin väestöräjähdysongelma eikä aikaa mennyt viittä minuuttiakaan.
  
En oikein ole päässyt perille paikallisista liikennesäännöistä, mutta ilmeisesti se menee ensin, jolla on isoin kulkuneuvo. Eikä ole kovinkaan tarkkaa, jos pari jalankulkijaa jää auton alle esimerkiksi suojatiellä. Turha nimittäin kuvitella, että kun jalankulkijoilla palaa vihreä valo niin kadun voi ylittää turvallisesti. Ei voi. Ei autojen tarvitse väistää jalankulkijoita suojatielläkään. Päinvastoin, kuski pui vihaisesti nyrkkiä samalla kun koittaa moneenko kävelijään yksissä valoissa ehtii osua, jos vähän vielä lisää vauhtia. Käytännössä katua ei voi ylittää kuin liimautumalla jonkun paikallisen kylkeen kiinni ja seuraamalla perässä. Silläkin taktiikalla päätyy yleensä keskelle katua, jossa autot suhaavat ohi molemmilta puolilta. Kirjoittaisin myös Chengdun ilmansaasteongelmasta, joka on melkoinen ainakin päätellen siitä, että ajoittain keuhkoja polttaa kaupungilla liikkuessa.  Tilanne kuitenkin kuulemma vielä pahenee kunhan pääsemme Nepaliin, joten säästän hiukan itsesääliä niihinkin kirjoituksiin.

 Kaikenkaikkiaan on kyllä ollut pettymys miten länsimaalainen maa tämä on. Ei täällä esim. mitään kiinalaistyylisiä taloja ole, ihan ovat kuin suoraan Neuvostoliitosta tai Runosmäestä (ja kunnossapitokin näköjään yhtä tehokasta) ja lisäksi todella paljon pilvenpiirtäjiä. Kaikki mahdolliset jenkkien ravintola- ja kauppaketjuthan täällä tietenkin on ja Eccon kenkäkaupassa (!) soi Backstreet Boys ja Katy Perry. Eli naureskellaan Kiinan "kehittymättömyydelle" seuraavan kerran sitten kun McDonald'sin lisäksi edes yksi muu jenkkiketju tulee Suomen markkinoille. (Ei taida kyllä kukaan olla tulossa kun McDonald's tekee tappiota vuodesta toiseen). Ja ihan turha sitten lähteä Kiinaan ja pakata mukaan Niveaa ja L'orealia kun "ei sieltä kumminkaan saa". Kyllä nimittäin saa. Paikallisilla on nykyään varaa panostaa pukeutumiseen ja ulkonäköön ja sen myös huomaa. On nimittäin melko muodikasta ja naisillista tuo pukeutuminen. En ole nähnyt yhdenkään naisen päällä sellaista ihanaa kahisevaa tuulipukua, jota myös Hervannan kansallispuvuksi kutsutaan (paitsi siis itselläni, vaikka Tero kyllä sanoi että minun takkini on kuoritakki eikä liity tuulipukuun mitenkään). Hauska juttu muuten, että täällä H&M:n hinnat ovat korkeammat kuin Suomessa (kyllä, kävin katsomassa). Ehkä se on täällä vähän paremman väen kauppa tai sitten "kotimainen käsityö" maksaa enemmän.

Matkan toistaiseksi suurin kohokohtakin oli Chengdussa, jossa kävimme katsomassa pandoja. Ei äkkiä tule mieleen montaakaan asiaa, joka olisi suloisempi kuin 3kk vanha panda (paitsi Emppu). Aikamoinen pettymys kuitenkin oli, ettei pandoja päässyt halaamaan vaikka meille etukäteen niin luvattiin. Pandoilla oli kuulemma "muita aktiviteetteja". Vaikea kuvitella mitä se saattoi tarkoittaa, koska pandat eivät ihan kauheasti näyttäneet touhuilevan. Nukkuvat, makaavat ja syövät ja syöminenkin tapahtui useimmiten makuulla. Ihan kuin minun ja Teron normipäivä. Joka tapauksessa panda ei ihan tainnut tietää miten harvinaisia vieraita olisi nyt päässyt tapaamaan kun jätti tilaisuuden käyttämättä. En tiedä miten kiireisiä pandat yleensä ovat, mutta jos pandanhalaamislupa heltiää yhtä hankalasti kuin esim. matkustuslupa Tiibetiin niin joudun tulemaan Chengduun vielä 3 kertaa ennen kuin panda ottaa minut vastaan. Joka tapauksessa pandaretki oli hieno. Kyseessähän oli siis tutkimuskeskus, jossa pandat koitetaan saada lisääntymään ja estää niiden kuoleminen sukupuuttoon. Ja ihan hyviä tuloksiakin ovat saaneet aikaiseksi. Kiinassahan ei kaikilla vauvoilla ole välttämättä kovin hyvät oltavat, mutta pandavauvoilla näytti olevan viimisen päälle välineet aina keskoskaapeista alkaen. Vähän kuitenkin nauratti, että pandoille syötetään ihmisen maitoa. Että seuraavan kerran kun äidinmaidon luovuttaminen tulee ajankohtaiseksi niin voi miettiä luovuttaisiko TYKSin keskolaan vai Chengdun pandakeskukseen.

Yhtä asiaa nämä kiinalaiset eivät kyllä osaa tehdä ja se on kiinalainen ruoka. Se on ihan vääränlaista. Pohdinkin tässä yhtenä päivänä, että voisikohan Pasi viedä meidät johonkin hyvään ravintolaan, josta saa oikeaa kiinalaista ruokaa, sellaista kuin Suomessa. Tero suhtautui pohdintaani sen ansaitsemalla vakavuudella, mutta yritti selittää, että mahdollisesti on kuitenkin niin, ettei se Suomen kiinalainen olekaan välttämättä sitä "oikeinta kiinalaista". Mutta mistä maasta sweet&sour chicken sitten on kotoisin? Täällä en sitä (siltä kiinankieliseltä) ruokalistalta ainakaan ole löytänyt, mutta nuudelit näyttävät olevan kovasti suosittuja.

On se vaan aina yhtä ihanaa kun mies kehuu naistaan. Pääsin tässä yhtenä päivänä nauttimaan siitä, kun Tero kehaisi minua sanomalla, että valitan paljon vähemmän kuin etukäteen odotti. Toisaalta en ole varma miten tähän pitäisi suhtautua, koska vaikka tuo muistuttaa kohteliaisuutta niin samalla tuntuu, että olen pettänyt Teron odotukset.

Seuraavaksi sitten suuntaammekin Tiibetiin. Saahan siitä maapisteen, jos vielä vähän aikaa sitten kuvitteli Tiibetin olevan itsenäinen valtio? Mielestäni saa, etenkin koska tiibetiläiset ovat kanssani samaa mieltä siitä, että sen ehdottomasti kuuluisikin olla itsenäinen.

