Lhasa

Kirsi:

Päästiinpähän Tiibetiin sitten lopulta vaikka todennäköisyydet tämänkin retken toteutumiseen olivat melko pienet. Ja melkoinen onnenkantamoinen tuo meidän luvan saaminenkin oli. Ensin lupia ei nimittäin myönnetty jonkun puoluekokouksen takia lainkaan. Kun kokous loppui niin saimme lupamme ja siitä ei mennytkään kuin pari päivää niin pari tiibetiläistä munkkia teki epätoivoissaan polttoitsemurhan ja lupien myöntäminen loppui kuin seinään. Ja tosiaan, kun meidän lupa oli kolmas, jonka matkatoimisto on tänä vuonna saanut hankittua niin uskomaton tuurihan tässä kävi.

Tuo lupajuttuhan perustuu siihen, että Tiibet on iät ja ajat ollut Kiinan miehittämä alue, jolle matkustamista on aina rajoitettu jossain määrin. Pekingin olympialaisten aikaan tilanne ilmeisesti räjähti käsiin ja lupien saanti muuttui käytännössä mahdottomaksi, koska Kiina ei halunnut turistien pääsevän alueelle katsomaan mitä siellä oikeasti tapahtuu. Tiibetiläisethän ovat syrjitty ja alistettu vähemmistö, jota kohtaan tehdään jatkuvasti räikeitä ihmisoikeusloukkauksia samalla kun paikallista kulttuuria yritetään hävittää. Monestiko muuten olette nähneet Suomen "puolueettoman ja vapaan" lehdistön uutisoivan kyseisistä loukkauksista? Ilmeisesti Kiinaa ei passaa mennä arvostelemaan. Syitä voi jokainen arvailla, mutta eiköhän rahalla ja kauppasuhteilla ole tässäkin osansa. (Kuten muistamme, Heidi Hautala teki sen "virheen", että astui kiinalaisten varpaille tapaamalla Dalai Laman, minkä seurauksena Kiina lähetti Suomelle välittömästi nootin.)

Matka Tiibetiin taittui taas junalla ja aikaa meni jälleen 44 tuntia. Tällä kertaa matka olisi mennyt ihan rutiinilla, etenkin kun sekä sänky että juna olivat paremmat kuin viime junamatkalla ja maisemiakin pystyi katsomaan sängyssä makaillen. (Vessa sen sijaan oli edelleen ihan yhtä paskainen, kirjaimellisesti.) Menin sitten kuitenkin tekemään suorastaan häpeällisen aloittelijan mokan. Tarkoitus oli nimittäin ostaa asemalta eväät matkalle. Ja ostettiinkin, paitsi että suklaata ei sitten löytynyt millään. Niinpä oli pakko selvitä 2 vuorokauden junailusta ilman noinkin välttämätöntä elintarviketta. Ekalla junapätkällä koettu kulttuurishokki ei ollut mitään tähän verrattuna, mutta sen verran kova tyyppi olen, että tästäkin selvisin. Tarjottiin tietenkin tuttuun tapaan viihdettä kanssamatkustajille. Pelattiin nimittäin korttia ja sehän oli sitten aivan äärettömän mielenkiintoista. Paikalliset osoittivat taas, ettei tuijotuksessa ole mitään noloa ja tulivat ns. iholle seisoskelemaan ja katsomaan miten peli etenee. Eivät varmaan säännöistä mitään tajunneet, mutta sen verran kuitenkin että tajusivat nauraa kun Tero hävisi ihan koko ajan.

Sinänsä kiva päästä pois tuolta Kiinasta ja mennä vaihteeksi sellaisiin paikkoihin, joissa Terokaan ei ole käynyt. Jos vaikka välillä ihmeteltäisiin yhdessä kaikkea, ettei aina yksin tarvitse. Ja ennen kaikkea Teron ei tarvitse joka kippolan ja ravintolan edessä kertoa käyneensä joko kaljalla tai paskalla kyseisessä paikassa.

