Siirtomaaherrat

Kirsi:

Tulipahan sitten Myanmariakin nähtyä. Lyhyesti tosin, koska reissuaikataulusta ei nyt irronnut sinne kuin viikko. Uudestaan on tultava. Seuraavalla kerralla täytyy vaan varata enemmän aikaa ja rahaa, koska nähtäväähän Myanmarissa riittää, mutta pitkien välimatkojen ja huonokuntoisten teiden takia täällä mennään hitaasti bussilla tai suht kalliisti lentämällä. Oli meillä kuitenkin sen verran aikaa, että ehdimme käydä katsomassa millaisia nämä täkäläiset paljon kehutut rannat ovat.

Tavallaan on hauskaa, että paikallista joukkoliikennettä käyttäessä ei koskaan etukäteen tiedä mitä on odotettavissa ja vielä hauskempaa on, että vaikkei odottaisi juuri mitään niin ne vähätkin odotukset onnistutaan alittamaan. Turha esimerkiksi luulla, että kaikille matkustajille olisi pitkänmatkanbussissa penkki. Ei ole, mutta sehän ei ole ongelma, koska onhan olemassa muovijakkaroita (sellaisia samanlaisia 30 senttiä korkeita, joita Suomessa on leikkimökeissä), joita voi tuupata käytävän täyteen. Siinä on sitten aikuisten ihmisten mukava matkustaa 6 tuntia polvet suussa ja mätkähtää edessä olevalla jakkaralla istuvan selkään jokaisessa äkkijarrutuksessa. Kun matkustajat on lastattu kyytiin niin ilmastointi laitetaan täysille (ja täysillä se pysyy siinäkin vaiheessa kun turistit tunkevat bussin ikkunaverhoa puhallinräppänöiden tukkeeksi) ja tunnelman luomiseksi aletaan näyttää tv:stä vuorotellen paikallista saippuaoopperaa ja karaokevideoita, 80 desibelin äänenvoimakkuudella. Kun käytäväjakkaralla istuva vierustoveri vielä viimeistelee tunnelman oksentelemalla muovipussiin niin alkaa kummasti tulla ikävä VR:ää, siitäkin huolimatta, että sekin yleensä alittaa odotukset.

Kyllä epämukavastikin kuitenkin perille pääsee. Ngwe Saungiin saapuminen olikin hieno kokemus. Katsoimme etukäteen netistä pari hotellia, joihin voisi majoittua ja Tero oli sitä mieltä, että otamme bussiasemalta taksin, kierrämme hotellit läpi ja valitsemme parhaan. Paitsi, että koko kylässä ei ole autoja, takseja eikä bussiasemaa. Kävellä ei silti tarvinnut, koska paikallisen taksin virkaa toimittavat polkupyörät, joiden sivuun on laitettu kahdenistuttava penkki. Sellaisen kyytiin vaan niin kyllä paikallinen setä polkee turistin hotellille edulliseen 0,8 euron hintaan. Vähän jouduin kakistelemaan ennen kuin rohkenin kyytiin. Tuli nimittäin vähän siirtomaaherraolo, kun istuskeli reteänä kyydissä kun paikallinen mies polki 30 asteen helteessä, etenkin kun paikallinen mies painaa n. 30 kiloa vähemmän kuin länsimaalainen nainen. (Tällä siis tarkoitan, että paikallinen mies on laiha, en suinkaan että länsimaalainen nainen olisi lihava vaikka sitäkin kyllä sattuu.) Välillä oikein hävetti, kun paikallisten palvelualttius oli niin yltiöpäistä, mutta ehkä parempi kuitenkin vain nieleskellä ja antaa hössöttää, kun tienaavat kuitenkin sillä hössötyksellä perheelleen ruokarahat.

