Paskajuttuja Chengdusta

Kirsi:

Tehtiin pieni siirtymä Hong Kongista Chengduun. Teron mielestä kiinalainen juna on melkein hienointa mitä on, joten junalla me tietenkin matkustimme. Halpaa lystiä, mutta ei kovin nopeaa kun aikaa kului yli 40 tuntia. (Tosin olihan se kaupunkien välimatkakin 2700km.) Kun vaunussa oli 64 kiinalaista ja me niin kulttuurishokki oli melko lähellä, ainakin minulla ja mahdollisesti myös kiinalaisilla. Jokaisella oli oma sänky, kuusi sänkyä/loosi, aina kolme päällekäin. Me olimme Teron kanssa ylimmissä sängyissä, mikä oli melko epämiellyttävä vaihtoehto, koska katon ja sängyn välinen tila oli niin pieni, että sinne mukavasti mahtuminen oli suunnilleen mahdotonta. Tero huomautti etukäteen, että kahden metrin korkeudessa olevaan sänkyyn kiipeämiseen vaaditaan gasellin kevyttä liikehdintää. Jostain syystä äänensävy oli hieman ivallinen, aivan kuin Tero olisi koittanut vihjata jotakin sulaviin liikkeisiini liittyen. Selviydyin kiipeämisestä kuitenkin melko hyvin katsottuani ensin vierestä kun 60-vuotias kiinalaistäti kiipesi omaan punkkaansa.

Joitakin pieniä käytännön epämukavuuksia junailuun liittyi: Kahden vuorokauden ateriat koostuivat nuudeleista, banaaneista ja sipseistä (kerron myöhemmin voiko tällä menetelmällä laihtua). Sänky oli suurinpiirtein yhtä pehmeä kuin lattia, mutta lattialla olisi ollut enemmän tilaa kääntää kylkeä. Ja ne vessat. En nyt viitsi niistä taas lähteä tulille, mutta sanonpahan vaan, että kyseessä oli reikävessa, jossa ei ollut lainkaan paperia, ei huljukuppia eikä tietenkään sitä käsisaippuaa, joten käsitykseni kiinalaisten (intiimi)hygieniasta ei ole tällä hetkellä kovinkaan korkea. Pienestä epämukavuudesta huolimatta täytyy sanoa, että näkihän sitä maaseutukiinaa junasta hiukan eri tavalla kuin olisi nähnyt lentäen.

Ravintolassa käyminenhän on täällä välillä aika mielenkiintoista, koska ruokalista on yleensä vain kiinaksi. Siitä sitten osoitellaan mitä ruokaa ottaa ja jännityksellä odotetaan mitä pöytään tuodaan. Pääsimme jo Honkkarissa koittamaan tuota tapaa, mutta ruokalistaan oli laitettu annoksista kuvia valintaa helpottamaan. Ikävä kyllä tällä kertaa ei voinut käyttää "tuo näyttää hyvältä"-metodia, koska kuvissa oli mm. aivoja ja jotain mikä muistutti erittäin paljon kieltä (ja seinällä kuva friteeratuista kanan jaloista varpaat ojossa). Pienen jännityksen vallassa yritin tilata annoksen, jossa ei olisi sisäelimiä ja ilmeisesti sellaisen myös sain. Täyttä varmuutta asiasta ei tietenkään ole, mutta annosta tarkasteltuani tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli mahdollisesti jokin lintu. Toisaalta olisihan se voinut olla vaikka rotta, koska enhän minä tiedä miltä rotan liha näyttää. Hyvää oli kuitenkin. Juomat valittiin sitten tietenkin samalla tavalla sokkona listalta, jota tarjoilijanainen ystävällisesti osoitteli samalla kun vuolaasti selosti asiaansa kiinaksi. Saamamme juomat vaihdoimme heti päittäin, koska omani oli pahaa ja sitä toistakaan en tietenkään juonut, koska siinä oli maitoa. (Kaikkihan muistavat miten vaarallista kiinalainen maito on. Vai oliko se äidinmaidonkorvike?)