P.S Annu, ostin legginsit. Aion käyttää niitä vain hotellihuoneessa, mutta kaivapa silti mielenterveyshoitoloiden puhelinnumeroita esiin. Kaiken varalta.

Paskajuttuja Chengdusta

Kirsi:

Tehtiin pieni siirtymä Hong Kongista Chengduun. Teron mielestä kiinalainen juna on melkein hienointa mitä on, joten junalla me tietenkin matkustimme. Halpaa lystiä, mutta ei kovin nopeaa kun aikaa kului yli 40 tuntia. (Tosin olihan se kaupunkien välimatkakin 2700km.) Kun vaunussa oli 64 kiinalaista ja me niin kulttuurishokki oli melko lähellä, ainakin minulla ja mahdollisesti myös kiinalaisilla. Jokaisella oli oma sänky, kuusi sänkyä/loosi, aina kolme päällekäin. Me olimme Teron kanssa ylimmissä sängyissä, mikä oli melko epämiellyttävä vaihtoehto, koska katon ja sängyn välinen tila oli niin pieni, että sinne mukavasti mahtuminen oli suunnilleen mahdotonta. Tero huomautti etukäteen, että kahden metrin korkeudessa olevaan sänkyyn kiipeämiseen vaaditaan gasellin kevyttä liikehdintää. Jostain syystä äänensävy oli hieman ivallinen, aivan kuin Tero olisi koittanut vihjata jotakin sulaviin liikkeisiini liittyen. Selviydyin kiipeämisestä kuitenkin melko hyvin katsottuani ensin vierestä kun 60-vuotias kiinalaistäti kiipesi omaan punkkaansa.

Joitakin pieniä käytännön epämukavuuksia junailuun liittyi: Kahden vuorokauden ateriat koostuivat nuudeleista, banaaneista ja sipseistä (kerron myöhemmin voiko tällä menetelmällä laihtua). Sänky oli suurinpiirtein yhtä pehmeä kuin lattia, mutta lattialla olisi ollut enemmän tilaa kääntää kylkeä. Ja ne vessat. En nyt viitsi niistä taas lähteä tulille, mutta sanonpahan vaan, että kyseessä oli reikävessa, jossa ei ollut lainkaan paperia, ei huljukuppia eikä tietenkään sitä käsisaippuaa, joten käsitykseni kiinalaisten (intiimi)hygieniasta ei ole tällä hetkellä kovinkaan korkea. Pienestä epämukavuudesta huolimatta täytyy sanoa, että näkihän sitä maaseutukiinaa junasta hiukan eri tavalla kuin olisi nähnyt lentäen.

Ravintolassa käyminenhän on täällä välillä aika mielenkiintoista, koska ruokalista on yleensä vain kiinaksi. Siitä sitten osoitellaan mitä ruokaa ottaa ja jännityksellä odotetaan mitä pöytään tuodaan. Pääsimme jo Honkkarissa koittamaan tuota tapaa, mutta ruokalistaan oli laitettu annoksista kuvia valintaa helpottamaan. Ikävä kyllä tällä kertaa ei voinut käyttää "tuo näyttää hyvältä"-metodia, koska kuvissa oli mm. aivoja ja jotain mikä muistutti erittäin paljon kieltä (ja seinällä kuva friteeratuista kanan jaloista varpaat ojossa). Pienen jännityksen vallassa yritin tilata annoksen, jossa ei olisi sisäelimiä ja ilmeisesti sellaisen myös sain. Täyttä varmuutta asiasta ei tietenkään ole, mutta annosta tarkasteltuani tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli mahdollisesti jokin lintu. Toisaalta olisihan se voinut olla vaikka rotta, koska enhän minä tiedä miltä rotan liha näyttää. Hyvää oli kuitenkin. Juomat valittiin sitten tietenkin samalla tavalla sokkona listalta, jota tarjoilijanainen ystävällisesti osoitteli samalla kun vuolaasti selosti asiaansa kiinaksi. Saamamme juomat vaihdoimme heti päittäin, koska omani oli pahaa ja sitä toistakaan en tietenkään juonut, koska siinä oli maitoa. (Kaikkihan muistavat miten vaarallista kiinalainen maito on. Vai oliko se äidinmaidonkorvike?)

En uskonut, kun Tero etukäteen kertoi, että täällä ihmisillä on tapana aivan avoimesti tuijottaa länsimaalaisia, mutta sittemmin opin, että joskus Terokin on oikeassa. Eivätkä ihmiset tuijota mitenkään hienovaraisesti vaan täysin häpeämättä. Guangzhoun rautatieasemalla meitä vastaan tuli äiti 2-vuotiaan lapsen kanssa ja äiti oikein vartavasten pysähtyi osoittamaan meitä lapselleen. Junassa kirjaimellisesti ihan kaikki Teron tatuoinneista rinkkoihimme ja ruokiimme asti oli kiinnostavaa. Juuri kun alkumatkasta kanssamme matkustaneet olivat kyllikseen ihmetelleet mitä teemme niin matkustajat vaihtuivat ja uudet ihmiset aloittivat tuijotuksensa. Ravintolassa on tietenkin hiukan kiusallista kun tarjoilija nauraen tuo tilaamasi annoksen ja jää pöydän lähelle tuijottamaan. Kyllähän se varmaan naurattaakin, jos on juuri kantanut viattomalle länsimaalaiselle rotan lautasella. Minäkin jäisin katsomaan miten se naama venähtää. Mutta kyllä jotkut paikalliset uskaltavat jopa tulla juttelemaan meille. Ei niin, että osaisivat sanaakaan englantia, mutta käyvät silti ihan ystävällisiä yksinpuheluja kanssamme, tietenkin kiinaksi. Aikansa puheltuaan jatkavat sitten hymyillen matkaansa.


Matkalla Chengduun vaihdoimme junaa Guangzhoussa. Sen verran oli vaihtoaikaa, että ehdimme pyörähtää kaupungilla. Vähän riemastuin kun ensimmäinen näkemämme kauppa oli Ikea. Arvatkaapa menimmekö syömään lihapullat? No tietenkin! Kerrankin tiesi varmasti mitä saa ja arvelin, ettei ruoasta, jonka nimi on Swedish meatballs, voi saada ruokamyrkytystä. Ja uskokaa tai älkää niin jokunen muukin ihminen oli syömässä samaa pöperöä. Kaipa ne kiinalaiset olivat lähteneet ruotsalaiseen syömään.

Tuli tuossa kaupungissa tutustuttua myös kiinalaiseen rautatieasemaan, joka oli vain vähän isompi kuin Turussa. Lähdimme nimittäin lähtö"aulasta" (joka muistutti enemmän lentokonehallia), jossa oli 4500 penkkiä lähtevien junien matkustajille. Tietenkään ko. aulaan ei päässyt kuin muutaman junan matkustajat kerrallaan. Jotain kertoo sekin, että kuulemma Kiinan junissa matkustaa joka sekunti 10 miljoonaa ihmistä. Kiinalaisia on ihan oikeasti tosi, TOSI paljon.
 