Ngwe Saung oli melko uskomaton kokemus. Luonnontilassa olevaa rantaa on 18km ja kun turisteja tulee ja lähtee n. 10 päivässä niin mistään turistirysästä ei todellakaan voi puhua. Harvemmin pääsee osalliseksi tuollaisen pikkukylän elämää. Kylän läpi kulki kolme hiekkatietä, joiden varrella paikalliset asuivat ja pyörittivät siinä sivussa muutamaa kauppaa ja ravintolaa. Talot on turistiystävällisesti rakennettu niin, että niistä yleensä puuttuu kadunpuoleinen seinä (koska sillähän ei mitään tee), joten kylillä kävellessä voi katsella mitä paikalliset kodeissaan touhuavat. Siellähän ne makailevat lattialla (koska huonekaluillakaan ei tee mitään) katselemassa tv:tä ja päivystävät samalla josko joku tulisi asiakkaaksi "eteiseen" kyhättyyn parturiin (johon tietenkin menimme) tai kioskiin. Ruokapuolikin on varsin luonnonläheisesti järjestetty. Joka päivä kylän miehet käyvät talkoohengessä vetämässä pari verkollista kalaa merestä, omalta maalta saa vihanneksia ja monilla on pihassa sika ja muutama kana. Niillähän jo pärjääkin. Ei nimittäin näy kaupassa kovinkaan paljon tuontiruokaa. Länsimaalaisen silmäänhän paikallisten elämä voi näyttää silkalta puutteelta ja kurjuudelta, mutta kummallisen tyytyväiseltä ne silti vaikuttavat. Eikö olekin ihmeellistä, että joku voi olla onnellinen, vaikkei kaikki aika menekään työssä käymiseen, rahan perässä juoksemiseen ja kalliiden tavaroiden ostelemiseen? Sen verran tuo alkeellinen elämä heijastuu hotelleihinkin, että lämmintä vettä meillä ei ole käytettävissä ja sähköä tässä kylässä on tarjolla ilta kuuden ja aamu kuuden välillä. Tämä kaikki on kuitenkin pientä siihen verrattuna, ettei täällä myydä suklaata. Jotenkin uskomatonta, että maailmassa elää naisia, jotka eivät koskaan syö suklaata. Millaistakohan sellainen elämä on? Asia, josta en todellakaan aio ottaa selvää.

Kyläläiset ovat myös aivan järjettömän ystävällisiä ja jokainen haluaa jutella meille juuri niin paljon kuin kielitaito antaa myöden. Kaikkia tuntuu kiinnostavan mistä olemme kotoisin, mikä oli kivaa kunnes eräs ravintoloitsija pohti, että emme ainakaan Saksasta tai Ranskasta ole, kun olemme näin kummallisen näköisiä ja puolitti samalla tippinsä. Mukava kuitenkin huomata, että täälläkin tiedetään Suomesta sentään jotain. Yksi taksikuski tiesi, että Suomi on kauniiden huonekalujen ja matkapuhelinten maa (missä saattoi hiukan mennä naapurimaan kanssa sekaisin, mutta puolet oikein kuitenkin) ja toinen osasi heti tokaista, että "so you drink vodka". Kuski kertoi olleensa 90-luvulla Porissa (voi raukkaa). En kysynyt syytä vierailuun, mutta veikkaan, että on saattanut silloin saada omakohtaista kokemusta tuosta vodkan juomisesta. Eikä siinäkään vissiin mitään, että suomalaiset juovat vodkaa, mutta kuski tuntui olevan enemmän huolissaan siitä, kun ei juoda viskiä lainkaan. Olisi varmaan pitänyt kertoa, ettei ole syytä huoleen, koska olen nähnyt sitäkin tapahtuvan kiitettävän paljon.

Ngwe Saungiin verrattuna Yangoon oli tylsä aasialainen suurkaupunki, josta jäi eniten mieleen hostelli, jonka ylihintaisessa huoneessa jouduin nukkumaan yhden yön. Matkan hirveimmät majoitukset-listalla kyseinen huone pääsee heittämällä sijalle kaksi (Tiibetin viimeisen majoituksen pitäessä edelleen ykkössijaa). Huone olisi saattanut olla jotenkin siedettävä, mutta kylpyhuone ei ollut mitenkään. Ajattelin kuitenkin, että pystyn selättämään kammottavan kylppärin näyttämällä sille hiukan suomalaista desinfiointiliinaa, mutta urakkaan ryhdyttyäni huomasin, ettei mitään ole tehtävissä. Viimeinen pisara oli kun huomasin seinässä halkaisijaltaan n. puolen metrin kokoisen reiän, joka mielestäni ei voinut olla mikään muu kuin puolimetristen rottien kulkuväylä. Pakenin paniikissa paikalta ja lähetin Teron rätin kanssa desinfioimaan paikkoja. Nähtyään vessanpytyn likaisen istuinrenkaan ja minun saatua itkupotkuraivarin jopa Tero oli sitä mieltä, että hotellia on vaihdettava. Majoituksen löytäminen Yangonissa klo 21 on kuitenkin enemmän kuin hankalaa, joten jouduin taipumaan siihen, että nukumme yhden yön yhdessä rottien kanssa. Hyvinhän se kuitenkin meni kun iltasuihkussa pakotin Teron vahtimaan, ettei seinästä hyökkää rotta niskaan ja yöllä jätimme valot palamaan torakoiden ja muiden vastaavien varalta. Kun olin ensin kiihtynyt huoneen hinta-laatusuhteen takia nollasta sataan niin ajattelin, että annan ainakin palautetta respaan. Turhaan. Respan kaveri ei nimittäin osannut tälläisessä ongelmatilanteessa sanaakaan englantia. Erikoista sinänsä kun sama kaveri kuitenkin puolta tuntia aiemmin kirjasi meidät sisään hotelliin melkoisen hyvällä englannilla.