En uskonut, kun Tero etukäteen kertoi, että täällä ihmisillä on tapana aivan avoimesti tuijottaa länsimaalaisia, mutta sittemmin opin, että joskus Terokin on oikeassa. Eivätkä ihmiset tuijota mitenkään hienovaraisesti vaan täysin häpeämättä. Guangzhoun rautatieasemalla meitä vastaan tuli äiti 2-vuotiaan lapsen kanssa ja äiti oikein vartavasten pysähtyi osoittamaan meitä lapselleen. Junassa kirjaimellisesti ihan kaikki Teron tatuoinneista rinkkoihimme ja ruokiimme asti oli kiinnostavaa. Juuri kun alkumatkasta kanssamme matkustaneet olivat kyllikseen ihmetelleet mitä teemme niin matkustajat vaihtuivat ja uudet ihmiset aloittivat tuijotuksensa. Ravintolassa on tietenkin hiukan kiusallista kun tarjoilija nauraen tuo tilaamasi annoksen ja jää pöydän lähelle tuijottamaan. Kyllähän se varmaan naurattaakin, jos on juuri kantanut viattomalle länsimaalaiselle rotan lautasella. Minäkin jäisin katsomaan miten se naama venähtää. Mutta kyllä jotkut paikalliset uskaltavat jopa tulla juttelemaan meille. Ei niin, että osaisivat sanaakaan englantia, mutta käyvät silti ihan ystävällisiä yksinpuheluja kanssamme, tietenkin kiinaksi. Aikansa puheltuaan jatkavat sitten hymyillen matkaansa.


Matkalla Chengduun vaihdoimme junaa Guangzhoussa. Sen verran oli vaihtoaikaa, että ehdimme pyörähtää kaupungilla. Vähän riemastuin kun ensimmäinen näkemämme kauppa oli Ikea. Arvatkaapa menimmekö syömään lihapullat? No tietenkin! Kerrankin tiesi varmasti mitä saa ja arvelin, ettei ruoasta, jonka nimi on Swedish meatballs, voi saada ruokamyrkytystä. Ja uskokaa tai älkää niin jokunen muukin ihminen oli syömässä samaa pöperöä. Kaipa ne kiinalaiset olivat lähteneet ruotsalaiseen syömään.

Tuli tuossa kaupungissa tutustuttua myös kiinalaiseen rautatieasemaan, joka oli vain vähän isompi kuin Turussa. Lähdimme nimittäin lähtö"aulasta" (joka muistutti enemmän lentokonehallia), jossa oli 4500 penkkiä lähtevien junien matkustajille. Tietenkään ko. aulaan ei päässyt kuin muutaman junan matkustajat kerrallaan. Jotain kertoo sekin, että kuulemma Kiinan junissa matkustaa joka sekunti 10 miljoonaa ihmistä. Kiinalaisia on ihan oikeasti tosi, TOSI paljon.
 
Paikallisilla on muutamia kummallisia tapoja. Ehkä rasittavinta on se, että kaikki julkiset tilat ilmastoidaan niin kylmäksi, ettei niissä voi kukaan normaali ihminen olla. Täällä on oikeasti pakko mennä välillä ulos lämmittelemään (mikä saattaa naurattaa kun ulkolämpötila on 28 astetta, mutta hymy hyytyy viimeistään silloin, kun ulkona on 16 astetta ja silti lämpimämpää kuin sisällä). Vaikka Tero kuinka nauraisi sille, että pakkasin villasukat mukaan niin tarpeellisethan ne ovat. Kunpa vielä kehtaisin laittaa ne jalkaan kun lähden shortseissa kaupungille pyörimään. Kyllähän sekin vähän ärsyttää, että ihmiset räkivät esim. junassa lattialle, samoin kuin se, että röyhtäily ja järjettömän kovaääninen maiskuttaminen on syödessä kohteliasta. Ajattelin ensin, että varmaan vielä jossain vaiheessa matkaa alkavat väittää, että piereskely on kohteliasta ja tekevät tyhjäksi kaiken mitä olen yrittänyt opettaa Terolle liittyen näihin äänekkäisiin ruumiintoimintoihin. Eikä mennyt kauaa kun kohtasin vanhan papan, joka istahti viereeni, nosti kankkua ja pieraisi ihan häpeämättä erittäin kovaäänisesti. Siitä papasta tuli välittömästi Teron sankari. Olemmekin käyneet Teron kanssa muutamankin keskustelun siitä voiko sivistynyt ihminen käyttäytyä niin kuin täällä käyttäydytään. Keskustelujen perusteella näyttää siltä, että Tero on huomattavasti suvaitsevaisempi näiden luonnollisten äänten suhteen kuin minä.

Junassa kun on aikaa pohtia kaikenlaista niin mietimme, että onko joskus ollut olemassa joku herra Down, joka on "keksinyt" Downin syndrooman. Yksi ajatus johti toiseen ja totesimme, että joskus tulevaisuudessa varmaankin kutsutaan Teron syndroomaksi sitä, että alkoholisti ei yhtään häpeä sairauttaan vaan on siitä jopa avoimesti ylpeä. Ilmeisesti Tero sai tästä pienen motivaation puuskan ja varmistaakseen tämän vision toteutumisen törpötteli junassakin jokusen oluen.