Lhasa on kyllä älyttömän hieno paikka. Todella kauniit maisemat, puhdasta (joskin vähähappista) ilmaa ja äärettömän ystävällisiä ihmisiä. Lhasahan on 3600 metrin korkeudessa mikä ei ilmeisesti paikallisten mielestä ole yhtään mitään. Kysyin nimittäin miten korkeita nuo ympäröivät vuoret ovat ja oppaan mukaan ne eivät ole korkeita, vain 5000m. Vähän tyttö ihmetteli, kun kerroin, että Suomessa ei ole vuoria ensinkään ja että koko maa on suunnilleen niin matalalla kuin vain mahdollista. Tuo korkeus aiheuttaa tietenkin omat haasteensa kun sitä happea tosiaan on 40% vähemmän kuin mihin merenpinnan tasalla on totuttu. Tuntemukset vaihtelevat armottomasta päänsärystä äärettömään puuskuttamiseen, mutta onneksi kropalla on tapana sopeutua tälläisiin pieniin muutoksiin. Ettei tarvitse sitten välillä pysähtyä lepäämään kun kiipeää portaita neljänteen kerrokseen.

Täällä yläilmoissa tulee muuten syötyä aivan järjettömästi. Kolme lämmintä ateriaa päivässä ei ole yhtään mitään, illalla on silti nälkä kun menee nukkumaan. Johtuneeko sitten siitä, että leposykekin on melkein 100 ja elimistö on ehkä hieman epänormaalissa tilassa. Tero on kuitenkin jo alkanut ihmetellä miten paljon nainen pystyy syömään kun koko ajan pitäisi olla ruokaa saatavilla. Siis vielä enemmän kuin normaalisti.

Lhasan upeutta, paikallista kulttuuria ja paikallisten tapoja ja uskonnollisuutta on kyllä vaikea sanoin kuvata. Historiaa on paljon ja sitä vaalitaan huolella. Ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisiä, jotka tämänkin sorron keskellä pitävät omasta kulttuuristaan kiinni ja kunnioittavat historiaansa sen sijaan, että suomalaiseen tapaan pitäisivät kaikkea ulkopuolelta tulevaa automaattisesti jotenkin parempana ja hienompana. Kiinalaiset ovat esimerkiksi ottaneet asiakseen rajoittaa munkkien määrää tekemällä siitäkin toiminnasta luvanvaraista. Tokihan munkkien määrä on sen seurauksena romahtanut, mutta yhä vaan on menijöitä siihenkin puuhaan. Miksikäs sitä nyt tuhansia vuosia vanhoista perinteistä luopuisi vain koska ne eivät valloittajaa miellytä.

Jotenkin alkaa väkisinkin katsella omaa elämäänsä hiukan eri näkökulmasta kuin ennen, kun oppaana on 23-vuotias tyttö, joka ei luultavasti koskaan tule saamaan passia. Kerropa siinä sitten, että me tässä matkustamme 5kk ilman, että valtiota kiinnostaa pennin vertaa ja että meillä on vieläpä siihen taloudellinen mahdollisuus. Tiibetiläisethän eivät passia saa, kiinalaiset sen sijaan tietenkin saavat. Onhan tämäkin tietenkin tapa laittaa asukkaat eriarvoiseen asemaan ja kyykyttää tiettyä kansanosaa. Kun sitten tuli puheeksi Dalai Lama niin tyttö kertoi meille, että tiibetiläiset eivät saa kyseisestä herrasta keskustella, eivätkä politiikasta ylipäätään. Vähän kävi mielessä, että mitenköhän tuotakin vahditaan, mutta opas kertoi että esim. näissä suurimmissa nähtävyyksissä on kamerat, jotta voidaan tarkistaa mitä turistien kanssa puhutaan. Samasta syystä emme voi kertoa oppaalle mitään Suomesta tai Euroopasta julkisilla paikoilla. Tokihan viimeistään automatkalla, kun ulkopuolisia ei ole kuulemassa, kerromme yhtä ja toista.