Tuo kieliasia onkin täällä mielenkiintoinen. Ihan turha nimittäin lähteä Aasiaan ja kuvitella, että täällä pärjää kun on kirjoittanut ylppäreissä englannista E:n. Ei pärjää. Paikalliset eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon enkä minä ymmärrä sanaakaan siitä mitä ne sanovat, vaikka tiettävästi molemmat kommunikoivat englanniksi. Tero sen sijaan pärjää palikkaenglannillaan loistavasti ja kaikki ymmärtävät mitä toinen sanoi (paitsi minä, minulle pitää myöhemmin tulkata). Jotta täällä saa asiansa ymmärretyksi niin pitää osata muodostaa lauseita, joissa on kaksi sanaa englanniksi ja loppu viitottuna. Vähän meinaa mennä hermot. Ihmettelen vaan minkä takia olen opiskellut englantiakin kuusi vuotta, kun näköjään 6 kk olisi ollut oikeampi aika.

Kävimme Yangonissa tutustumassa paikalliseen postiin, joka on ilmeisesti koko kaupungin ainoa paikka, josta saa postikortteja. Siellähän paiskittiin hommia ihan kuin valtion laitoksissa yleensäkin. Varsin suuressa hallissa oli 20 ns. yhden pysähdyksen tiskiä, joissa saa hoidettua kaikki asiat kerralla. Periaatteessa. Yhdenkään tiskin takana ei ollut työntekijää, mutta senhän ymmärtää, koska eihän ole mitään järkeä hoitaa asiakkaan KAIKKIA huolia, jos voi hoitaa vain yhden ja passittaa asiakkaan sitten seuraavalle tiskille. Meitä palloteltiin kerroksesta toiseen ja luukulta toiselle muutaman kerran, kunnes lopulta löysimme hallin perimmäisestä nurkasta jonkun, joka tiesi postimerkeistä vähäsen, muttei ollut erikoisen innostunut myymään niitä. Lisäksi huomasin, että 90% paikan työntekijöistä oli samaan aikaan ruokatauolla eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään ja siinä vaiheessa tuli kyllä merkillisen nostalginen olo ja ikävä omia postivuosia. Se oli hienoa aikaa.
 
Malarialääkityksen aloittamiseenkin oli taivuttava vaikka yritimme selvitä Aasiasta ilman sitä. Suurella lääketieteen- ja tartuntatautien tuntemuksellamme arvioimme, ettei malariariski täällä päin ole kovin suuri, mutta maaseudulla ollessa arvio alkoi vähän epäilyttämään. Etenkin kun bungalow-majoituksemme ei ole kovinkaan tiivis ja meillä on jokunen kärpänen ja Teron paukamista päätellen myös muutama hyttynen huonekavereina. Lisäksi totesimme, että jos joskus on typerä olo niin mahdollisesti silloin, kun makaa paikallisessa sairaalassa sairastamassa malariaa, vaikka rinkassa on estolääkitystä koko reissun tarpeiksi. Nyt sitten vain odotellaan millaisia sivuoireita meille kyseisestä lääkkeestä tulee. Vähän tuntuu, että Terolle on melko vakavia oireita alkanut jo tullakin. Muutakaan selitystä en keksinyt sille, että kaatoi yhtenä aamuna puoli pulloa kaljaa viemäriin, kun ei edellisenä iltana ollut millään jaksanut juoda sitä loppuun. En usko, että niin on käynyt koskaan ennen. Pitää vissiin pistää mies pysyvästi estolääkitykselle.