Paikallisilla on muutamia kummallisia tapoja. Ehkä rasittavinta on se, että kaikki julkiset tilat ilmastoidaan niin kylmäksi, ettei niissä voi kukaan normaali ihminen olla. Täällä on oikeasti pakko mennä välillä ulos lämmittelemään (mikä saattaa naurattaa kun ulkolämpötila on 28 astetta, mutta hymy hyytyy viimeistään silloin, kun ulkona on 16 astetta ja silti lämpimämpää kuin sisällä). Vaikka Tero kuinka nauraisi sille, että pakkasin villasukat mukaan niin tarpeellisethan ne ovat. Kunpa vielä kehtaisin laittaa ne jalkaan kun lähden shortseissa kaupungille pyörimään. Kyllähän sekin vähän ärsyttää, että ihmiset räkivät esim. junassa lattialle, samoin kuin se, että röyhtäily ja järjettömän kovaääninen maiskuttaminen on syödessä kohteliasta. Ajattelin ensin, että varmaan vielä jossain vaiheessa matkaa alkavat väittää, että piereskely on kohteliasta ja tekevät tyhjäksi kaiken mitä olen yrittänyt opettaa Terolle liittyen näihin äänekkäisiin ruumiintoimintoihin. Eikä mennyt kauaa kun kohtasin vanhan papan, joka istahti viereeni, nosti kankkua ja pieraisi ihan häpeämättä erittäin kovaäänisesti. Siitä papasta tuli välittömästi Teron sankari. Olemmekin käyneet Teron kanssa muutamankin keskustelun siitä voiko sivistynyt ihminen käyttäytyä niin kuin täällä käyttäydytään. Keskustelujen perusteella näyttää siltä, että Tero on huomattavasti suvaitsevaisempi näiden luonnollisten äänten suhteen kuin minä.

Junassa kun on aikaa pohtia kaikenlaista niin mietimme, että onko joskus ollut olemassa joku herra Down, joka on "keksinyt" Downin syndrooman. Yksi ajatus johti toiseen ja totesimme, että joskus tulevaisuudessa varmaankin kutsutaan Teron syndroomaksi sitä, että alkoholisti ei yhtään häpeä sairauttaan vaan on siitä jopa avoimesti ylpeä. Ilmeisesti Tero sai tästä pienen motivaation puuskan ja varmistaakseen tämän vision toteutumisen törpötteli junassakin jokusen oluen.

Tero:

Chengdussa taas. Tänne päästiin tosiaan Hong Kongista ihan pikku junailun kautta. Aikaa meni 44h03min ja matkaakin vaivaiset 2700km. Ei paha. Kirsikin selvisi junailusta yllättävän hyvin. Muutamaa hieman mustempaa hetkeä lukuunottamatta. Hyvä suoritus kuitenkin. Saatiin silti Kirsille ensi kosketus kulttuurishokkiin, eikä sitä loppuviimeksi tarvitse välttämättä edes ihmetellä.

Ei siinä mitään, että puolet junan matkustajista maiskuttaa todella kovaäänisesti nuudeleita, osa röyhtäilee nuudeleiden päälle, loput polttavat tupakkaa, kuseksivat ympäriinsä ja röyhtäilevät muuten vaan. Siinä sitten Kirsin istuessa kulttuurishokista kalpeana junanpenkillä viereemme istui iäkäs pappa, joka hetken istuttuaan päästi erittäin äänekkään ja intohimoisen pierun. Vaunussa minä ja 64 muuta ihmistä myhäili erittäin kunnioittavasti ja hieman jopa kateellisena, että ompas pappa syönyt oikein kunnon aterian. Hauskinta kuitenkin oli että juuri kun Kirsin silmät pullistuivat ja suu aukesi hiljaiseen kauhun sekaiseen huutoon niin pappa laski ilmoille vielä ns. varmistajan poistaakseen turhat epäluulot vastaanottajien korvista ja hajuaistimista. Kirsi ehdotti samantien paikan vaihtoa joko vessaan taikka ulos. Noutaja oli lähellä.

Toinen kosketus saatiin kun käytiin täällä Chengdussa syömässä paikallista herkkua "hotpottia". Blogin seuraajat varmasti muistavat tekstin, jossa kuvaillaan omaa ensikosketustani kyseisen ruuan monipuolisuuteen ja valmistustapaan. Kertauksena: pöydän keskellä on siis kaasukeitin jonne tuodaan iso vaasi täynnä varsin moniaineista kastiketta ja pöydän ympärille tilaamasi höysteet raakana. Sitten vaan soppa tulille ja sopan kiehuessa puikoilla keitellään lisukkeita. Hyvää on ja varmasti riittävästi. Käytiin varmaan paikkakunnan ainoassa paikassa jossa on englanninkieliset nimet lisukkeille. Meinasi kuulemma jäädä tilaamatta, koska vaihtoehtoina oli lähinnä jäniksen vatsalaukkua, hanhen kurkkutorvea, bambua, munuaisia, kiveksiä ja sellaista. Hyvää oli kuitenkin. Vaikka tietenkin hirveän tulista. Kuten Jalostajan hernekeittokin. Parasta oli kun ihmettelin ruuan hieman kalakeittomaista makua. Selityskin löytyi jahka saatiin lisukkeet koluttua. Sopan keskeltä löytyi lähes kokonainen ahven. Liekö tarkoituksella vai ei. Paha sanoa, koska kuitenkin tilattiin ankkaa mandariiniliemessä.

Paikallisillekkin on varmasti tarjottu kulttuurishokkia ihan kerrakseen. Yksikin ilta käveltiin täällä kyliltä kotioppäin ja paikallinen pikkutyttö isänsä kanssa saapasteli vastaan. Tyttö ei varmaan ihan seurannut vastaan tulevaa liikennettä, vaan havaitsi meidät ihan viime hetkellä. Seurasi noin kahden metrin loikka taakseppäin, ilme kuin suoraan The Ringistä ja kahdella kädellä otettu tiukka ote isän kädestä. En sitten osaa sanoa kumpaa meistä tyttö enemmän pelästyi. Tai oikeastaan kumpi pelästyi enemmän. Kirsi vai tyttö.