Tero:

Chengdussa taas. Tänne päästiin tosiaan Hong Kongista ihan pikku junailun kautta. Aikaa meni 44h03min ja matkaakin vaivaiset 2700km. Ei paha. Kirsikin selvisi junailusta yllättävän hyvin. Muutamaa hieman mustempaa hetkeä lukuunottamatta. Hyvä suoritus kuitenkin. Saatiin silti Kirsille ensi kosketus kulttuurishokkiin, eikä sitä loppuviimeksi tarvitse välttämättä edes ihmetellä.

Ei siinä mitään, että puolet junan matkustajista maiskuttaa todella kovaäänisesti nuudeleita, osa röyhtäilee nuudeleiden päälle, loput polttavat tupakkaa, kuseksivat ympäriinsä ja röyhtäilevät muuten vaan. Siinä sitten Kirsin istuessa kulttuurishokista kalpeana junanpenkillä viereemme istui iäkäs pappa, joka hetken istuttuaan päästi erittäin äänekkään ja intohimoisen pierun. Vaunussa minä ja 64 muuta ihmistä myhäili erittäin kunnioittavasti ja hieman jopa kateellisena, että ompas pappa syönyt oikein kunnon aterian. Hauskinta kuitenkin oli että juuri kun Kirsin silmät pullistuivat ja suu aukesi hiljaiseen kauhun sekaiseen huutoon niin pappa laski ilmoille vielä ns. varmistajan poistaakseen turhat epäluulot vastaanottajien korvista ja hajuaistimista. Kirsi ehdotti samantien paikan vaihtoa joko vessaan taikka ulos. Noutaja oli lähellä.

Toinen kosketus saatiin kun käytiin täällä Chengdussa syömässä paikallista herkkua "hotpottia". Blogin seuraajat varmasti muistavat tekstin, jossa kuvaillaan omaa ensikosketustani kyseisen ruuan monipuolisuuteen ja valmistustapaan. Kertauksena: pöydän keskellä on siis kaasukeitin jonne tuodaan iso vaasi täynnä varsin moniaineista kastiketta ja pöydän ympärille tilaamasi höysteet raakana. Sitten vaan soppa tulille ja sopan kiehuessa puikoilla keitellään lisukkeita. Hyvää on ja varmasti riittävästi. Käytiin varmaan paikkakunnan ainoassa paikassa jossa on englanninkieliset nimet lisukkeille. Meinasi kuulemma jäädä tilaamatta, koska vaihtoehtoina oli lähinnä jäniksen vatsalaukkua, hanhen kurkkutorvea, bambua, munuaisia, kiveksiä ja sellaista. Hyvää oli kuitenkin. Vaikka tietenkin hirveän tulista. Kuten Jalostajan hernekeittokin. Parasta oli kun ihmettelin ruuan hieman kalakeittomaista makua. Selityskin löytyi jahka saatiin lisukkeet koluttua. Sopan keskeltä löytyi lähes kokonainen ahven. Liekö tarkoituksella vai ei. Paha sanoa, koska kuitenkin tilattiin ankkaa mandariiniliemessä.

Paikallisillekkin on varmasti tarjottu kulttuurishokkia ihan kerrakseen. Yksikin ilta käveltiin täällä kyliltä kotioppäin ja paikallinen pikkutyttö isänsä kanssa saapasteli vastaan. Tyttö ei varmaan ihan seurannut vastaan tulevaa liikennettä, vaan havaitsi meidät ihan viime hetkellä. Seurasi noin kahden metrin loikka taakseppäin, ilme kuin suoraan The Ringistä ja kahdella kädellä otettu tiukka ote isän kädestä. En sitten osaa sanoa kumpaa meistä tyttö enemmän pelästyi. Tai oikeastaan kumpi pelästyi enemmän. Kirsi vai tyttö.

Monet asiat on kyllä täälläkin muuttuneet. Passia ei enää kysellä junassa vaan asemilla, Chengduun on saatu toinen metrolinja, junalippuja ei enää tarvita asemalta poistuttaessa ja ennen kaikkea paikallisilta ei enää kysellä henkkareita kesken junamatkan. Ehkä tämäkin maa tästä vielä johonkin kehittyy. Silti ikävä kyllä kaikki asiat eivät kehity. (Kirsi kertoisi tässä vaiheessa hygieniasta) Minä taasen kaljasta. Eli junasta ei vieläkään saa yli 3,6%:sta kaljaa. Jos on oikein nopea niin aseman kärrymummoilta ehtii hakea 4,0%:sta, mutta kiire pukkaa. Kaupoista 4,7:aa kuitenkin löytyy, se on edistyksellistä. Tosin sikakallista. Eli onhan tämä vieläkin riisiviinan luvattu maa. Gam Bei!