Tero:

Olenkin aina ihmetellyt miksi niin harvat lentokoneet on keltaisia. Nyt tiedän. Ollessamme Langkawin kentällä odottelemassa siirtolentoa Kuala Lumpurin kautta Yangoniin, rullaili terminaalin ohitse Expedian mainoksilla maalattu AirAsian lentokone. Tämän jälkeen kuuntelin valtavasti perusteluja, että miten ihmeessä kukaan voisi lentää tuollaisella. Se on niin epäilyttävän värinen. Eikä tulisi kuulemma mieleenkään astua jalallakaan moiseen kapistukseen. Tuon väriset lentokoneet kun ei taivaalla pysy. Luonnollisestihan kyseessä oli juurikin meidän kone. Kerroin sitten Kirsille, että nyt olisi vaihtoehtoina, että jää loppureissuksi Langkawille taikka lähtee tuolla epäilyttävällä koneella kanssani Myanmariin. Hetken se sitä jo epäuskoisesti pohtikin, vaikka kuinka koitin selittää ettei lentokoneen väri vaikuta aerodynamiikkaan. Onneksi kyseessä ei ollut Finnairin Marimekko-kone. Oltaisiin varmasti molemmat vieläkin Langkawilla.

Sitten Myanmariin. Täällä on kaikki vähän erilaista. Siis erilaisempaa kuin muualla kaakkois-Aasiassa. Jotkut on todella hienoja juttuja ja toiset vähemmän hienoja. Täällä muun muassa miehet käyttävät hameita. Näin tottumattomalle se on vähemmän hieno asia. Kyseessä ei siis ole mikään Skotlannissa käytettävän kiltin veroinen turistien naurattamisvaate, vaan vaate jota 95% miehistä käyttää joka päivä. Eipä silti, onhan se varmasti ihan mukava tälläisellä helteellä, varsinkin jos alusasu on mallia "kommando". Tätä hametta käytetään myös koululaisten koulupuvuissa. Sekin on tietysti hienoa, kun ei tarvitse tehdä tytöille ja pojille erilaisia vaatteita. Täältäköhän länsinaapurimme on ottanut mallia siitä utopistisesta yhteiskuntamallista, jossa sukupuolilla ei ole eroa? Noh onneksi täällä kuitenkin hameesta ja satunnaisista kynsilakoista huolimatta mies on kuitenkin aina mies. Toisin kuin nämä tasa-arvointoilijapellet haluavat maailmaamme muutettavan.

Tasa-arvosta -sen toteutumisesta ja toteutumattomuudesta- voisikin kirjoittaa tosiaan vaikka useammankin blogitekstin, mutta jätetäämpä nyt lähestyvän joulun kunniaksi vasemmistopolitiikan arvostelu hieman vähemmälle.

Tosiaan täällä kyllä valkoista heteromiestä arvostetaan. Mikäli ruokaillessa kärpäset sattuvat kiusaamaan niin eipä aikaakaan kuin tarjoilija-Pepe tulee hätistelemään niitä pois. Itse ei oikeastaan tarvitse keskittyä kuin olemiseen ja nauttimiseen. Mikäli sattuu vahingossa olemaan auringossa, niin viuhka-Pepe tulee äkkiä viuhkoineen viilentämään paahtuvaa siirtomaaherraa. Riksalla ajelu on tietenkin jo hyvin tuttua puuhaa. Senkun istuskelee kyydissä vaan ja välillä osoittelee riksa-Pepelle suuntaa, että mihin päin pitäisi polkea. Vatsa täynnä kävely kun on todella vaarallista. Hienoa huomata, että täällä kristittyäkin kohdellaan ihmisenä. Toisin kuin Suomessa.

Liikenne on täällä jotenkin aika ainutlaatuista. Autot itsessään ovat Brittiläisten peruilta tietenkin varustettu oikeanpuoleisella ohjaussysteemillä. Liikenne taasen tänä päivänä onkin sitten kuten meillä Suomessa. Eli täällä ajellaan käytännössä hanttimiehet keskiviivan päällä lähes koko ajan. Eipä se silti tunnu paikallisia haittaavan, mutta vähän kyllä oudoksuttaisi lähteä itse ajelemaan. Täällä on siis kaikki autot kuten Suomessa postiautot, mutta valitettavasti en ehtinyt ottamaan selvää, että onko paikalliset postiautot sitten taas kuten meidän normiautot.