Monet asiat on kyllä täälläkin muuttuneet. Passia ei enää kysellä junassa vaan asemilla, Chengduun on saatu toinen metrolinja, junalippuja ei enää tarvita asemalta poistuttaessa ja ennen kaikkea paikallisilta ei enää kysellä henkkareita kesken junamatkan. Ehkä tämäkin maa tästä vielä johonkin kehittyy. Silti ikävä kyllä kaikki asiat eivät kehity. (Kirsi kertoisi tässä vaiheessa hygieniasta) Minä taasen kaljasta. Eli junasta ei vieläkään saa yli 3,6%:sta kaljaa. Jos on oikein nopea niin aseman kärrymummoilta ehtii hakea 4,0%:sta, mutta kiire pukkaa. Kaupoista 4,7:aa kuitenkin löytyy, se on edistyksellistä. Tosin sikakallista. Eli onhan tämä vieläkin riisiviinan luvattu maa. Gam Bei!

Ensimmäiset Tiibetin matkustuslupa-anomuksetkin tuli tietenkin hylättynä takaisin. Yllätys, yllätys. Sinänsä kuitenkin isompi yllätys oli, että saimme luvan matkustaa alueelle 15. päivän jälkeen. Joten 4 päivää lisää odotusta täällä Chengdussa ja junamme starttaa kohti Lhasaa. Näin siis ainakin tällä hetkellä. Jotenkin tosi outo tunne, kun nyt sitten kerrankin näyttää sille, että on pääsemässä alueelle. Varmasti tulee olemaan melkoinen pettymys. Ensimmäisen kerran yritin mennä alueelle 2008 Nepalista, toisen kerran 2010 täältä, kolmannen kerran 2011 täältä ja nyt tosiaan ensimmäisen hylätyn anomuksen jälkeen näyttäisi lupa järjestyvän. Helppoa tai ei. En tiedä. Kallista ainakin.

Mielenkiintoista olisi tietenkin tietää millaisia lahjuksia agenttimme on joutunut ympäriinsä maksamaan, jotta luvat järjestyivät. Virallinen ohje kuitenkin on, että pitää olla vähintään viisi samaa kansallisuutta olevaa henkilöä ryhmässä, eikä lupaa siltikä välttämättä saa. Joten mikäli satutte tuntemaan kyseisen alueen munkkeja niin voisitteko välittää viestiä, että ovat polttamatta itseään kunnes olemme vierailleet alueella. Riittävästi harmittaa jo se ettemme tule pääsemään Mount Everestin base campille, huipulle saakka kiipeämiseen kun ei nyt tällä kertaa aikaa tule riittämään. Kuntoahan meillä olisi tietenkin.

Reissun ensimmäiset "aasiakakatkin" tuli heitettyä. Yleensähän se tässä viikon sisään tuppaa tulemaan. Maagisella "Tero-asteikolla" mitattuna sellaista noin 1,5:sta. Ei siis kovinkaan pahaa. Lääketieteellinen asteikkohan ulosteen koostumukselle kulkee 1-7:aan, mutta tietenkin olen kehittänyt reissaamiseen sopivamman 1-5:een olevan asteikon. Helpompi arvostella, kun vaihtoehtoja on vähemmän. Sopii paremmin näinkin yksinkertaisille ihmisille. Asteikolla 1:stä kuvastaa siis lähinnä kuumahko vihreä vesi, joka pulppuaa suolesta suurehkon paineen saattelemana. Toisinaan sulkijalihaksen kontrolloimana, toisinaan kontrolloimattomana.

5:sta kuvastaa taasen täydellinen ummetus. Siitä pääsemmekin mukavasti aasinpas- eikun siltaa käyttäen seuraavaan aiheeseen, nimittäin Kirsin ummetukseen. Aika käsittämätöntä. Muistan Heinrich Harrerin kirjoittaneen teoksessaan Seitsemän vuotta Tiibetissä Englannin lähetystön työntekijästä jolla oli 40-luvulla kaksi kuukautta ummetusta Tiibetistä. Tästä kuulemma puhuttiin lähes koko maanosan väestön kesken ja naureskeltiin, että miten ikinä on mahdollista. Eniten nolottaa, että Kirsillä on ihan kohta sama edessä. Vaikka ei siis näillä näkymin ollakkaan kuin viikko Tiibetissä. Noh, ompahan paikallisella nykysukupolvellakin jotain kerrottavaa lapsenlapsilleen. Siitä yhdestä hullusta suomalaisesta, joka ei kakkaa ollenkaan.

Monet Aasian kävijät tietenkin muistavat tämän vasemman käden ehdottoman käyttökiellon. Sillähän ei saisi tietenkään tehdä juuri yhtikäs mitään, koska paikalliset pitävät sitä niin kovasti saastuneena. Tämähän juontaa tietysti kovasti juurensa siihen "hulju"kuppiin jolla vessassa käynnin yhteydessä pitäisi huuhdella ulostuloaukon ympäristö. Vasemmalla kädellä ei siis saisi käytännössä syödä, tervehtiä, kätellä eikä yhtään mitään, muuten loukkaa verisesti paikallisia. Jotenkin vaan aina paikallisia kätellessä meinaa tulla virne naamalle, että "mahdatkos tietää millä kädellä pyyhin vime käynnillä". Enkä ole vasenkätinen.
 
Tänään on muuten "silloin tällöin". Toivottavasti ei heijastunut tekstiin.

Tsim sha tsui

Kirsi:

Kauan sai matkustaa, mutta ensimmäinen etappi on saavutettu onnellisesti. Matka kotiovelta Hong Kongin hostelliin kesti 29 tuntia eli menihän siinä hetki. Hyvin kuitenkin suoriuduttiin väsymyksestä huolimatta ilman, että olisi kertaakaan tullut sanomista mistään. (Paitsi ilmeisesti on vähän ärsyttävää jos sanoo, että mies haisee pahalta, mutta pakkohan se on sanoa, jos kerran haisee). Lähteminen ei kyllä ollut mitenkään helppoa. Itkemiseksihän se meni. Minä itkin, äiti itki, koirakin varmasti itki. Anni sen sijaan oli lentokentällä huomattavasti kiinnostuneempi terminaalissa lentävästä linnusta kuin minun lähdöstäni. Aina yhtä kohtelias veljeni sen sijaan oli sitä mieltä, että vaikka kotiudumme huhtikuussa niin riittää ihan hyvin, jos tapaamme seuraavan kerran vasta toukokuussa. Eipähän ole vaaraa, että tässä perheessä pääsisi ylpistymään siksi että olisi mahdottoman kaivattu.