Ensimmäiset Tiibetin matkustuslupa-anomuksetkin tuli tietenkin hylättynä takaisin. Yllätys, yllätys. Sinänsä kuitenkin isompi yllätys oli, että saimme luvan matkustaa alueelle 15. päivän jälkeen. Joten 4 päivää lisää odotusta täällä Chengdussa ja junamme starttaa kohti Lhasaa. Näin siis ainakin tällä hetkellä. Jotenkin tosi outo tunne, kun nyt sitten kerrankin näyttää sille, että on pääsemässä alueelle. Varmasti tulee olemaan melkoinen pettymys. Ensimmäisen kerran yritin mennä alueelle 2008 Nepalista, toisen kerran 2010 täältä, kolmannen kerran 2011 täältä ja nyt tosiaan ensimmäisen hylätyn anomuksen jälkeen näyttäisi lupa järjestyvän. Helppoa tai ei. En tiedä. Kallista ainakin.

Mielenkiintoista olisi tietenkin tietää millaisia lahjuksia agenttimme on joutunut ympäriinsä maksamaan, jotta luvat järjestyivät. Virallinen ohje kuitenkin on, että pitää olla vähintään viisi samaa kansallisuutta olevaa henkilöä ryhmässä, eikä lupaa siltikä välttämättä saa. Joten mikäli satutte tuntemaan kyseisen alueen munkkeja niin voisitteko välittää viestiä, että ovat polttamatta itseään kunnes olemme vierailleet alueella. Riittävästi harmittaa jo se ettemme tule pääsemään Mount Everestin base campille, huipulle saakka kiipeämiseen kun ei nyt tällä kertaa aikaa tule riittämään. Kuntoahan meillä olisi tietenkin.

Reissun ensimmäiset "aasiakakatkin" tuli heitettyä. Yleensähän se tässä viikon sisään tuppaa tulemaan. Maagisella "Tero-asteikolla" mitattuna sellaista noin 1,5:sta. Ei siis kovinkaan pahaa. Lääketieteellinen asteikkohan ulosteen koostumukselle kulkee 1-7:aan, mutta tietenkin olen kehittänyt reissaamiseen sopivamman 1-5:een olevan asteikon. Helpompi arvostella, kun vaihtoehtoja on vähemmän. Sopii paremmin näinkin yksinkertaisille ihmisille. Asteikolla 1:stä kuvastaa siis lähinnä kuumahko vihreä vesi, joka pulppuaa suolesta suurehkon paineen saattelemana. Toisinaan sulkijalihaksen kontrolloimana, toisinaan kontrolloimattomana.

5:sta kuvastaa taasen täydellinen ummetus. Siitä pääsemmekin mukavasti aasinpas- eikun siltaa käyttäen seuraavaan aiheeseen, nimittäin Kirsin ummetukseen. Aika käsittämätöntä. Muistan Heinrich Harrerin kirjoittaneen teoksessaan Seitsemän vuotta Tiibetissä Englannin lähetystön työntekijästä jolla oli 40-luvulla kaksi kuukautta ummetusta Tiibetistä. Tästä kuulemma puhuttiin lähes koko maanosan väestön kesken ja naureskeltiin, että miten ikinä on mahdollista. Eniten nolottaa, että Kirsillä on ihan kohta sama edessä. Vaikka ei siis näillä näkymin ollakkaan kuin viikko Tiibetissä. Noh, ompahan paikallisella nykysukupolvellakin jotain kerrottavaa lapsenlapsilleen. Siitä yhdestä hullusta suomalaisesta, joka ei kakkaa ollenkaan.

Monet Aasian kävijät tietenkin muistavat tämän vasemman käden ehdottoman käyttökiellon. Sillähän ei saisi tietenkään tehdä juuri yhtikäs mitään, koska paikalliset pitävät sitä niin kovasti saastuneena. Tämähän juontaa tietysti kovasti juurensa siihen "hulju"kuppiin jolla vessassa käynnin yhteydessä pitäisi huuhdella ulostuloaukon ympäristö. Vasemmalla kädellä ei siis saisi käytännössä syödä, tervehtiä, kätellä eikä yhtään mitään, muuten loukkaa verisesti paikallisia. Jotenkin vaan aina paikallisia kätellessä meinaa tulla virne naamalle, että "mahdatkos tietää millä kädellä pyyhin vime käynnillä". Enkä ole vasenkätinen.
 
Tänään on muuten "silloin tällöin". Toivottavasti ei heijastunut tekstiin.