Kun olimme jälleen kerran menneet läpi turvatarkastuksessa, jossa paikalliset näyttävät henkkarinsa, mutta eurooppalainen turisti ei herätä poliiseissa mitään mielenkiintoa niin opas mietiskeli, että Kiinan puolella ei taida tuollaistakaan olla. Ei ole ei, mutta surullisinta on, ettei tuolla tytöllä ole oikeasti aavistustakaan tästä meidän länsimaisesta vapaudestamme. Ei varmaan osaa kuvitellakaan sellaista vapautta, jossa me elämme. Täällä kun ei kuulemma näytetä uutisissa käytännössä koskaan mitään ulkomailta, kouluissa ei saa opettaa mitään muuhun maailmaan liittyvää (toisin kuin Kiinan puolella) ja jos Internetistä menet katsomaan ulkomaisia uutisia niin "life ends" kuten opas sanoi. En uskaltanut tarkemmin kysellä miten kirjaimellisesti tuo pitäisi ottaa, mutta ei ainakaan hyvä heilu. Internetiinhän ei kenelläkään ole mitään asiaa ellei ensin näpyttele henkilötunnustaan koneelle. Saa sitten hallitus vahdittua mitä kukakin netissä tekee. Ei oikeastaan ole näiden päivien aikana jäänyt epäselväksi millainen ihmisoikeustilanne täällä on.

Äkkiä sitä muuten ihminen oppii paikallisille tavoille. Ei nimittäin tule enää käytettyä pytyllistä vessaa julkisissa tiloissa. Junassakin sellainen olisi tällä kertaa ollut tarjolla, mutta ei kelvannut. Kyllä se reikävessa nimittäin on oikeasti aika paljon hygienisempi (vaikka kirveleekin myöntää että Tero oli oikeassa) ainakin niin kauan kuin kaikki osaavat tähdätä tuotteensa siihen reikään eikä lattialle.

Tero:

Vihdoinkin Lhasassa. Näin jälkikäteen tietenkin naurattaa matkanjärjestäjän sanat "keksikää jotain, eihän niitä kuitenkaan ole... ei ne kuitenkaan kysy." Niimpä. Kolmatta kertaa kun yrittää käsimerkein kertoa eri kielitaidottomille virkailijoille, että loput tulevat suoraan lentämällä Lhasaan, niin jossain vaiheessa alkaa hieman jopa vituttamaan. Onneksi työympäristössäni on muutama alan harrastaja, joilta juovuspäiten irtoaa todella hienot nousu, lasku ja kaartoesimerkit vain muutamalla käden liikkeellä. Näitä kun ahkerasti kopioin niin olettaisin virkailijoidenkin tajunneen asian laidan. Tosin olihan meitä sitten asemalla kuitenkin poliisi vastassa.

Poliisi ymmärsi onneksi jonkun sanan englantiakin ja aikansa papereita selattuaan lähdettiin ihan porukalla etsimään opasta. Onneksi opas löytyi kohtuu helposti, koska oli ainoana tyyppinä vastaanottamassa junasta yhtään ketään. Sitten taas selattiin papereita, kopioita ja passeja. Kiivaasta keskustelun luonteesta johtuen en päässyt selville, että keskusteltiinko meistä, oppaasta, poliisista vai puuttuvista kolmesta kaverista. Loppuviimein aika sama, kun kuitenkin hetken suuta pieksettyään päästiin menemään. Jälkikäteen piti tietenkin kysyä oppaalta, että mitäs sitten kun huomaavat, ettei näitä kolmea tyyppiä ole koskaan maahan saapunutkaan? Seurasi taas kerran mieltä huojentava vastaus "en minä vaan tiedä..." ja päälle paljon paikallista naurua.

Junailukin sujui yllättävän hyvin. Tietysti oli pari hyvin mustaa hetkeä, jolloin epätoivo oli vallata Kirsin kokonaan. Onneksi oli hyvin vaihtoehtoja. Kerrankin totesin junan pysähtyvän seuraavan kerran 12h päästä keskellä ei mitään, että voidaan hyvinkin jäädä siellä pois, jos harmittaa. Meinasi kuulemma kiukuttaa. Ilmeisesti voidaan kuitenkin todeta Kirsin junailukynnyksen sijaitsevan noin 40h kohdalla. Sen jälkeen on kanssamatkustajien syytä olla lievästi sanottuna varuillaan.