Matkustaessa tapahtuu kyllä jotain kummallista. Helpostihan kuvittelee, että 12h lento on pitkä ja siksi niihin on tapana varustautua kirjoin, ristikoin, pelikortein ja tällä kertaa oli mukana tablettikin, ettei sitten lopu tekeminen kesken. Lisäksi olin jo ennen koneen nousua riemuissani siitä, että koneessa oli katsottavana niin paljon hyviä leffoja ja jopa Frendejä ja Frasieria. Ajattelin, että siinähän kuluukin aika kivasti kun niitä katselee. Eikä siinä tosiaan pitkästymään päässyt, mutta se hiukan hämmästytti, että perille päästyämme huomasin etten ollut ehtinyt tehdä mitään muuta kuin syödä, nukkua ja katsoa yhden elokuvan. Toisaalta tuon enempää en tuossa ajassa saa kotonakaan aikaiseksi, joten ehkei pitäisi olla hämmästynyt. Kummallista on sekin, että matkustaessa aivot jäävät ilmeisesti joksikin aikaa lähtöpisteeseen. Aluksi en nimittäin mitenkään tajunnut olevani Kiinassa ja kun lopulta tajusin olevani jossain kaukana niin alkoi tuntua, että olen Japanissa ja tein mm. huomioita metrossa matkustavien "japanilaislasten" koulupuvuista. Saattoi johtua tuosta ilmiöstä, että kun tulimme bussilla lentokentältä Hong Kongin keskustaan niin huomioin innoissani Terolle, että tultiin Chinatowniin. Sen jälkeen tajusin, että täällä se onkin ehkä vain town.

Hostellimme on vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikkakaan ei kuulemma lainkaan heikkotasoisin tarjolla oleva majoitus. Huonehan on suunnilleen Silja Linen A-luokan hytin kokoinen ja tilanvähyyden takia on päädytty mm. sellaiseen ratkaisuun, että suihku on asennettu vessanpytyn yläpuolelle. Positiivista kuitenkin on, että alue, jolla  hostellimme sijaitsee on ehkä kiinalaisimman näköinen paikka, jonka tässä kaupungissa olemme nähneet. Ilmeisesti on niin, että kun vähillä rahoilla matkustaa niin päätyy tavallisten paikallisten joukkoon ja jos on rahaa maksaa majoittumisesta ylipäätään jotain niin pääsee samoille nurkille Guccin ja Diorin kanssa ja siellä ei sitten enää kovin kiinalaiselta näytäkään. Tuosta tulikin mieleen, että kävimme hienolla, hiukan kalliilta vaikuttavalla kadulla, jossa vierekkäin olivat Gucci, Hermes, Dior, Tiffany's, DNKY... ja H&M. Ilmeisesti ko. puljun arvostus täällä on hieman korkeampi kuin Suomessa. Toisaalta mikä ettei olisi, kun näiden näkökulmasta katsottuna H&M myy kotimaisia käsintehtyjä vaatteita.

Kävimme tietenkin heti ensimmäisenä aamuna aamupalalla ihan oikeassa kiinalaisessa ravintolassa (joita on täällä jotenkin vaikea löytää, koska täällä kiinalaista kirjoitusta on vähän muullakin kuin kiinalaisen ravintolan kyltissä, josta suorana seurauksena on, että olen jo useampaan kertaan meinannut nälissäni mennä koru- tai puhelinkauppaan). Ruoka oli ihan hyvää vaikka odotinkin välitöntä ruokamyrkytystä. Kävin sitten kyseisen ravintolan vessassa. Virhe. Olen valmis hyväksymään sen, että paikalliset tykkäävät reikävessoista ja sen että joku asiat toimitettuaan haluaa mielummin huljuttaa takapuolensa vedellä kuin pyyhkiä paperiin, mutta rajan vedän kyllä siihen jos ei kaiken tuon jälkeen halua pestä käsiään kunnolla. Ei nimittäin ollut saippuaa tarjolla. Luulisi, että tuollainen on jokaisen sivistyneen ihmisen mielestä etovaa, mutta terveydenhoitajana kärsin tästä sen verran, että pidin Terolle räjähtelevän luennon käsihygienian tärkeydestä ravintolassa, vessassa ja maailmassa ylipäätään ja kerroin valaisevan esimerkin lapsikuolleisuuden vähenemisestä sairaaloissa käsihygienian keksimisen jälkeen samalla kun lotrasin reilusti käsidesiä ja yritin toipua kokemastani. Kauheuden multihuipentuma tuli kun Tero kertoi, ettei koko Aasiassa ole yleistä vessaa, jossa olisi saippuaa. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että jokaisella vastaantulijalla on älypuhelin, mutta vessapaperi ja käsisaippua ovat tuntemattomia käsitteitä. Varmaa kuitenkin on, että tästä lähtien kannamme mukanamme paitsi vessapaperia, myös käsisaippuaa.

On täällä joitain nähtävyyksiäkin katsottavaksi. Kävimme Hong Kongin korkeimmalla paikalla Victoria Peakillä (n. 400m) katsomassa maisemia (jotka olivat hulppeat) ja lisäksi Tero vei minut katsomaan valo/musiikkishowta, jossa taloissa räpsyy lasereita ja muita valoja. Terohan oli tuon esityksen jo kerran nähnyt, mutta ilmeisesti viime kerralla poikien kanssa seurassa oli jotain vikaa, koska romanttiseen tunnelmaan ei silloin kuulemma oikein pystynyt virittäytymään. (Toisaalta pojat kuulemma ymmärtävät minua paremmin miten kiusallinen ilmiö seuraa kun kuumalla ilmalla hiki valuu selkää pitkin alas.) Shoppailu on täällä tehty mukavan vaivattomaksi ainakin Applen tuotteiden suhteen. Niitä saa nimittäin ostaa pahvilaatikoista ihan suoraan kadulta, ei tarvitse edes vaivautua liikkeeseen sisään. Melkoisen hyvää ja asiakasläheistä palvelua ja tuotteiden aitoudestahan ei ole (juuri minkäänlaisia) epäilyjä. Paikallisen hintatason huomioiden uskoisin iPhone 5:n myös irtoavan vähän halvemmalla kuin Suomessa vaikkei hintoja mihinkään olekaan merkitty.

Käytiin lentokentällä keskustelu, jonka perusteella ajattelin että Terolla saattaa vielä jossain vaiheessa mennä hermo matkaseuran kanssa. Tero nimittäin kertoi, ettei 40 tunnin junamatka Hong Kongista Chengduun olekaan yhtäjaksoinen vaan välillä pitää vaihtaa junaa ja jopa rautatieasemaa. Minä tuumasin, etten jaksa vaihtaa ja kävellä kun olen jo asennoitunut siihen, että saan nukkua junassa. Tero: "Siis sä tiedät jo nyt ettet jaksa kävellä 3 päivän päästä?" Kyllä sen joskus vaan tietää. Ja toisin kuin Tero epäili niin vaikka junailun toinen osuus kestäisi 30 tuntia niin ei siinä ajassa välttämättä ehdi nukkua tarpeeksi.