Pääkaupungissa Yangonissa ei muuten ole ollenkaan skoottereita eikä mopoja. Tämäkin kuullostaa tietysti hiukan oudolta lähes 4,5 miljoonan asukkaan aasialaiskaupungissa. Asiaan on kuitenkin erittäin hyvä selitys. Eräs armeijan korkea-arvoinen virkamies oli ollut aamutuimaan liikenteessä omalla arvokkaalla autollaan, kunnes joku paikallinen mopo-Pepe oli kajauttanut skootterillaan upseerin Passatista etulokasuojan lommolle. Tästähän upseeri-Pepe kimmastui ja kielsi mokomat kaksipyöräiset kaupungista kokonaan. Sen jälkeen mopo-Pepet joutuivat vaihtamaan bussi-Pepen taikka taksi-Pepen asiakkaiksi ja nyt liikenne on tietenkin aivan tukossa. Saattaa se tosiaan olla, että mikäli yrittää korvata miljoona mopoa autoilla, niin jossain vaiheessa tulee hieman ahdasta. En tosiaan ole ihan varma, että kummalla sitten loppuviimeksi lähti mopo pahemmin käsistä.

Kännykät täällä on tosiaan aivan mykkinä koko ajan, mutta netti on mielestämme ihan käyttökelpoinen. Ympäri internettiä ja matkaopaskirjoissa aina valitetaan kun täällä internet on niin hidas, että järki menee. Ei pääse kaikille sivuille ja ehtii käymään tupakilla ennen kuin Googlekaan aukeaa. Osaltaan tietysti tottakin, tai riippuu tietysti tupakan pituudesta. Menihän Uunoltakin arviolta kolmisen tuntia "tupakoidessa". Oikeasti taasen tuntuu, että ihmiset ovat jälleen kerran hieman unohtaneet miten ajat olivat ennen. Jokainen 28/56:lla modeemilla surffanut tietää, millaista on kun netti on oikeasti hidas. Täällä se ei ole sitä. Tuskin tämäkään nyt ihan megan laajakaistalle pärjää, mutta hidas se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole.

Luonnollisesti tästä disinformaatiosta suivaantuneena tein yhteydelle koko www-historian rankimman testin. Testin, joka saa jokaisen laajakaistaoperaattorin edustajan hikoilemaan ja näkemään painajaisia. Testin, joka hikoiluttaa koodareita ympäri maailmaa. Testin, josta vain rohkeimmat uskaltavat unelmoida valokuitupiireissä. Kyllä, minä tein sen ja sain auki MTV3:n etusivun. Sen enempään ei mikään yhteys voi tässä maailmassa pystyä.

Operaattorista tulikin mieleeni käyntikortit. Ne ovat täällä Myanmarissa tosi kovia juttuja. Mies ei ole yhtään mitään, ellei sillä ole käyntikortteja. Täällä niitä on ihan jokaisella ja jaettavaksi ihan jokaiselle. Eikä sinänsä niin väliä onko kyseisessä kortissa mitään yhteystietoja, onko siinä tekstiä ollenkaan taikka onko kyseinen kortti välttämättä edes antajan. Se on täysin epäolennaista. Pääasia että jokaisella on käyntikortti, jonka voi sitten tarpeen vaatiessa taikka vaatimatta toiselle antaa. Vähän kuten vanhan kunnon Radiolinjan ja Telen aikaan. Silloin kun avasi kännykkäliittymän niin aina puski postiluukusta 500kpl käyntikortteja, joita voisi sitten jakaa ympäriinsä. Se oli hienoa ja varsin tärkeää aikaa.