Junassa muuten tulikin taas sitten pitkästä aikaa kosketus happivajeeseen. Vaikka juna käy parhaimillaan 5072m:ssä, niin lisähappea vaunuihin aletaan puskea vasta 4000m:n jälkeen. Sekin tietysti saattoi hieman matkamielialaan vaikuttaa, kun tuntuu ettei saa oikein ilmaa ja toisella punkalla piereskellään, yläkerrassa tupakoidaan ja alhaalla maiskutetaan. Illaksi kotiin, maksoi mitä maksoi.

Tietenkin heti hotelliin kirjautuessa tarjottiin paikallista herkkua, Jakinmaitoteetä. Aika lailla sellaista haalean maidon makuista. Ei mitenkään erikoista, vaikka sitä ympäri internettiä äärimmäisen kauheaksikin mainostetaan. Tokihan piti heti varmistaa sekä Kiinaksi että Tiibetiksi, että eihän siinä vaan ole laktoosia. Se nimittäin saattaa laittaa hienoisen kiertoilmaefektin käyntiin näin pohjoismaalaisen herkässä elimistössä.

Tokihan tiesin, ettei ulkomailla yleensäkkään tuosta vaivasta ole juurikaan harmia, mutta ajattelin vain testata, että miten aina niin charmantti huumorini uppoaa paikallisiin. Noh huone saatiin, mutta vaihtorahat päättivät varmuuden vuoksi jättää antamatta.

Täällä Lhasassa on muuten aivan järjetön määrä poliiseja sekä sotilaita. Jopa huomattavasti enemmän kuin Kathmandussa 2008 vallankumouksen aikaan. Se on paljon. Jokaisella kadun pätkällä mikä viettää pienellekkin aukiolle on metallinpaljastimet ja läpivalaisupisteet. Sen lisäksi paikallisilta kysytään aina paperit. Meiltä taasen ei passia ole kysytty hotellin rekisteröinnin jälkeen kertaakaan. Ehkä se on sitten osa sitä alistamista mitä Kiina täällä harjoittaa. Miehittäjähän käyttäytyy yleensäkkin miehittäjän elkein. Ilmeisesti vielä 60v jälkeenpäinkin. Hieman kyllä ihmetyttää, että miten nämä oikein perustelevat oman maan kansalaisilleen, jotka vierailevat täällä, näiden poliisien määrän. Siis paikallisen median on pakko markkinoida tämä jotenkin maailman vaarallisimpana paikkana. Eihän tuollainen voisi mitenkään muuten mennä missään läpi.

Hauskaa kyllä kun täällä on uusi ja todella hieno rautatieasemakin, mutta edes sinne pihalle ei voi laskea ketään, koska ihmiset voisivat muuten kokoontua siellä. Sehän on ankarasti kielletty. Siksi junailijat saatellaakin rakennuksen ulkopuolelle turvatarkastukseen ja kaduille. Rakennuksen sekä aukion ollessa täysin tyhjillään. Sinänsä kyllä poliisien asenne on täysin erilainen, kuin sotilaiden. Nykyään poliiseista saa jo räpsäyttää valokuviakin ja ne voivat jopa hymyillä. Sotilaista kun ottaa kuvan, niin käydään koko muistikortti läpi ja format c:. Eikä tosiaan pelkoa, että joku sotilas edes tervehtisi. Toisin kuin poliisit. Ehkä niilläkin on hieman tylsää ja huomanneet, että töissä on paljon mukavampaa, kun itsekkin on hieman mukavampi. Toisaalta ei pitäisi ihmetellä. Sellaisia ne sotilaan perkeleet on meillä Suomessakin.

Kaupunkina Lhasa on aivan huippu. Yksi ehdottomasti parhaista paikoista, joissa olen koskaan vieraillut. Vastaavia ihmisiäkään tuskin löytää nykyään enää juuri yhtään mistään. Ihmiset ovat nimittäin aivan käsittämättömän ystävällisiä ja aivan äärettömän uskonnollisia. Varsinkin kun itse tulee tuolta pohjoismaisten pakanayhteiskuntien keskeltä. Jotenkin on todella hienoa, ettei uskontoa ole vieläkään saatu kitkettyä ihmisten elämästä pois, vaikka valtio on sitä vuosikymmenet yrittänyt. Ennen kaikkea on todella silmiin pistävää, miten uskonto on täällä osana ihmisten jokapäiväistä elämää.