Tero:

Notta sellaista. Ollaan siis päästy tänne Honkkariin ja huomattu ettei ainakaan ihan keskenään tarvitse täälläkään olla. Pari päivää ollaan kahlattu nähtävyyksiä ja huomenna suunnataankin sitten facebook-, google- ja skypekatveeseen Kiinaan. Blogin julkaisemiseen siis tarvitaan näillä näkymin jälleen kerran kotimaan kirjeenvaihtajaa, kuten aikaisemmillakin Kiinan osuuksilla. Tavoitteena on mennä rajan yli Guangzhouhun ja ostaa sieltä junaliput Chengduun. Epäselvää tietysti on, että saadaanko liput vielä samalle päivälle, vai joudutaanko viettämään rokulipäivä siellä. Mikäli junat on täynnä vielä ylihuomennakin niin pitänee sitten lennellä tämäkin väli, koska pandat ja mahdollinen Tiibet-retki odottaa. Tai siis ennenkaikkea kuulemma ne pandat ja ne ovatkin ilmeisen kärsimättömiä.

Äkkiä luulisi, ettei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen pakata Aasian matkalle villasukkia mukaan, mutta nyt on sitten tämäkin ihme nähty. Eikä sekään tietenkään riitä että ne on mukana vaan niitä villasukkia pitää tietysti myös käyttää. Onhan meidän kämpässäkin kuitenkin vain 27 astetta lämmintä, niin eihän sitä millään ilmankaan tarkene. Sitten vielä ihmetellään, kun rinkka on niin täysi, että vetoketjut paukkuu. Saa nähdä mitä tuolta Kirsin rinkasta vielä löytyy.

En sitten kanssa oikein tiedä mikä meni reissuun valmistautumisen kanssa pieleen, mutta jotenkin tuntuu että ihan puolivaloilla tuli pakattuakin. Unohtunut kaikenlaisia pikkujuttuja kuten kameran laturi, neulat ja langat sekä verkonvahvistin. Oikeastaan ainut mikä tuntui menevän kohdalleen, oli lähtömaljojen kaataminen. Siinäkin ehkä vuosien kokemuksesta oli taas kerran hyötyä. Eniten pieleen mennyt asia selvisikin sitten vasta lentokoneessa. Vähän jo ensimmäisellä lennolla ihmettelin, että mitäs helvettiä, kunnes karmea totuus ilmeni pienen harkinnan jälkeen pidemmän lennon jo alkaessa. Jäinen amatöörivirhe. Pistää nyt 14h lennolle kalsarit joissa on takana keskellä sauma ns koholla sisäänpäin. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan. Ensimmäinen lento meni tosiaan ihmetellessä, että mikäs hitto nyt on vikana, ja sitten se selvisikin, kun oli jo liian myöhäistä. Tokihan pienimuotoinen hankaaminen ulostuloaukon ympärillä tuntuu tietysti kohtalaisen mukavalle. Kutiaahan sormenpäätkin joskus juurikin tuosta aukon kohtaa, liika on kuitenkin aina liikaa.

Ilmeisesti liikehtelyni sai jo koomisia piirteitä, kun yritin irroitella hiellä ihoon laminoitua saumaa ns väliköstä. Jahka olin Kirsille kertonut tästä huomattavasta ongelmastani ei sympatiaa juuri herunut. Lähinnä pientä tirskahtelua ja ilmoitus että pitäisi lakata valittamasta. Onhan se kuulemma lottovoitto syntyä Suomeen ja minä muka valitan pikkuasioista. Kunnes vieressäni istuva iäkkäämpi ja ylipainoisempi englantilaisrouva alkoi kyselemään, että mikäköhän pojalla on hätänä, alkoi Kirsiäkin ilmeisesti kiinnostamaan. Sen verran lujaa tuli kyynärpäätä kylkiluiden väliin, vaikka olin vasta aloittanut avautumista tästä valtavasta kriisistä. Ilmeisesti ei olisi ollut sopivaa jakaa näitä negativiisia ja ahdistuneita tunteita kenenkään muun kanssa. Seuraavaksi kun joku nainen tulee kertomaan minulle kuinka mukavat stringit ovat, niin raahaan kyseisen yksilön housuinensa roviolle alta aikayksikön.

Hong Kong on kyllä siitä kummallinen paikka, että hinta/laatusuhteeltaan edes kohtuullista kämppää on todella vaikeaa löytää. Viimeksi oltiin poikien kanssa Chunkin Mansionissa yötä, joka on siis päivisin tavaratalo ja iltaisin "huolimattomien naisten", huumediilerien ja muiden rikollisten koti. Siellä kuitenkin sijaitsee melkoinen osa tämän kaupungin hostelleista, joihin tavallisella työssä käyvällä ihmisellä olisi varaa. Pistimme nyt tästä kuitenkin pykälän paremmaksi ja otimme hostellin kaupungin toiseksi halvimmasta osasta. Nyt meidän huoneeseen pääsee sentään päivälläkin. Eikä noita "alemman" yhteiskuntaluokan edustajiakaan juuri täällä liepeile. Silti meillä on peräti 8 neliön huone joka sisältää myös suihkun ja wc:n. Ikkunasta olemme kuitenkin joutuneet tinkimään. Tälläinen lukaali irtoaa noin 40e/yö. Melkoisen hintaista näin maanosan keskihintoihin verrattuna. Toisaalta täällä ei "omistaja" tule sanomaan aamulla kun olemme lähdössä kaupungille, että "älkää turhaan laittako ovea lukkoon, että käyn suihkussa siellä..." Ja mikä parasta, silloin ei laitettu. Pitihän miehen nyt pesulle päästä.

Olihan sitä taas.

Ps. Kalle, ei kyllä uskoisi, mutta se "taiteiden opiskelija" keneltä ostit ne uniikit ja ainutkertaiset piirrokset Pekingistä on mennyt ilmeisesti tekemään kopiot niistä. Täällä nimittäin myydään ihan samanlaisia. Hintaa vain taitaa olla murto-osa. On ne perkeleitä.

Ensipuraisu

Tero:

Alkaa reissu sen verran uhkaavasti lähestymään, että pitihän se tämäkin polkaista taas käyntiin.

Alkuun hieman mietin, että kun on ollut vuodesta 7kk ulkomailla, niin ehkä sitä voisi olla vähän kotonakin. Jälkeenpäin ajatellen aika kummallinen ajatus. Onneksi se oli sitten kuitenkin vain ihan hetkellinen ja hyvin sekava, kuten ajatukseni yleensäkkin. Ehkä se oli vain sitä aikuistumista. Onneksi sitä ei sitten kuitenkaan kestänyt sen pidempään. Tiedä mistä sitä olisi vielä itsensä löytänyt. Tai tietäähän sen. Töistä, kotisohvalta, passatin konepellin alta taikka koiran kanssa lenkiltä räntäsateesta. Oikeastaan vuoden- ja vuorokauden ajasta riippumatta. Ei ihme, että joskus harvoin pitää päästä vähän matkallekkin.