En muuten tiennyt, että puolimetriset rotat osaavat tirskahtaa kuten yläasteikäiset tytöt jonkun puhuessa poikien genitaalialueista. Olin nimittäin tuossa meidän ensimmäisessä majoituksessa laskemassa ns. suoliterveisiä paikalliseen viemäriin. Siinä sitten tietysti varsin asiaankuuluvasti mukana kulkeutuu useampikin ilmamolekyyli, joiden paine muuttuu olennaisesti ulospurkauksen aikana. Tästähän yleensä aiheutuu hieman ääntä ja toisiaan tästä aiheutuu aivan valtavasti ääntä. Nyt raotin luukkua kovin varovaisesti, koska en voinut olla varma paikallisten wc-istuimien takaseinien kestävyydestä. Luonnollisesti ilma kulkeutuu pienemmästä raosta kuin itse terveiset, joten seurauksena olikin varsin miehekäs ja täysin kontrolloimaton leijonan karjuntaa muistuttava "rouhaisu".

Noin sadasosasekunti tapahtuman jälkeen kuulin pääni yläpuolelta edellä mainitun tirskahduksen. Luonnollisesti löin luukun samantien kiinni ja aloin tarkemmin kuuntelemaan mistä kyseinen ääni oli lähtöisin. Hylkäsin kuitenkin Kirsin teorian pääni yläpuolella olevasta puolen metrin reiästä, jota pitkin rotat raahasivat viattomia matkalaisia pesäänsä syötäväksi. Lähinnä siksi, että oletin rottien näkevän pimeässä, enkä tiennyt niiden tarvitsevan sähkövaloa. Saatika niiden sitten kuitenkaan tirskuvan kuten pikkutytöt.

Tämän jälkeen päätin varmistaa, että olin kuullut ihan oikein. Tällä kertaa jännitys ilmeisesti lisäsi adrenaliinia veressäni sen verran, että onnistuin kontrolloimaan suoleni hieman paremmin. Tuloksena kuitenkin lähes ensimmäistä rykäisyä vastaava meteli ja täysin samanlainen tirskahdus. Aikani ihmeteltyäni totesin pääni yläpuolella olevan reiän johtavan suoraan naapurihuoneiston pesuhuoneeseen, jossa joku toinen henkilö oli parasta aikaa vastaavilla asioilla. Tirskahduksista päätellen nainen, mutta nykyaikanahan kenestäkään ei voi enää olla varma.

Kävimme sitten naapurin kanssa sanattoman vuoropuhelun jossa minä hoidin keskustelun tahtomattani alapäästä ja hän tahtomattaan yläpäästä. Tätä vuoropuhelua jatkui jokusen laukauksen verran, kunnes kuulin naapurin lähtevän vessasta ja päästin "terveiset" valloilleen. Itsehän en luonnollisestikkaan tuossa vaiheessa olisi enää kyennyt toimitustani keskeyttämään. Enkä edes hillitsemään. Toimitus oli jo liian pitkällä. Jälkeenpäin ajatellen koin ehkä naapurin kanssa jotain täysin ainutlaatuista. Olihan kyseessä kuitenkin hyvin intiimi vuoropuhelu, joka päättyi suunnattomasta helpotuksesta äärimmäiseen raukeuteen.Veikkaan, että naapurikin ajatteli samoin.

Myanmar on kyllä oikeasti hieno ja tosiaankin vähän erilainen paikka. Harmittaa aivan järjettömästi, ettemme voi jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Omat vaikeutensa tänne matkustamisessa tietenkin on (esim. koko maassa ei ole ulkomaisilla pankkikorteilla toimivaa automaattia, eikä korteilla voi maksaa kuin aniharvassa hotellissa), mutta ehdottomasti kannatti tulla. Luonnontilassa olevia autioita rantoja on vaikka kuinka paljon ja turisteja todella vähän. Siis oikeasti vähän. Täällä meidän kalastajakylässä -josta yritettiin tehdä 2000-luvun alussa rantakohdetta- on tuosta hapatuksesta muistuttamassa täysin hylättyjä hotelleja ja resortteja, jotka ovat lahonneet niille sijoilleen. Tämä kaikki, koska turisteja ei sitten ikinä tullutkaan. Nyt kylällä on muutama toimiva hotelli lähes tyhjillään ja nämä vähätkin ovat off-seasonin suljettuna. Silti ei paikallisia tunnu juurikaan harmittavan, etteivät isot visiot rantamekasta koskaan toteutuneetkaan. Onhan hiekka kuitenkin vielä valkoista ja vedet todella kirkkaita. Voitte myöskin uskoa, ettei se todellakaan harmita meitäkään.

Joten hyvää Thaimaan matkaa tulevaisuudessakin.