Päivittäin kadulla tulee vastaan ihmisiä, jotka pyörittelevät rukousmyllyjä, kiertävät temppeleitä taikka muuten vaan lausuvat mantroja. Varsin hienoksi sen tekee se, että ihmiset vaikuttavat todellakin olevan hyvin uskonnollisia iästä, sukupuolesta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Näin uskonnottomana voisin tietysti paasata uskonnoistakin vaikka kuinka paljon, sekä puolesta että vastaan, mutta oletan jokaisen vähääkään ajattelevan ihmisen kuitenkin käsittävän miten paljon uskonto on opettanut ihmisille sekä yleisestä moraalista että siitä mikä on oikein ja mikä väärin. En tosin tiedä mitä kouluissa nykyään uskonnosta opetetaan, mutta olettaisin teologisen tiedekunnan ohjenuoran olevan käypää valuuttaa myös muissa opetuslaitoksissa. "Ei siis opeteta miten pitäisi uskoa, vaan opetetaan miten ihmiset uskovat". Sehän olisi sitä monikulttuurisuuden ymmärtämistä parhaimmillaan. Vaikka onhan meillä tietysti näitä elämänkatsomustietoja sun muita vastaavia vasemmistoaineita. Olisi kyllä kiva itsekkin tietää, että miten sitä elämää sitten oikein katsellaan. Siis muualtakin kuin ravintola Oivan huuruisen ikkunan läpi sunnuntai-iltapäivisin.

Oivasta tulikin mieleenkin, että kävellessämme ensimmäisenä päivänä tänne hotellille alkoi oppaamme luettelemaan hirveän määrän kaiken maailman ohjeita miten pitäisi olla ja mitä sai tehdä ja mitä ei. Oikeastaan ainoa ohje mikä jäi mieleeni ja tietenkin samalla myös ainut, jota en Kirsin mukaan noudattanut, oli se ettei saisi näin heti alkuunsa nauttia ollenkaan alkoholia. Omasta mielestäni käyttäydyin hyvin korrektisti ja noudatin ehdottomasti ohjetta. Onhan se kuitenkin niin että, koska paikallisessa Lhasa-beerissä on vain 3,8%, niin se on sen verran laimeaa, ettei sitä käytännössä voi edes alkoholiksi laskea. Määrästä riippumatta, kuten enemmän asiaan perehtyneet hyvin tietävät.

Olen muuten tehnyt varsin uraa uurtavaa tutkimusta. Nimittäin ilman happipitoisuuden määrällä ei ole juurikaan vaikutusta suolistokaasujen aiheuttamaan reaktioon kanssaihmisissä. Testi on toistettu useasti ja eri yhteyksissä 3650m korkeudessa ja noin 60% happipitoisuudessa verrattuna merenpinnan tasolle. Tutkimuksessa päästään väitöskirjatasolle viimeistään kahden päivän päästä, kun ylitämme 5000m:n rajan ilman lisähappea. Raportoin reaktioista lisää silloin, ellei väitöskirjaani julisteta kohderyhmän toimesta salaiseksi.

Tiesittekö muuten, että Suomessa on tälläkin hetkellä tekeillä yli 21 000 väitöskirjaa? Väittäisin ettei edellä mainitulla aiheella päästäisi edes top 100-typerimpien tutkimusten joukkoon. Lisäksi edellä mainittua tutkimusta puoltaa se, ettei tutkimukseen käytetä ollenkaan verovaroja. Kustannan nimittäin tutkimuksen kokonaisuudessaan täysin itse. Sekä kaasut että palautteen.

Seuraavaksi matkaammekin sitten Nepalin puolelle. Matkaa on taitettavana 4 päivää, yli 900km ja välillä käydään tosiaan yli 5000m:ssä. Ajokkina pitäisi olla jonkin näköinen 80-luvun lantikka ja kyydissä meidän lisäksi kuski ja opas. Matkalla pitäisi nähdä myös mt Everest, vaikka itse base camp onkin tämän vuoden kokonaan suljettuna. Saapas nähdä mitä tästäkin tulee.