Yrittäkääpä perustella turkulaiselle miksi pitäisi lähteä katsomaan maailmaa hieman karttakirjaa tarkemmin. Ei ole helppoa. Lähtökohta kun lähes kaikelle on kuitenkin se, että "miksi mennä, kun Turussa on jo kaikki." Turhaa yrittää perustella esimerkiksi millään paratiisisaarella, koska "on Turussakin niittysaari", hiekkarannoilla "Ruissalo on lähempänä", Mekong- sekä Amazon-joella "Aurajoki on varmasti hienompi ja isompi", ostoskeskuksilla "Wiklundiltakin saa ihan kaikkea" tai vaikka kuuluisilla kadunpätkillä "18 bussi menee Humalistonkadulta". Uusilla kulttuureilla en kuitenkaan lähtenyt edes yrittämään, koska onhan Turussa kuitenkin Varissuo. Moista rikkautta tuskin muualta maailmasta edes löytää. Sinänsä kuitenkin varmasti ihan tottakin, että onhan se todennäköisempää löytää Aurajoen varrelta alkuasukkaita, jotka eivät ole koskaan olleet sivistyksen kanssa missään tekemisissä, kuin esimerkiksi Amazonin varrelta. Varsinkin kesäisin jokilaivojen ympäristöstä.

Reittisuunnitelma onkin sattuineista syistä vielä joiltain osin hyvinkin keskeneräinen. Toisaalta se ei ole yhtään huono asia. Alla summittainen kuvaus matkasuunnitelma ver.1.1:stä.

Reissuun lähdetään 2.11 ja suunnaksi otetaan ensin Aasia. Lennot kulkevat tietenkin Lontoon kautta, koska ilman halpalentoyhtiöitä ei näin persaukisilla olisi ollenkaan varaa matkustaa. Aasian ensimmäinen tukikohta on Hong Kong. Sen jälkeen suuntaamme Kiinan ja toivottavasti Tiibetin läpi Nepaliin. Sieltä kulkeudumme Malesiaan, Burmaan ja takaisin Honkkariin. Mikäli rahaa ja aikaa jää, niin pikavisiitti Bhutaniin on yhä listalla. Suurin kysymysmerkki on sitten tietysti tuo Tiibet. Taas kerran. Alustavan bookkauksen perusteella lahjukset ovat nousseet kolminkertaiseksi ja siltikään ei voi olla varma, että lupa myönnetään. Saa nähdä miten käy. Mikäli lupa jälleen evätään, pitää keksiä jotain muuta. Vedetään sitten ns. satulasta kuten yleensäkkin.

Aasiasta suunnataankin sitten joulukuun puolenvälin jälkeen Oseaniaan. Pari viikkoa olemme kaikkien kavereina Uudessa-Seelannissa ja autoilemme ympäriinsä. Kuitenkin Eteläsaareen keskittyen, koska se on muutaman viikon kokemukseeni perustuen paljon hienompi kuin Pohjoissaari. Lisäksi matkamme kulkee Tongan ja Cookin saarien kautta eteenpäin tammikuun lopulla.

Seuraava välistoppi onkin sitten Los Angeles. Naiselle ei siis selvästikkään riitä kerta siihen kaupunkiin. Eikä muuten toinenkaan. Tällä kertaa suunnitelmissa on vuokrata auto muutamaksi päiväksi ja vähän tasailla kelloja. Samalla tietenkin paikkosuorituksia nähtävyyksiin tehden. Seuraava osoite onkin sitten mielenkiintoisempi.

Matka jatkuu nimittäin heti helmikuun ensimmäisenä päivänä Ecuadoriin. Tästäkään ei sitten tietenkään sen tarkempia suunnitelmia vielä ole. Ajatuksena olisi nousta ylöspäin väliamerikan maita ja päätyä maaliskuun lopulla jäähdyttelemään reissufiiliksiä eläkeläisten keskuuteen karibianristeilylle. Puerto Ricosta lennämme sitten takaisin Losiin ja sieltä Lontoon kautta kotiin. Tällöin almanakan tulisi näyttää jotain 4:nnen ja 7:nnen päivän väliä huhtikuussa 2013. Muuten nimittäin loppuu lomat ja virkavapaat kesken. Tai siis eihän niitä tietysti ole vielä myönnettykkään.

Sinänsä reissusta on tulossa monellakin tapaa hieman erilainen verrattuna aikaisempiin. Nimittäin tällä kertaa pitäisi saada jotain aikaiseksikin. Johtuen lähinnä työnantajani halusta uudistaa itseään ja siirrellä työntekijöitään ympäriinsä ihan vaan siirtämisen ilosta. Tästä sainkin aimo annoksen motivaatiota suorittaa kesken olevat opintoni loppuun. Jokunen ilta saattaa siis mennä ihan vaan hotellillakin opintoja sorvatessa.

Kuitenkin tiedossa on vähemmän alkoholia, vähemmän hostelleja, vähemmän katukeittiöitä, vähemmän paikallisbusseja ja ennen kaikkea vähemmän vessoja, jotka ovat enemmän kuin kirjaimellisesti räjäytetty "kappaleiksi". Sitä vastoin tiedossa on enemmän rahanmenoa, hotelleja, ravintoloita, lentoja ja siistimpiä vessoja. Tulossa on ilmeisesti huoneita, joissa on ylipäätään vessa. Sekin on jo kuulemma paljon. Tuleepahan tälläinenkin nyt sitten koettua. Uhosin kuitenkin kiukuspäiten Kirsille juovani joka päivä vähintään yhden kaljan ja silloin tällöin oikein saavillisen. Reissun jälkeen tiedämme sitten ainakin, että mitä tarkoittaa "joka päivä" ja mitä "silloin tällöin". Sinänsä ei niin tarkkaa ole, kunhan järjestys ja aikaikkunat pysyvät noin päin. Aina ei ilmeisesti ole niinkään ollut. Muistaakseni.

Reissun valokuvausvastuu sysätäänkin sitten aivan täysin naisväen harteille. Tai annoinhan minä tietysti herrasmiehenä vaihtoehtoja. "Joko sinä otat kuvia, taikka niitä ei oteta ollenkaan." Juuri parisuhteeseen sopivaa politikointia sekä kompromissien mahdollistamista. Perusteluja kun kyseltiin kerroin Mikon ja minun 6 päivän Krakovan reissusta 2008 keväältä. Reissun jälkeen kamerassa oli neljä valokuvaa ja päässä sitäkin vähemmän muistikuvia. Oli varmaan muistikortit jotenkin viallisia. Sekä kamerassa että päässä.

Nyt onkin siis menossa pölyttyneiden reissukamojen esille kaivaminen ja "henkiin herättäminen". Hyvähän se on tämäkin tehdä, koska vanhasta kunnon matka-adapteristanikin tuli savut pihalle, kun vain esittelin sitä pistorasialle. Adapteri on toiminnut uskollisesti 5 vuotta ympäri maailmaa, niin kaikkeen ei sekään näemmä pystynyt. Ilmeisesti Hervannassa on sen verran kovan luokan sähköä, että laite katsoi paremmaksi antautua. Sääli sinänsä, mutta nyt on kuitenkin uusi jo tilattu. Toivottavasti ehtii tulla ennen lähtöä.

Sinänsä ei voi sanoa, että olisi matkakuumetta, mutta kuumetta kylläkin. Onneksi tässä on vielä lähtöön aikaa vaikka kuinka.

Kirsi:

Terolla on seinällä sellainen tosi iso Ikean maailmankartta. Yhtenä iltana tuijoteltiin olkkarissa sitä karttaa ja listattiin maita, joissa haluttaisiin käydä. Siitä se ajatus sitten lähti. Nyt, melkein kaksi vuotta myöhemmin, pitäisi sitten pakata tavarat ja lähteä katsomaan niitä maita. Ikävä kyllä en pysty enää lainkaan muistamaan millainen kummankin lista alunperin oli, mutta omallani oli varmaankin turvallisia maita (Ruotsi, Tanska, Kanada, Australia ja hieman uhkarohkeana valintana ehkä Chile tai vastaava) ja Terolla luultavasti hieman eri tyyppisiä (Mongolia, Kolumbia, Bangladesh ja varmaan jokunen sotatoimialuekin, ehkä Syyria tai Afganistan). Hieman erilaisista mielenkiinnon kohteistamme huolimatta saimme pitkien pohdintojen jälkeen aikaiseksi jonkinlaisen reittisuunnitelman.

Tero antoi minulle tehtäväksi lähetellä sähköpostia eri matkatoimistoihin Suomessa ja Englannissa ja kysellä lentojen hintoja. Kun olin lähettänyt noin 40 sähköpostia ja pyytänyt tarjousta noin 20 vain hieman toisistaan poikkeavasta reitistä niin Tero ilmoitti löytäneensä meille sopivan maailman ympäri-paketin. Melkein tuntui kuin olisin tehnyt turhaa työtä. Mutta samapa tuo, koska prosessin tässä vaiheessa kärsivällisyyteni (joka on erinomainen) ja jahkailunsietokykyni (joka on hyvä) olivat lähes katkeamispisteessä ja olisin ollut valmis varaamaan lennot vaikka sitten sinne Syyriaan kunhan homma etenisi johonkin suuntaan.

Sinänsä hauskaa on, että minulla on ainoastaan karkea käsitys siitä mihin kaikkialle olemme menossa. Aasian osuudella ykkössuunnitelma on mennä Tiibetiin, mutta koska edes rehellinen Suomi-turisti ei välttämättä saa sinne matkustuslupaa niin kakkossuunnitelmana on, että teemme sitten jotain muuta. Minulla vain ei ole kovinkaan tarkkaa käsitystä siitä mitä se ”jotain muuta” on. (Osittain, koska olen aikaa sitten lakannut kuuntelemasta Teron esittämiä reittivaihtoehtoja, joita tulee ja menee säännöllisesti ja tiheään tahtiin). Oletan, että Tero kuitenkin tietää mihin menemme ja oletan, että lähes ainoa toiveeni (nähdä pandoja) on huomiotu. Aasian jälkeen pyörähdämme Uudessa-Seelannissa ja Tyynenmeren saarilla ja jatkamme sitten Losin kautta Etelä-Amerikkaan. Etelä-Amerikan osuudelle emme ole vielä tehneet juuri minkäänlaista suunnitelmaa,vaan vain listanneet maat, joihin haluaisimme ehtiä. Paluupäivä on kuitenkin tiedossa, joten teemme sitten sen mitä siihen mennessä ehdimme.

Kun miehellä on harrastuksena matkustaminen niin ei voi kuin hämmästellä millä tarkkuudella rinkka valitaan. Tero osti nimittäin uuden. Seisoin ensin useammassakin kaupassa jokusen tovin katsomassa, kun jokaisen rinkan jokainen vetoketju, naru ja nyöri käytiin läpi ja avattiin ja suljettiin. Kun tämän ydinfysiikkaa muistuttavan valintaprosessin jälkeen saatiin uusi rinkka kotiin niin siinähän olikin ihan liikaa remmejä, vieläpä väärän pituisiakin. Niistä remmeistä on nyt sitten keskusteltu jo kolme kuukautta. Lopulta Tero leikkasi osan remmeistä pois, niputti loput kumilenkeillä siedettävän pituisiksi ja lisäksi ompeli liikaa aukeavat vetoketjut puolesta välistä umpeen. Näin rinkasta saatiin ilmeisesti lopulta matkustuskelpoinen, koska uhkailusta huolimatta sitä ei palautettu kauppaan. Sanomattakin on selvää, että minä perin Teron vanhan rinkan, joka oli Terolle liian pieni ja muutenkin huono, mutta ”tytölle ihan hyvä”.

Minulta on viime aikoina aika monta kertaa kysytty miltä tuntuu lähteä matkalle. Lähtöön on nyt reilu viikko enkä oikeastaan vieläkään tajua olevani lähdössä mihinkään, saatika viideksi kuukaudeksi. Kun kirkkaana hetkenä jotain tajuan niin päällimmäiset tunteet ovat jännitys ja haikeus, niiden alta sitten välillä löytyy vähän innostustakin. Eli ei ihan samoilla fiiliksillä kuin viikoksi Espanjaan. Lähteminen on vaikeampaa, koti-ikävä varmasti kymmeniä kertoja kovempi ja matkustaminen stressaavampaa, mutta luultavasti (toivottavasti) myös näemme ja koemme jotain melko ainutlaatuista. Ilmeisesti pienen pieni ahdistunut jännitykseni on myös näkynyt. Rakas pappani nimittäin arveli, että ”ei se siellä viittä kuukautta ole, kyllä se aiemmin kotiin tulee.” Enkä pidä mitenkään mahdottomana, että pappa olisi oikeassa. Veikkaan kuitenkin, että kunhan tuo reissu saadaan polkaistua käyntiin niin tunnelmakin lähtee nousuun.

Budjetissa pysymistä varten Tero teki läppäriin hienon taulukon, joka ilmeisesti on joissain piireissä herättänyt tarkkuudellaan jopa hilpeyttä. Joka tapauksessa voimme nyt pitää kirjaa kaikista menoistamme ja tietokone laskee olemmeko pysyneet tavoitebudjetissa. Kun taulukossa oli jo huomioitu aivan kaikki kulut ja lisäksi mm. eri kulkuneuvoissa vietetty aika niin Tero kysyi haluanko pitää kirjaa vielä jostain muusta. Eipä tullut mieleen muuta kuin että olisihan se hauska tietää montako ripulia matkan aikana tulee sairastettua. Tero: ”Ei niitä voi laskea. Siellä on ripuli koko ajan!” Joten näissä tunnelmissa: Hauskaa matkaa meille.